Harmaata, harmaata, vuosisadasta toiseen

Trotski, Paasikivi ja harmaan vyöhykkeen sävyt. Pohdintoja Alakurtin varuskunnan johdosta

Syksyllä vuonna 1919 Lev Bronsteinilla alias Trotskilla oli syytä olla hermostunut. Kenraali Judenitš oli varustanut Virossa armeijan ja aikoi hyökätä Pietariin. Pietarin luoteispuolella taas kenraali Mannerheim oli uuden itsenäisen Suomen johdossa ja valmistautui hankkimaan maalleen Venäjän sympatiat lähtemällä Judenitšin avuksi. Koordinoitu kaksoisisku Englannin laivaston tuella voisi romahduttaa Pietarin puolustuksen, jonka runko perustui harvalukuisiin ja nälkiintyneisiin kommunisteihin. Niiden moraali ei enää ollut parhaasta päästä, kun bolševismin autuutta oli saatu nauttia jo pian kaksi vuotta.

 Puna-armeijalla oli tuossa vaiheessa kyllä melkoinen pääluku, mutta ongelmana oli sen heikko taistelukyky, mikä nähtiin vaikkapa Viron vapaussodassa. Puna-armeija koostui suuressa määrin talonpojista, entisistä tsaarin upseereista ja muista sellaisista aineksista, joilla ei ollut mitään syytä tuntea sympatiaa Leninin ja Trotskin hallintoa kohtaan. Suuri kysymysmerkki oli myös Pietarin väestön lojaalisuus bolševikeille, mikäli avautuisi mahdollisuus kapinaan. Trotski ja Lenin ymmärsivät hyvin, että suuri osa venäläisistä ei toivonut mitään sen hartaammin kuin saada nähdä heidät ja heidän hallituksensa lyhtypylväissä roikkumassa.

Hermostunut Trotski kirjoittikin hallituksensa äänenkannattajaan artikkelin, jossa varoitti Mannerheimia siitä, että nyt vaakalaudalla eivät olleet vain bolševikkihallinnon kohtalo Venäjällä ja Suomen suhteet siihen. Bolševikkihallitus saattaisi tuhoutua, mutta Suomi menettelisi joka tapauksessa typerästi, mikäli lähettäisi joukkonsa Pietaria vastaan. Mikään venäläinen hallitus ei nimittäin tulisi unohtamaan sitä, että Suomi saattoi muodostaa vaaran Venäjän pohjoiselle pääkaupungille. Siispä minkään värinen tulevaisuuden Venäjä ei tulisi sietämään itsenäisen Suomen olemassaoloa. ”Historia suorittaa nyt kokeen” Trotski luritteli, mikäli Suomi halusi vastakin elää itsenäisenä valtiona, se kieltäytyisi liittymästä Judenitšin hyökkäykseen.

Kuten tunnettua, Suomi ei todellakaan lähtenyt Pietaria vastaan. Ratsumestari Elfvengrenin pikku operaatio Kirjasalossa ei täyttänyt vielä hyökkäyksen tunnusmerkkejä. Se oli muuan noita lukemattomia pikku kahakoita, joita bolševikit luokittelivat banditismiksi ja joita tapahtui Neuvosto-Venäjän kaikilla rajaseuduilla. Ne loppuivat vasta vuoden 1923 paikkeilla.

Mannerheimilla oli syynsä tähän kirveltävään päätökseen. Trotskin lehtikirjoitus, jonka hän varmaankin tunsi, tuskin painoi mitään. Sen sijaan Suomen poliittisten piirien, jopa oman kokoomuspuolueen nuivuus olivat huono pohja operaatiolle, joka vaatisi tuhansien nuorten miesten hengen. Myöskään Englanti ei kannattanut yritystä.

Lopputulokseksi jäi, että Judenitš hyökkäsi yksinään ja lyötiin nopeasti Pulkovon tienoilla, josta käsin Pietarin tornit ja kupolit olivat jo auringossa kiillelleet. Lenin kirjoitti vähän myöhemmin, että mikäli eräät uudet pikkuvaltiot –kuten Suomi- olisivat liittyneet hyökkäykseen, olisi bolševismi kukistettu vähimmäisajassa ja vähimmäisuhreilla.

Leniniä ei välttämättä kannata uskoa. Hänellä oli oma lehmä ojassa ja hänen täytyi jotenkin puolustella sitä, että hän oli hyväksynyt porvarillisen Suomen itsenäisyyden ja Brest-Litovskissa sitoutunut olemaan enää auttamatta suomalaisten punaisten taistelua. Petoshan se oli, mutta jos se oli maanmainion bolševikkivallan säilymisen hinta, niin se oli tietenkin sen väärtti. Maailmanvallankumoushan joka tapauksessa muuttaisi koko tilanteen, selitti Lenin, yhtä röyhkeästi kuin typerästikin.

Oli miten oli. Tosiasiaksi jää, että Suomi ei hyökännyt Pietariin. Se siis kesti sen ”historiallisen kokeen”, josta Trotski oli puhunut. Se, että Englannin laivasto Suomen alueelta käsin samaisena vuonna suoritti sotilaallisia operaatioita Kronstadtia vastaan, oli pieni tyylirikko, mutta ei merkinnyt vielä hyökkäystä.

Tämä ei toki myöhemmin estänyt bolševikkeja laatimasta Suomen syntiluetteloa, jossa sitä syytettiin nimenomaan Pietarin turvallisuuden vaarantamisesta ja hyökkäilystä sitä vastaan. Tällaista luetteloa tarvittiin talvisodan propagandassa ja myöhemmässä sitä koskevassa historiankirjoituksessa. Toki siihenkin jonkinlaista aineistoa rungoksi saatiin, kun oikein etsittiin. Loppu voitiin sitten runoilla.

Kuitenkin, kaikitenkin, Suomen haluttomuus asettaa sinänsä vähäiset voimansa Venäjän pohjoista pääkaupunkia vastaan on ollut ajasta aikaan pysyvä tosiasia. Edes jatkosodassa Suomi ei tunnetusti suostunut aktiivisiin toimiin piiritettyä kaupunkia vastaan, mikä oli erittäin merkittävä poikkeus tuon totaalisen sodan historiassa. Toki se ei voinut välttyä olemasta osa Leningradin saartorengasta ja kauneusvirheenä on tietenkin mainittava merioperaatio ns. elämäntietä vastaan Laatokalla. Siitä huolimatta Suomen poliittinen viisaus tässä asiassa ei voinut jäädä myöskään viholliselta huomaamatta. Samaan aikaan kun Neuvostoliitto kävi totaalista sotaa ja yritti pommittaa Helsingin maan tasalle, Suomi pidättäytyi käyttämästä sinänsä vähäisiä ilmavoimiaan Leningradia vastaan.

Sodan jälkeen suomalaiset saivat pelätä pahinta, kun Helsinkiin saapui liittoutuneiden valvontakomission päällikkönä kulttuurispesialisti ja entinen reservin vänrikki Andrei Ždanov, Leningradin puoluejohtaja, jolle oli pantu kenraalieverstin tähdet kaulukseen. Käyttäytyisikö Ždanov samoin kuin pari vuotta aiemmin Virossa? Kostaisiko kaupunkinsa puolesta? Yrittäisikö saada Suomessa kommunistit valtaan ja porvarit heidän ankaran kostopolitiikkansa kohteiksi, kuten Otto Wille Kuusinen oli rajan takaa lupaillut?

Näin ei tapahtunut. Suomea ei yritettykään liittää Neuvostoliittoon. Suomalaisen yhteiskunnan koossa pitävä, jo sodan rintamalla taottu aseveliakseli kesti myös rauhassa. Kommunistit saivat kansan enemmistöltä osakseen vain ylenkatsetta. Oli heillä kannatustakin, mutta ei läheskään tarpeeksi. Sitä paitsi kannattajien suuri enemmistö oli sekä aineellisesti että henkisesti vähäväkistä joukkoa.

Paasikivi ymmärsi Suomen aseman kurjuuden ja vaarallisuuden sodan jälkeen. Häntä kiusasi kysymys, oliko Venäjällä Suomessa muita kuin strategisia intressejä ja voitaisiinko jälkimmäiset hoitaa uhraamatta maan itsenäisyyttä ja muita elinetuja.

Huolimatta yleisestä pessimismistään Paasikivi oli tässä asiassa lopultakin optimisti. Muuhun ei oikein ollut varaakaan. Ja homma toimi, jopa yli odotusten.

Urho Kaleva Kekkosen kaudella ”idänsuhteista” tunnetusti tuli myös sisäpolitiikan tärkeä väline. Kekkosen ulkopolitiikka toimi hyvin ja jopa loistavasti, kaikkien hämmästykseksi. Sen kauneusvirhe oli sisäpolitiikan rämettyminen, mutta harvoinpa täällä maan päällä valmiita ollaan, kuten Jukolan Timo totesi, mahdollista äkkikuolemaa ajatellessaan.

Paasikivi arvioi muistelmissaan, ettei Pietarissa eikä Moskovassa ollut ymmärretty Venäjän omaa etua Suomen suunnalla. Suomi oli hyvä naapuri, jonka kimppuun käytiin syyttä niin sortokausina kuin sodassakin. Tämähän lopulta vahingoitti enemmän itse Venäjää. Tuolloin, 1950-luvulla muistelmiaan kirjoittaessaan Paasikivi ei voinut välttää tiettyä katkeruutta, joka on rivien välistä havaittavissa. Ehkä Venäjä kuitenkin voisi oppia?

Kun jälkikäteen tarkastelemme Venäjän käytöstä itsenäisen Suomen naapurina, voimme tehdä sen johtopäätöksen, että kyse on myös rajan itäpuolella ollut oppimisprosessista. Talvisodassa Stalin koki elämänsä suurimman yllätyksen ja nolauksen. Hänen myöhempi käytöksensä osoittaa, että opetus jäi muistiin. Suomea ei kannattanut käsitellä väkivallan avulla vaan muilla keinoin.

Sosialististen kansojen veljesliitto, jota Moskova hallitsi, osoittautui aikanaan hiekalle rakennetuksi. Ohuesti verhottu väkivalta oli se vipusin, jolla suuri ystävyys oli siellä rakennettu. Sekin jäi kansalliseen muistiin. Niinpä entiset läheiset ystävät tilaisuuden tarjoutuessa näyttivät kukin vuorollaan nurjan puolensa ja niiden välit Venäjään kiristyivät. Ne turvaavat aseisiin suojellakseen itseään itäiseltä naapurilta. Niillä ei taida olla muutakaan pääomaa tässä asiassa.

Vain Suomi, joka on aina onnistunut pitämään Venäjään tiettyä välimatkaa, on pystynyt säilyttämään ystävälliset ja jopa luottamukselliset suhteet Venäjään. Mielestäni tässä kohtaa ei ole mitään syytä naureskella. Se, ettei Suomi koskaan joutunut osaksi neuvostoimperiumia ei ole johtunut kokonaan ja tuskin edes ensi sijassa sen vähäisestä, joskaan ei mitättömästä aseellisesta voimasta. Kyse on pikemminkin ollut pitkästä historiallisesta traditiosta. Moskova on ajan mittaan oppinut, että sillä voi olla myös aidosti lojaaleja naapureita, ainakin Suomen suunnalla, mikäli se itse vastaa samalla mitalla.

Venäjän sotilaallinen voima Suomen itärajan takana on vähäinen. Kenraali Makarov, joka pari vuotta sitten kävi Suomessa, vihjaili, että tilanne voitaisiin tällaisena pitääkin, mikä olisi molemminpuolisesti edullista. Hän kertoi siitä, miten Alakurtin varuskuntakin oli lakkautettu eikä rajalle aiottu sijoittaa lainkaan asevelvollisia. Kun kenraalilta kysyttiin, miten Venäjä suhtautuisi Suomen Nato-jäsenyyteen, hän vastasi, että siinä tapauksessa tilanne muuttuisi. Mitä muuta hän olisi voinut vastata?

Suomalaisessa mediassa tämä oli tietenkin ”uutispommi”, naapurihan yritti sotkeutua sisäisiin asioihimme näyttivät monet varsin epäloogisesti järkeilleen. Itse asiassa Makarovin viestinä näyttää olleen, että Suomen ja Venäjän rajalla voitaisiin vähentää, mikäli Suomi osaltaan olisi asiassa mukana. Sen sijaan arktisilla alueilla näytti olevan menossa militarisoituminen, missä myös Suomi oli mukana. Venäjä ei aikonut tällaista toimintaa omasta puolestaan harjoittaa.

Oli miten oli, nyt on sinänsä vaatimaton Alakurtin varuskunta joka tapauksessa taas perustettu uudelleen. Koko Suomen lehdistö on sattumoisin myös jo viikkoja spekuloinut sillä, milloin Natoon oikein voidaan liittyä ja voidaanko siihen enää lainkaan liittyä. Vain ajatus siitä, että Venäjä on meille sotilaallinen uhka, näyttää olleen lähes yksimielisesti kaikkialla tunnustettu ”tosiasia”. Journalistit näyttävät henkisesti olevan nyt kaikki ukrainalaisia, mikä ei ole sinänsä paha asia, mutta kummallinen kuitenkin.

Enemmistö suomalaisista on vuodesta vuoteen ollut itsepäisesti sitä mieltä, että Suomen ei ole liityttävä Natoon. Heitä on helppo ymmärtää. Suomi kokeili jo kerran erittäin lupaavalta vaikuttavaa sotilaallista yhteistyötä maailman mahtavimman liittoutuman puitteissa. Ei siinä hyvin käynyt.

Mutta puolueettomuuskaan ei aikoinaan pystynyt suojelemaan meitä hyökkäykseltä, muistavat monet. Eipä pystynytkään. Ei suojellut sittenkään, vaikka meillä monien mielestä kai lienee ollut takataskussa jonkinlainen Saksa-optio, vaikka varoimme visusti kannattamasta Saksan röyhkeää ulkopolitiikkaa. Olisihan meillä voinut Neuvostoliiton hyökätessä olla yhteisiä etuja Saksan kanssa.

Talvisodan aikana Hitler suhtautui Suomeen vihamielisellä puolueettomuudella ja motivoi tätä suomalaisten saksalaisvastaisuudella, josta he nyt saivat maksaa asianmukaisen hinnan. Mutta tämä nyt lienee ollut samantasoista selittelyä kuin Leninin jorinat pari vuosikymmentä aiemmin. Diktaattorikin pyrkii aina selittämään toimivansa oikein ja johdonmukaisesti.

Miksi emme 1930-luvulla liittoutuneet Saksan kanssa? Eihän Hitler silloin ollut vielä mikään joukkomurhaaja, päinvastoin kuin Stalin. Olimmeko me sittenkin vanhasta muistista vielä suomettuneita ja tarkkailimme Moskovan reaktioita? Jatkoimme siis Snellmanin – Yrjö-Koskisen – Paasikiven linjalla? Siis samalla linjalla, jolla Mannerheimkin vuonna 1919 oli pakotettu pysymään? Neuvostoliittoa siis täältä käsin vain ärsytettiin ja herätettiin siellä epäluuloja (miten ne olisi voitu välttää on toinen asia). Sitten ei kuitenkaan tehty peliä selväksi ja haettu aseellista suojaa itäistä hirviötä vastaan. Ehkä se olisi meille voitu myöntää, jos olisimme edes pyytäneet? No, jälkikäteen on selvää, ettei kukaan olisi voinut haluta liittoutua rikollisen natsivaltion kanssa, mutta tuohon aikaan asia ei ollut läheskään yhtä selvä. Kun kutsu Moskovaan sitten tuli, oli katastrofi valmis, me olimme yksin.

Miten Suomen oikein olisi pitänyt tehdä, jotta se olisi tehnyt oikein? Kekkonen kertoi tämän meille jälkikäteen. Mikäli vuonna 1938 olisikin solmittu YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa, ei sitä olisi tarvinnut tehdä enää kymmenen vuotta myöhemmin. Mitä kaikkea tämän sopimuksen puitteissa sitten olisikin tapahtunut, jäi Suomen presidentiltä kertomatta. Mutta juuri tuossa vaiheessa, vuonna 1978 sellainen sopimus ei jälkikäteen arvioiden olisi tuntunut häpeälliseltä.

Mutta menneisyyttä ei voi muuttaa. Maailmansotien välisenä aikana pysyimme ”harmaalla vyöhykkeellä” ja sellaisella olimme myös toisen maailmansodan jälkeen. Vastoin monia ennusteita tämä vyöhyke on Suomen tapauksessa osoittautunut kaikista huonoista vaihtoehdoista vähiten huonoksi. Voimme toki spekuloida, millainen menneisyys olisi joka suhteessa voinut parhaiten vastata toiveitamme. Sellaisia ei historiassa kuitenkaan yleensä ole tarjolla.

Pysytteleminen harmaassa puolueettomuudessa, maailman sotilaallisten mahtien riemunkirjavan joukon ulkopuolella on epäilemättä hieman tylsä valinta. Se voi olla jopa masentavaa etenkin ammattisotilaille, joiden egolle tekisi hyvää istuminen erittäin tärkeiden henkilöiden pöydissä. Värittömyydellä on kuitenkin puolensa ja juuri Suomen tapauksessa se on jo kauan toiminut paremmin kuin muuta vaihtoehdot. Luulen, että meidän kannattaa pitää tästäkin perinnöstä kiinni ja pyrkiä, jos mahdollista, vieläkin vaaleampaan harmaan sävyyn. Samaa on edellytettävä myös naapurilta sikäli kuin asia koskee Suomen vastaista rajaa. Alakurtti ei maailmoja mullista, mutta nekin pojat olisi voinut pitää jossakin Petroskoin tienoilla, missä on myös kunnon bailauspaikkoja.