Irrationaalinen Venäjä

Irrationaalinen Venäjä

Sitä luulee, ihminen,  yli puolen vuosisadan yrityksellä jo jotakin tietävänsä ja saaneensa selville suomalaisten Venäjä-suhteesta, mutta yhä uudelleen vain saa yllättyä. Suurin yllätyksen aihe on viime päivinä ollut se, että Venäjän kohdalla monien kyky normaaliin kriittiseen ajatteluun näyttää kokonaan halvaantuvan.

Ukrainan levottomuudet ovat tietenkin huolestuttava asia, mutta mitä se meille kuuluu, jos Venäjän Itämeren laivasto harjoittelee Kaliningradissa tai vaikka pohjoisempanakin? Ei kai se voi pyrkiä tätä kautta Ukrainaan? Kuitenkin näyttää olevan ihmisiä, jotka ihan oikeasti pelästyvät tällaisesta.

Entä mitä on sanottava siitä, kun Facebookissa alan asiantuntijat analysoivat Venäjän sotaharjoituksia ja toteavat, että Venäjä valmistautuu hyökkäyssotaan. Kaupunkisotaakin harjoitellaan eikä Lappeenrantaan ole matkaa kuin sata kilometriä.

Mikä merkillinen uhkakuva lieneekään tämän kaiken taustalla ja miksi? Onko Venäjä monien käsityksissä jo mielipuolten hallitsema valtio, jonka hallitsevana pyrkimyksenä on hyökätä kaikkiin mahdollisiin naapurimaihinsa vastoin kaikkia järjellisiä kustannus-hyötylaskelmia? Onko vain kyllin vahva sotilaallinen pelote riittävä turvaamaan paljon kärsineen isänmaamme surkealta miehitetyn maan kohtalolta? Mitä ne meiltä oikein haluavat?

Joskus suomettumisen aikoina, ja niistäkin luulen jotakin tietäväni, lähdettiin siitä, että Neuvostoliitto käyttäytyy rationaalisesti ja että sillä Suomenkin suunnalla on kyky laskea politiikkansa haittoja ja hyötyjä. Niinpä saatettiin varsin turvallisella mielin pitää puolustusmenot pieninä. Muistan hyvin, miten taisteluharjoituksissa säästettiin panoksia ja huudettiin sen sijaan: ”Laukaus!”, ”laukaus” tai jopa ”sarrja”, jos sattui olemaan kädessä asianmukainen torrakko.

Rationaalisen perusolettamuksen ja rationaalisen ajattelun hedelmänä oli kuva hallittavasta tilanteesta, jossa Neuvostoliitolla ei ollut Suomessa sotilaallista intressiä. Tietenkin ammattisotilaat piirtelivät kaariaan ja käppyröitään päivät pitkät, mutta siitähän heille maksettiin. Olisi ollut hyvin turhauttavaa ja epäterveellistäkin keskittyä pelkkään tupakointiin ja lehdenlukuun.

Kuitenkin perusturvallisuus säilyi. Hyvin harva pystyi kuvittelemaan, että naapurista olisi ihan vakain tuumin lähetetty porukkaa ase kädessä tappamaan meikäläisiä ja samalla tapattamaan itseään. Eihän tänne olisi sentään tultu kuin havumajaan. Niinpä asustettiin rautaesiripun naapurissa kuin herran kukkarossa. Sieltä ei tullut muita kuin kainoja turistiryhmiä, jotka käyttäytyivät erinomaisesti.

Nyt tämä taustaolettamus näyttää tykkänään muuttuneen. Mikäli joku kieltäytyy itsepäisesti uskomasta provosoimattoman hyökkäyksen mahdollisuuteen, hän saa kuulla olevansa suomettunut, ellei peräti maanpetturi. Taustalla näyttää olevan oletettu korkeampi tieto siitä, että naapurimaan kutsumuksena on hallita naapureitaan aseella uhkaamalla, myös ilman erityistä syytä.

No, moinen politiikka olisi kyllä historiassa aika harvinaista, mutta ehkä olemme siirtyneet uuteen aikakauteen, jossa vanhat viisaudet eivät enää päde? Vai onko nykyinen tiedotusilmapiiri muuttunut niin yksisuuntaiseksi, ettei järjen sana enää mene siinä läpi, vaan tyrmätään heti tunteenomaisella vuodatuksella?

Tätä mahdollisuutta tulee vakavasti ajatelleeksi, kun katsoo, miten Maidanin mielenosoittajista tehtiin kritiikittömästi koko maailman sankareita ja demokraattisesti valitun presidentin syrjäyttäminen nähtiin ilman muuta suurena demokratian edistysaskeleena. Olkoonkin, että tämän presidentin tapauksessa asiaan liittyi erinäisiä selvittämättömiä ikäviä piirteitä, mutta silti. Koko tämä soppa näyttää lievästi sanoen oudolta.

Kaiken avain on ilmeisesti Venäjällä. Putin on laillisesti valittu presidentti, joka nauttii kansan enemmistön luottamusta. Hänelle ei ole näkyvissä mitään vakavasti otettavaa vaihtoehtoa, vaikka tyhjät tuolit tietenkin aina täytetään, kun tarvis vaatii. Ei Venäjän presidentin homma niin hyljeksitty ole, vaikka helpommallakin voi leipänsä hankkia. Kansan katuparlamentti on kuitenkin siellä jo julistanut Putinin kansanviholliseksi ja vaatii hänen eroaan.

Vaikka liikkeellä on paljonkin skenaarioita siitä, miten löyhässä Putinin valta on, saattaa kyse olla toiveajattelusta. Sitä paitsi näille toivojillekin on aivan tietymätöntä, millainen seuraaja Putinille tulisi. Ehkä hän ei olisikaan vanha Suomen tuntija ja ystäväkin, jollaisena VVP:tä on syytä pitää? Vanhan venäläisen intelligentsijaperinteen mukaisesti Putin on leimattu miltei ilmestyskirjan pedoksi, vaikka hänen rikkomuksensa demokratian periaatteita vastaan ovat kansainvälisesti ottaen hyvin vaatimattomia.

Ne, jotka aikoinaan kauhistelivat Nikolai II:ta saivat hänen tilalleen Leninin, jonka todellisesta hahmosta meillä ei vieläkään ymmärretä mitään. Hän oli yksinkertaisesti yksi historian suurimmista lurjuksista ja luusereista samalla kertaa. Täytyy vain kädet ristissä toivoa, ettei Putinin seuraaja, milloin hän sitten ilmesyykään, ole yhtä paljon edeltäjäänsä huonompi. Tämä seikka ei näytä aktivisteja huolettavan millään tavalla enempää meillä kuin Venäjällä.

Mutta vielä kerran itse pääasiaan: miten Venäjän kuvasta on viime aikoina muodostunut niin irrationaalinen? Miksi Venäjää pidetään vaarallisempana kuin aikoinaan Neuvostoliittoa, kuten mielipidemittauksetkin todistavat?

Tyhmyydellä voidaan aina selittää paljon, mutta sellaisenaan se on neutraali asia. Ehkä meillä oltiin joskus hyväuskoisia Neuvostoliiton propagandalle ja nyt taas yhtä kritiikittömiä informaatioteollisuuden naiiveille mielikuville? Silti herää kysymys, onko Venäjä itse syyllistynyt johonkin pahaan virheeseen markkinoidessaan omaa toimintaansa, joka toistaiseksi on pysynyt suhteellisen rationaalisissa rajoissa?

Ehkä virhe on tehty jo aikaisemmin ja ehkä sen syyt ovat syvällä nykyisen Venäjän hallinnon propagandaosastolla, jossa on erehdytty tekemään turhan rajuja linjauksia.

Surkovin, entisen pääideologin aikana Venäjällä korostettiin modernisaatiota, kansalaisyhteiskuntaa ja uuden virkamieskunnan luomista. Varkaat piti panna kuriin, vaikka ei oikein tiedetty miten ja kuka sen tekisi. joka tapauksessa tavoitteena mitä ilmeisimmin oli turvata ennen muuta maan henkinen, taloudellinen ja sosiaalinen kehitys, olkoonkin, että hokema ”suvereenista demokratiasta” edellytti asevoimien vahvistamista. Voi niille olla aivan todellistakin tarvetta myös maan puolustuksessa vielä joskus.

Putinin kolmas tuleminen on osoittanut suunnan muuttuneen. Euraasia on Moskovassa nyt selkeä ja komea vaihtoehto lännelle ja Euroopalle. Retoriikan ja rehvastelun tasolla ero on paljon suurempi kuin käytännössä. Käytännössä Venäjän symbolinen kääntyminen sisäänpäin on ilmennyt lähinnä niin vähäpätöisissä asioissa kuin Pussy Riot, jonka ottaminen vakavasti vaatii jo lapsenmielisyyttä.

Pahempaa ja olennaisempaa taitaa olla, että näyttämölle ovat nousseet monet hahmot, joiden nimittäminen puolihulluiksi olisi pelkkä kohteliaisuus. Euraasialaisen suurvallan arkkitehteihin kuuluu monenkarvaista väkeä, joiden ajatukset kumpuavat samoista lähteistä, joista myös Hitler joskus ammensi. Tämä ei sinänsä ole raskauttavaa, mutta huolestuttavaa on, että virallinen Venäjä ei suinkaan tee pesäeroa näihin aineksiin vaan näyttää päinvastoin panneen punnukset vaa’assa heidän puolelleen.

Ei ole ihme, jos pelkoa herättää sellainen valtio, joka näyttää haaveilevan ennen kaikkea maailmanvallan luomisesta sen sijaan että keskittyisi huolehtimaan kansalaistensa hyvinvoinnin kohottamisesta.

Venäjän käytös Krimillä ei sinänsä ole vielä ollut irrationaalista, vastaavalle USA:n operaatiolle omalla tapapihallaan olisi varmaakin vain taputettu. Mutta tämä voi olla vain alkua. Mikäli Venäjän johdolle olisi tärkeämpää hankkia kannatusta oman maan pimeiden ainesten ja kvassipatrioottien keskuudessa kuin kunnioitusta sivistysmaiden keskuudessa, se saattaisi vielä tehdä jotakin varsin radikaalia. Samalla saattaisi lopullisesti hautautua unelma Euraasian suurvallasta.

Pieni voitollinen sota on aina ollut hyvänä pidetty tapa nostaa epäsuositun hallituksen kannatusta, vaikka on epäilty, ettei niitä enää olisi myytävänä. Enemmistö venäläisistä saattaisi Ukrainan tapauksessa jopa kannattaa jotakin tällaista varianttia ja kuten tiedetään, demokratiassa hallituksen on aina syytä huolehtia kansansuosiostaan. Se Krimistä.

Mutta miksi meilläkin ollaan näköjään kovin huolestuneita jopa Lappeenrannan ja varmaan myös Lauritsalan turvallisuudesta? Missä on tämän absurdin asian ydin?

En usko, että menen kauas harhaan, jos sanon, että tämä uusi mieliala ei olisi meillä todennäköinen ja tuskin edes mahdollinen ilman niitä näytelmiä, joita esitettiin ns. lapsikiistojen aikana.

 Jos naapurimaa todella panostaa sellaisiin henkilöihin, jotka silloin esiintyivät sen asianajajina, voi siltä odottaa mitä tahansa. Normaalin rationaalisuuden eväät on silloin syöty.