Silmämitta

Rusinoita pullasta silmämitalla tai ilman

Kun Suomi liittyi EU:hun, kuultiin alan johtavien poliitikkojen suusta usein opettavainen huudahdus, ettei ollut sopivaa eikä oikein mahdollistakaan poimia rusinoita pullasta.

Suomi sai EU:n jäsenenä toki valtavasti lisäarvoa maana ja taloutena, mutta eihän sitä ilmaiseksi jaettu. Suomen, kuten muidenkin maiden ja ehkäpä erityisesti juuri Suomen tuli myös suostua erilaisiin uhrauksiin, jotka vasta mahdollistivat yhteisen onnen.

Tähän ajatteluun liittyi, ettei Suomen ja Venäjän välisiä asioita hoidettu kahdenvälisesti. EU:lla oli oma linjansa myös Venäjään nähden ja Suomen hyveenä oli pysyä tinkimättömästi sen takana, olipa siitä haittaa tai hyötyä. Viime kädessä kuitenkin vain osana EU:ta Suomella oli tarpeeksi painoarvoa Venäjän kanssa keskusteltaessa.

Näinpä sitten tehtiinkin ja saatiin omaakin agendaa EU-tasolla Venäjän suhteisiin. Sellainen oli Pohjoinen ulottuvuus. Ja lähialuepolitiikkaan sijoitettiin niitä rahoja, jotka olivat aivan hyödyttömästi ja kenties vahingollisestikin olleet ns. kehitysyhteistyön momentilla. Pitäähän sinnekin rahaa syytää, jotta maa säilyttäisi arvostuksensa sellaisten maiden joukossa, jotka itsekin tuota toimintaa joutuvat harjoittamaan.

Mutta isot pojat eivät tässäkään asiassa viitsineet noudattaa yhteisesti sovittuja sääntöjä. Mitäpä se Saksalle tai Italialle tai kenellekään muullekaan oikeasti merkittävälle toimijalle kuului, mitä EU:n pikkumaat olivat ikuisissa palavereissaan päättäneet Venäjä-politiikasta. Polttoaineiden ostaminen kohtuuhintaan on isolle maalle joka tapauksessa sen verran tärkeä asia, ettei sitä anneta muiden päätettäväksi.

Nyt tilanne alkaa olla jo se, ettei ole mitään EU-linjaa suhteessa Venäjään. Jos pikkumaat haluavat leikkiä, että sellainen on, niin se on heidän ongelmansa. Pakotteet Venäjää vastaan ovat tässä vaiheessa vielä symbolisia ja pahoin pelkään, ettei niitä EU:n taholta oikeasti tulekaan. Kyseessä on uudenlainen keskinäinen riippuvuus, joka takaa maailmassa rauhan, mukaan lukien kaupparauhan.

Kun Kansainliitto vuonna 1935 otti käyttöön Italiaa vastaan suunnatut pakotteet sen johdosta, että se oli hyökännyt Abessiniaan, huomattiin pian, ettei niillä ollut merkitystä. Isoilla mailla ei ollut kiinnostusta asiaan eikä pienten maiden teoilla ollut mekritystä.

Niinpä monet maat, muun muassa Suomi tekivät johtopäätöksensä ja julistivat, etteivät Kansainliiton määräykset enää niitä sitoneet. Eihän se kyennyt niitä suojaamaankaan. Politiikassa siirryttiin sen jälkeen tavallaan normaalitilaan, joka pikkuvaltioiden kannalta oli erittäin vaarallinen. Niitä syötiinkin lähivuosina suuria määriä. Suomi kuitenkin pysyi kartalla ja yritti pohjoismaista puolueettomuutta, mutta sekään ei ollut kovin vahva ratkaisu. Liittoutuminen Neuvostoliiton kanssa ei sattuneesta syystä kiinnostanut ja myös Saksaan nähden pidettiin etäisyyttä. Niin sanotut länsivallat olivat kaukana ja vain hyvin rajoitetusti kiinnostuneita maastamme.

Aika hyvinhän siinä sitten lopulta kävi, vaikka kaikki ainekset katastrofiin olivat olemassa. Hinta kuitenkin oli erittäin kallis. Ratkaisevia tekijöitä maamme itsenäisyyden säilymiselle on monta eikä niiden keskinäistä arvojärjestystä ole helppo osoittaa, mutta yksi niistä kannattaa ilman muuta nostaa esille. Kyseessä on reaalipolitiikka.

Rymnikin kreivi, Italian ruhtinas ym. ym. Aleksandr Suvorov ei koskaan hävinnyt yhtään taistelua ja niitä oli monia. J.K. Paasikivi joutui pelaamaan suurella alivoimalla, mutta pystyi pitämään pintansa. Molemmat erinomaisia suorituksia!

Sattumoisin molemmat suurmiehet käyttivät hyvin mielellään käsitettä ”silmämitta”, Paasikivi kirjoitti sen usein saksaksi Augenmass ja Suvorov venäjäksi glazomer. Kyseessä joka tapauksessa on ajatus, ettei politiikassa (tai sodankäynnissä) ole olemassa valmiita sääntöjä tai periaatteita, joiden pelkkä noudattaminen takaa parhaan lopputuloksen. Tämähän oli preussilaisen sotilaskoulukunnan elättelemä harha, josta se sai maksaa kalliisti Napoleonin sodissa.

Olennaista kaiken tulen, liikkeen ja tohinan keskellä on kyetä arvioimaan vastapuolen tavoitteet ja voimavarat ja niiden suhde omiin käytettävissä oleviin resursseihin. Sen jälkeen tehdään ratkaiseva päätös, joka toteutetaan riittävän tarmokkaasti (Suvorovilla: nopeus ja painostus, быстрота и натиск).

Suvorov onnistui valloittamaan linnoituksia rynnäköllä ja kukistamaan vihollisen kohtaamistaistelussa. Paasikivi kunnostautui rauhanomaisissa manöövereissä. Hän veti nenästä (перехитрил) Stalinia, kuten muistaakseni Ždanov hieman pöllämystyneenä totesi. Paasikiven toteuttama uusi poliittinen linja ei ollut hullumpi suoritus eikä se edes vaatinut lainkaan verta. Paasikivi osasi arvioida oikein Suomen mahdollisuudet ja panosti sen jälkeen riittävästi niiden toteuttamiseen.

Näin syntyi se, mitä nykyään usein luullaan ”suomettumiseksi”. Viimemainitun sanan halventava käyttäminen Suomen ulkopolitiikasta on itse asiassa epähistoriallista huuhaata. Siitä poliittisesta kulttuurista, joka sittemmin alkoi kukoistaa tuon ulkopolitiikan kylkiäisenä, voi tietenkin sanoa paljonkin epäystävällistä. Ei kuitenkaan kannata unohtaa sitä, että se oli lähinnä koomista samaan aikaan kuin poliittiselta painoarvoltaan samantasoisissa maissa tilanne usein oli traaginen.

Nyt meitä pelotellaan ja monia pelottaa. Mitäpä jos joudumme palaamaan suomettuneisuuden kauteen? EU ei meitä suojaa eikä myöskään Nato, kun emme kerran ole sen jäseniä. Mitä jos Venäjä keskittää joukkonsa Suomen rajalle ja pakottaa sen alentaviin myönnytyksiin? Riitojahan meillä ei ole, mutta kauankos niitä keksitään.

Tähän varmaankaan ei ole oikein pätevää vastausta eikä ehkä tarvitse ollakaan, koska tilanne on niin epätodennäköinen.

Ehkä sentään voitaisiin muistaa, ettei tällaista koskaan tapahtunut ns. suomettuneisuuden kaudella eikä sellainen edes ollut lähelläkään. Tuon ajan kahdenvälisten suhteiden historiaa ei voi sellaisenaan toistaa eikä kannatakaan, mutta eivät sen tulokset niin kauheita olleet. Brzezinski ja Kissinger, jotka viime aikoina ovat maininneet myönteisessä mielessä ns. ”suomettumisen” on joidenkin toimesta leimattu mistään mitään ymmärtämättömiksi herjaajiksi ja joku taisi vielä kirjoittaa, että he yrittivät tarjota Suomea vaihtorahaksi Ukrainan kriisissä.

Tiedäpä häntä. Minusta kuitenkin tuntuu, että näillä mainituilla herroilla on jonkin verran ymmärrystä siitä, miten suurpolitiikka on toiminut ja toimii nytkin. Heillä on hallussaan tämä edellä mainittu ”silmämitta”. Ehkä heitä kannattaa kuunnella.