Ajankohtainen Leontjev?

Konstantin Leontjev ja Venäjän mahtivaltio

”Eikö olisikin hirvittävää ja loukkaavaa ajatella,

että … apostolit saarnasivat, marttyyrit kärsivät,

runoilijat lauloivat, taiteilijat maalasivat…. vain

sen takia, että ranskalainen, saksalainen tai venäläinen

porvari säädyttömässä ja naurettavassa puvussaan

viihtyisi ”yksilöllisesti” tai ”kollektiivisesti” koko

tämän suuruuden raunioilla? Venäjää on edes hieman

pakastettava, ettei se ”mätänisi”.

Konstantin Leontjev syntyi vuonna 1831 ja kuoli vuonna 1891, joten hänellä oli onni poistua tästä maailmasta hieman ennen kuin se, mitä sanotaan Venäjän kirjallisuuden hopeakaudeksi, puhkesi täyteen tolkuttomaan kukkaansa.

Leontjev olisi ehkä tosin viihtynyt erinäisten antiporvarillisten friikkien seurassa tai ainakin tuntenut heitä kohtaan sympatiaa. Se, mitä hän ei olisi sulattanut, olisi ollut se pidäkkeettömän hedonismin saarnaaminen, mikä oli tyypillistä Venäjän dekadenssille. Leontjev, jos kuka, puhui kyllä dekadenssista, mutta hän ei ylpeillyt siitä, saati saarnannut sitä, vaan kärsi siitä syvästi.

Leontjev, jota myös on nimitetty Venäjän Nietzscheksi, halveksi hedonismia, hyvinvointia ja poroporvarillisuutta (мещанство). Tämä viimemainittu seikka yhdisti kyllä hänet koko venäläisen intelligentsijan traditioon, jossa tuskin tapaamme ketään, joka ei olisi ollut poroporvarillisuuden vannoutunut vihollinen.[1]

Siihenpä yhtäläisyydet sitten päättyivätkin. Leontjevia olisi ollut vaikea kuvitella vaikkapa Maksim Gorkin tai Vladimir Majakovskin poliittiseksi liittolaiseksi, vaikka tässä on kyllä syytä olla varovainen. Nietzsche, yli-ihminen, ja vallitsevan kulttuurin kelvottomuus olivat kuin olivatkin hyvin tärkeitä myös viimemainituille. Myös suunnaton ego oli heille yhteinen nimittäjä.

Leontjev oli avoimesti taantumuksellinen ja hänen lausahduksensa Venäjän ”pakastamisesta” yhdistetään usein juuri Aleksanteri III:n ajan taantumukseen, Mihail Katkoviin ja Konstantin Pobedonostseviin eikä millään muotoa siihen intelligentsijan etujoukkoon, joka julisti vihaavansa itsevaltiutta, porvareita -ja myös hyvinvointia-  ja rakastavansa sen sijaan kansaa, tuota kaiken kärsinyttä Venäjän mystisen voiman lähdettä, oppimatonta ja lapsenomaista, mutta juuri siksi niin suuren viisauden omaavaa ihmismassaa.

Leontjev sen sijaan oli aristokraatti. Siinä, että kansa kärsi, ei hänen mielestään ollut mitään vikaa, eikä muu ollut sitä paitsi mahdollista. Tärkeää ja merkityksellistä oli se, jos miljoonien kärsimysten ansiosta saataisiin aikaan edes yksi mestariteos. Silloin ei kärsimys olisi ollut turhaa.

Eurooppa tyrkytti Venäjälle nyt jotakin päinvastaista. Se ei enää ollut se ”pyhien hautojen” ja suurten muistojen valtakunta, josta myös Dostojevski puhui, vaan loppumattoman lattean ”onnen” tavoittelun kotimaa. –Jos Eurooppa joskus rohkenisi ”tyrkyttää meillekin uusien lakiensa mätää ja saastaa vähäpätöisestä maallisesta autuudesta, radikaalista maallisesta kaiken kattavasta helppohintaisuudesta (о земной радикальной всепошлости)» oli Venäjän turvauduttava bysantismiin. Vain sen avulla se saattoi kestää.

Mitä merkillistä oli sitten bysantismi?  En ole oikein saanut asiasta tolkkua ja epäilen hieman, ettei myöskään Leontjev itse pystynyt muodostamaan siitä selkeätä loogista kuvaa. Mutta miksipä suuria ajatteleva vaivautuisi askartelemaan niin vähäisen asian kuin kaikille yhteisen logiikan kanssa? Sen kai voi jättää niille kaiken maailman Büchnereille ja Haeckeleille, jotka eivät pystyneet nousemaan korkeampiin sfääreihin.

Sillä Leontjevin maailmassa mystiikalla oli korkein sija. Toisin kuin mystikot yleensä, hänelle kyse ei ollut niinkään yksilöllisestä kokemuksesta kuin kollektiivisesta. Valtio ja sen sotilaalliset urotyöt olivat mystisiä asioita ja sopivat palvonnan kohteeksi.

Venäjän intelligentsijalle tämä vallan palvonta oli jo loukkaavaa. Valta, власть, kansan kiduttaja, intelligentsijan murhaaja, työtätekevien riistäjä ja puolivillaisen herrasväen lauman elättäjä: siinäpä palvonnan kohde! Eikö jokaisen säädyllisen intelligentin velvollisuutena ollut nimenomaan vallan vastustaminen, tarvittaessa jopa itsensä uhraaminen sen vastaisessa taistelussa?

Leontjevin mielestä näin ei ollut asia. Yksilöllisyys, individualismi, oli tälle hengen ylimykselle toki tärkeä asia. Hän itse meni Athoksen luostariin harjoittamaan askeesia ja olemaan kahden Jumalansa kanssa, jota siis piti itselleen arvollisena seurana. Mutta massoille sopivat toisenlaiset arvot ja instituutiot. Saksalaisten filosofien usein kaipaama Zwangherr oli myös Leontjevin mielestä tarpeellinen ja ylistettävä asia tässä maailmassa.

”Pelon ja rakkauden sekoitus, niistä täytyy ihmisyhteisöjen elää, jos ne elää haluavat…” kiteytti Leontjev. ”Kunnia, sotakunnia, niin, valtakunnan ja kansan sotilaallinen kunnia, sen taide ja runous, ne ovat tosiasioita. Ne ovat olemassa olevan luonnon todellisia ilmiöitä, ne ovat saavutettavissa ja siitä huolimatta korkeita”.

Leontjevin on sanottu harjoittaneen väkivallan esteettistä kulttia. Jopa kristinuskon hän onnistui tulkitsemaan synkän väkivallan ja pelon eikä rakkauden uskonnoksi väittää Nikolai Berdjajev.

Entä se Bysantti? Mitä se tähän kuuluu? Bysantin, eli Konstantinopolin, muinaisvenäläisen taruston Tsargradin valloittaminen oli Leontjevin mielestä Venäjän kansallinen tehtävä. Sitähän se todella oli ollut jo Katariinasta lähtien eikä Leontjevin nimikään suotta ollut Konstantin. Päämäärä vain oli yhä saavuttamatta.

Vielä ensimmäisessä maailmansodassa Turkin salmet, joiden rannalla jo Suomen kaarti oli aikoinaan leiriytynyt, olivat Venäjän kansallinen haave, joka sopi vieläpä liberaaleille kadeteille (КД). Leontjeville itä oli Venäjän luonnollinen laajenemissuunta siksi, että näin se saattoi kokonaan kääntää selkänsä mädälle Euroopalle. Sillä Venäjän maailmanhistoriallisena tehtävänä oli pelastaa ihmiskunta hirvittävältä tuholta, jota eurooppalaistuminen moraalisesti tarkoitti. Sen takia oli välttämätöntä kehittää omaa ei-eurooppalaista perintöä ja sen takia oli otettava Konstantinopoli.

Leontjevin mielessä väikkynyt ihanteellinen Venäjä oli autoritaarinen, se arvosti sankaruutta ja uhrautumista eikä hyvinvointia ja halujen tyydyttämistä, se korosti suuruutta ja mahtavuutta, teki valtiosta itsetarkoituksen ja palvonnan kohteen. Leontjevin ihanteellinen Venäjä oli aidosti esimoderni, se osasi vielä hallita häpeämättä (властвовать беззастенчиво) eikä kumarrellut demokratiaa ja sosialismia, se oli Ioann Kronstadtilaisen  ja Aleksanteri III:n Venäjä, Pobedonostsevin Venäjä eikä Plehanovin, Struven tai Berdjajevin Venäjä…

Mutta todellisuudessa se oli myös noiden viimemainittujen Venäjä. Kaikessa ristiriitaisuudessaan nimenomaan itsevaltiuden ja tolkuttomassa ylellisyydessä elävän ylimystön Venäjä loi myös vastakohtansa, se ilmeni vanhan Leo Tolstoin anarkismissa, dekadenttien perverssiyden palvonnassa ja viimein futuristien pyhässä idiotismissa.

Leontjev oli varmaan oikeassa väittäessään, että vain vainon ja ahdistuksen oloissa taiteilija luo jotakin suurta. Siksi hänen tuli olla libre pensant absolutismin ja teokratian oloissa, mutta taantumuksellinen silloin kun liberalismi ja eudaimonismi olivat henkisesti niskan päällä…

Sellainen Leontjev oli. Ehkä hän oli satanisti, kuten Berdjajev katsoo, ehkä vain höyrähtänyt taiteilija, kuten monet muuta arvelivat. Leontjev oli liian epäkäytännöllinen ollakseen todellinen poliittinen vaikuttaja jaluostari sopi hänelle paremmin kuin ministeriö.

Mutta mitä tekemistä Leontjevilla on nykypäivän Venäjällä? Miksi Putin viime syyskuussa viittasi hänen auktoriteettiinsa puhuessaan Venäjän valtion erikoislaadusta? Vain siksikö, että Konstantin Nikolajevitš on yksi niistä suurmiehiä kansakunnan kaapin päällä, joita bolševikit halusivat hävittää kansakunnan muistista? Vaiko siksi, että valtio Venäjällä on taas samassa asemassa kuin se oli Leontjevin aikana: toisaalla vihamielinen älymystö, toisaalla ajatuksettomat kansanjoukot, bydlo jonka mystiikaksi sopivat mainiosti valtion mahti ja sotaisat urotyöt… Ларвы Николая не дают покоя...?

---

[1] Tästä tarkemmin ks. Тимо Вихавайнен, Внутренний враг. Борьба се мещанством как моральная миссия русской интеллигенции. «Коло», СПБ 2004. On engl. The Inner Adversary. The Struggle against Philistinism as the Moral Mission of Russian Intelliegentsia. NewAcademia, Washington DC, 2006.