Mitä projektia Venäjä toteuttaa?
Ennen duuman
vaaleja vuonna 2008 koristivat Venäjän kaupunkien keskustoja valtavat
mainoslakanat, joissa julistettiin, että ”Putinin suunnitelma on Venäjän
voitto!”. ”Kansalliseksi johtajaksi”
asettunut Putin saikin vaaleissa vakuuttavan valtakirjan kansalta, joka ei tosin
näytä olleen juuri selvillä siitä, millainen suunnitelma Putinilla oikein oli,
puhumattakaan siitä, kenet Venäjän oikein oli määrä voittaa.
Vaikka vaaleissa
epäilemättä fuskattiin, ei se asiantuntijoiden mukaan selittänyt kuin
korkeintaan parikymmentä prosenttia äänisaaliista. Venäjän kansa oli tehnyt
jotakin, jota tulevaisuudessa saatetaan nimittää sen historialliseksi
valinnaksi. Tietämättä miten ”kansallinen johtaja” valtaansa aikoo toteuttaa,
se on ilmoitti selkeästi antipatiansa niitä poliitikkoja kohtaan, jotka
liputtivat länsimaisen demokratian ja liberalismin tunnuksin. Paradoksaalista
tai ei, demokratian ja oikeusvaltion arvot kelpasivat tutkimusten mukaan kyllä
venäläisille, mutta niiden nimiin vannovat poliitikot eivät. Korruptoituneen ja
varastelevan herralauman yläpuolelle näytti nousevan vain yksi hahmo, joka
edusti oikeudenmukaisuutta ja järjestystä.
Mikä sitten on
”Putinin suunnitelma”? On väitetty ettei sellaista ole, mutta ennen vaaleja
ilmestyi kyllä parikin tuon nimistä kirjaa presidentin hallintoa lähellä olevan
”Jevropa”-kustantamon toimesta. Suppeampi esitys keskittyi esittelemään Putinin
duumalle lähivuosiksi antamaa taloussuunnitelmaa, jossa ei ole mitään kovin
raflaavaa. Laajempi esitys puolestaan etsi piileviä viisauksia ja yhtenäistä
suunnitelmaa Putinin seitsemän vuoden aikana pitämistä puheista ja vakuutti,
että kaiken takaa löytyy yhtenäinen suunnitelma, jota Venäjän tulevien
presidenttien on syytä noudattaa. Kokoelmassa oli ohjelmallisiksi ja
yleispäteviksi katsotut kohdat paksunnettu ja teos on varustettu hakemistolla.
Niinpä itse kunkin pienemmän johtajan oli helppo etsiä tarvittaessa
aatteellista tukea kansalliselta johtajalta tai muutoin puhua suulla
suuremmalla. Kokoelman ongelma on kuitenkin sama kuin Stalinin aikoinaan
julkaisemalla vastaavalla opuksella, jonka nimenä oli ”Leninismin kysymyksiä”.
Toki nuo puheet on pidetty aina tietyissä konkreettisissa tilanteissa eivätkä
ne välttämättä lainkaan vastaa presidentin kantaa joissakin toisissa
yhteyksissä. Stalinin aikana saattoi olla vaarallista kovin rohkeasti vedota
hänen omiin kirjoituksiinsa, eikä maailma tässä suhteessa liene olennaisesti
muuttunut.
Entä kenet
Venäjän olikaan määrä voittaa? Samainen Jevropa-kustantamo julkaisi teoksen
”Putinin viholliset”, jossa nimekkäimmät Putinin vastustajat kuvattiin kukin
tietyn kuolemansynnin edustajina: Berezovski edusti vihaa, Kasparov ylpeyttä,
Limonov himokkuutta, Kasjanov ahneutta, Hodorkovski kateutta, Illarionov
laiskuutta ja Gusinski mässäilyä. Lisäksi esiteltiin lauma vähäisempiä
tekijöitä eli ”pikkupiruja”. Omituisen teoksen silmiinpistävimpiä piirteitä on
sen kvasiuskonnollinen paatos. Viimemainittu ei kuitenkaan ole Venäjän
nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä poikkeuksellista, päinvastoin.
Moni varmaankin
huomasi, että Venäjän ortodoksinen kirkko kiirehti tuolloin hyväksymään Putinin
politiikan, mikä kuulostaa hiukan oudolta ottaen huomioon kirkon ikimuistoisen
pyrkimyksen pysyä poissa maallisia asioita koskevasta päätöksenteosta. Toisaalta
siinä tietenkin ilmeni samaisen kirkon vanha rooli korkeimman vallan siunaajana
ja myötäilijänä. Niin tai näin, vaalien liepeillä ilmestyi useitakin huomiota
herättäneitä kirjoja, joissa ortodoksian merkitys tulevalle Venäjälle nähdään aivan
keskeisenä. Niistä kummallisimpia oli kaksiosainen ”Projekt Rossija” –Venäjän
projekti.
Kirjan tekijät olivat
kätkeytyneet nimettömyyteen ja julistavat mahtipontisesti ”Älkää uskoko ketään!
Meillä ei ole kasvoja. Se joka sanoo, ”Olen kirjan tekijä” tai ”Olen projektin
johtaja” on huijari ja provokaattori… vihollinen on vahva ja viekas. Mutta me
kestämme, sillä meitä ei ole. Siksi että musiikki ja sanat tulevat kansalta”.
Kansiteksti vakuutti, että kirjoittajien henkilöllisyys on kuin onkin suuri
mysteeri: Kreml ei tunnista heitä eikä länsi liioin. Sama koskee tunnettuja
kolumnisteja. ”Analyytikot riitelevät, mutta joutuvat lopulta tunnustamaa,
etteivät tiedä.” Kustantamo hehkutti tilanteen merkillisyyttä kehottamalla
kirjoittajia ottamaan yhteyttä, koska tiedossa ovat mehukkaat tekijänoikeuskorvaukset
valtavina painoksina julkaistuista kahdesta teoksesta. Kolmannenkin kirjan
tiedotettiin vielä tulevan. Syystä tai toisesta presidentin hallinnon kerrottiin
suositelleen jo teoksen ”erikoispainosta”, joka ilmestyi ennen nykyistä opusta,
joka oli heti suurten kirjakauppojen myyntilistojen kärjessä.
Mitä tämä mystinen
opus sitten oikein piti sisällään? Millaista ”projektia” Venäjälle tuolloin tarjottiin
ja miten sen kuviteltiin toteutettavan?
Ensinnäkin voi
todeta kirjalle olevan ominaista tietty uskonnollinen –ehkä voisi sanoa
”kvasiuskonnollinen” paatos. Siinä viljellään runsaasti raamatunlauseita ja kaikenlaisia
vertauksia, vähemmän sen sijaan viitataan tutkimuksiin. Tyyliä ja vakuuttelun
metodeja voisi verrata Hitlerin Mein
Kampfiin, joka myös oli luonteeltaan kansanomainen ja helppotajuinen,
paradokseja ja vertauksia viljelevä. Välillä aforismit kuulostavat koomisilta
ja tuovat mieleen kaikkien grafomaanien
suojelijan, Kozma Prutkovin. Kirja ei kuitenkaan keskity pohdiskeluun, vaan
suuntautuu selvästikin käytännön toimintaohjeen etsimiseen. Siinäkin suhteessa
se muistuttaa pikemminkin Mein Kampfia
kuin saapasnahkatornistaan kurkistavan venäläisen slavofiilin päiväkirjaa.
Kirjoittajien tarkoituksena ei ole, he tähdentävät, valmistella menestystä vaaleissa,
vaan luoda uusi sivilisaatio. Tähän tarkoitukseen he etsivät ihmisiä, jotka
kykenevät ajattelemaan suuria ja työskentelemään systemaattisesti.
Mikä sitten on
Venäjän ongelma ja miten se on ratkaistavissa? Kirjassa hahmotellaan
viholliseksi kasvoton, mutta määrätietoinen ja amerikkalaista alkuperää oleva
kulutusideologia, mammonismi, joka
pyrkii tuhoamaan traditionaaliset sivilisaatiot sisältä päin, informaatiosodan
asein. Amerikkalaisperäisen epäkulttuurin olemusta ruotiessaan teos noudattelee
polkuja, jotka ovat venäläiselle kulttuurikritiikille jo tavanomaisia. Kaiken
pahan juureksi paljastuu kapitalismin henki, joka sai alkunsa protestantismista.
Informaatiohyökkäyksen tärkein kohde ja suurin
este maailmanvalloituksen tiellä on ortodoksia ja venäläinen ihminen, joka on
yhä säilyttänyt sielunsa ideologisesta rumputulesta huolimatta. Venäläinen
sielu on pohjimmiltaan yhä turmeltumaton ja bolševikkivaltakin oli
olemukseltaan uskonnollisuutta.
Venäjä voi yhä
voittaa taistelun, johon se on joutunut. Vaihtoehtona mammonanpalvonnalle on
valtakunnan perustaminen sille vastakkaiselle uskonnolle, nimittäin
ortodoksialle. Kirjoittajat katsovat, että ortodoksialla on mahdollisuutensa ja
tilauksensa ”poliittisen uskontona” ja mammonismin vastavoimana siinä kuin
islamillakin.Tekijät hehkuttavat slavofiilisiä myyttejä ortodoksian erityisestä
humaanisuudesta ja suvaitsevaisuudesta ja vertaavat sitä kapitalismin
protestanttiseen eetokseen, joka kielsi toisuskoisten, pakanoiden ja muiden
helvettiin tuomittujen ihmisarvon ja siten oikeutti esimerkiksi
neekeriorjuuden.
Ortodoksisen
paratiisin todellisuus hahmotellaan hämärästi, mutta mammonistisen
tuhoamistaistelun tavoitellut seuraukset sitäkin selkeämmin: kyseessä on
kaikkien todellisten arvojen alistaminen loputtomasti kasvavalle kulutukselle,
mistä seuraa yleinen moraalittomuus ja lopulta myös kansojen fyysinen tuho.
Uhkakuva on sinänsä perusteltu ja osittain vakuuttavastikin esitetty. Keskeistä
teoksessa kuitenkin on sen käytännöllinen puoli: millä tavalla hyökkäys
pysäytetään ja miten Venäjä lopulta voittaa vihollisensa?
Ensisijaiseksi
tehtäväksi esitettiin uuden eliitin luominen, mikä muuten oli myös ollut pääideologi
Surkovin keskeisiä huolenaiheita. Uuden eliitin täytyy olla kykenevä suurimittaiseen
ajatteluun, toisin kuin nykyiset rikkauksia haalineet poroporvarit, joiden
unelmien huipentumana ovat kultaiset
vessanpytyt. Uudella eliitillä täytyy olla sankarin aineksia ja valmiutta
työskennellä uhrautuvasti aatteen puolesta. Kun se on koossa, se muodostaa
tulevan vallankumouksen selkärangan. Vallankumouksen tavoitteena on
ortodoksinen valtakunta (pravoslavnoje
tsarstvo), jonka johto on luonteeltaan pysyvä ja siksi kykenevä
strategiseen toimintaan. Päiväläinen,
vremenštšik ei pysty rakentamaan mitään pysymää. Pysyvyyden hankkiminen
merkitsee irtisanoutumista demokratiasta, jonka takaama johdon vaihtuvuus on
vain vihollisen keino Venäjän ja muidenkin maiden pitämiseksi voimattomina.
Koska demokratialla on informaatiosodan nykyisessä vaiheessa myönteinen lataus,
ei sen kukistamista saa vielä avoimesti propagoida. Kiila voidaan lyödä pois
vain toisella kiilalla ja samoin informaatiota on torjuttava
vastainformaatiolla. Jossakin määrin on turvauduttava myös sensuurin eri
muotoihin. Kysymyksessä ei ole taistelu kansaa vastaan vaan sen puolesta. Kansa
ei missään oloissa kykene hallitsemaan suurta valtakuntaa, kuten jo antiikin
auktorit tiesivät. Tuleva valtakunta rakentuu ortodoksian ja itsevaltiuden
pohjalle, mutta se on myös kansanomainen, kuten jo Nikolai I:n aikaisessa
doktriinissa hahmoteltiin.
Suunnitelman
toteuttamisen ensimmäisenä askeleena on estää vallan vaihtuminen. Ne, jotka
ovat kiinnostuneita aatetta kannattamaan ja pyrkimään uuden eliitin jäseniksi
voivat ottaa yhteyttä osoitteella project2008@mail.ru. Teoksesta luvattiin
kolmas osa ja sittenhän siitä tuli vielä neljäskin. Olen niistä aikoinaan
kirjoittanut ja niihin taitaa olla vielä syytä palata. Sattuneesta syystä.
Olavi Paavolainen kirjoitti osuvasti 30-luvulla uskonnon ja totalitarististen valtioiden suhteesta teoksissaan "Kolmannen valtakunnan vieraana" ja "Risti ja hakaristi". Hänen mukaansa jokaisen diktaattorin (tai sellaiseksi aikovan) on aina selvitettävä suhteensa kristinuskoon. Vaikka kansallissosialistinen Saksa ja fascistinen Italia suhtautuivat nuivasti ja jopa kielteisesti kristinuskoon, oli niiden tehtävä "rauha" kirkkokuntien kanssa.
VastaaPoistaMyös Neuvostoliitossa jyrkää suhtautumista ortodoksiseen kirkkoon lievennettiin toisen maailmansodan aikoihin. Kuten Paavolainen toteaa vieraillessaan Lyypekin Mariankirkossa (lainaan vapaasti ulkomuistista): "Kristinuskolla on sittenkin vielä valtava voima."
Seisovatko taas "kaksi rintamaa" toisiaan vastaan, kuten Paavolainen kirjoittaa "Ristissä ja hakaristissä"?:
"Toinen on diktatoorinen, kollektiivinen, biologis-pakanallinen ja nationalistinen - toinen demokraattinen, yksilöllinen, kristillis-humanistinen ja kansainväinen."
Venäjän projektissa kirkko ja valtio ovat samalla puolella. Projekt Rossijan ajatukset on nyttemin kiteyttänyt Russkaja doktrina (rusdoctrina.ru). Ns. Izborskin klubin eräiden jäsenten ajattelu muistuttaa kyllä fasismia monessa suhteessa, mutta ei se ole biologis-pakanallista ja nationalismikin on aika okintakeista.
VastaaPoistaEn tarkoittanutkaan, että Venäjällä olisivat valtio ja kirkko vastakkain - tosin olisi varmaankin kömpelöä viitata jonkinmoiseen lateraanisopimukseen niiden välillä.
VastaaPoistaHuomautettakoon vielä, että eräs ortodoksina esiintyvä risupartainen Euraasia-teoreetikko ylistää SS:n pseudotieteellistä Ahnenerbe-jaostoa "älylliseksi keitaaksi". Tosin kyseisen herran horinat taitavat mennä suurelta yleisöltä yli hilsen.
Putin on kaiketi venäläisestä kokemuksesta varsin hyvä hallitsija verrattuna vaikkapa Jeltsiniin tai Leniniin. Talous on kasvanut ja rahaa on valunut myös tavalliselle kansalle. Paljon huonomminkin voisi mennä. Lännessä on demokratiaa, mutta onko oikeasti Suomessakaan ollut vaaleissa vaihtoehtoja? Sama politiikka on jatkunut, äänesti sitten kepua, kokoomusta tai demareita.
VastaaPoistaOn sitä rahaa muillekin tullut kuin varkaille. Gini-indeksin mukaan tulinjako Venäjällä on yhtä epätasaista kuin USA:ssa, mikä on meikäläisittäin hiruinen asia, mutta vertailussa BRICS-maihin se in tasaisemmasta päästä.
Poista"Bolševikkivaltakin oli olemukseltaan uskonnollisuutta".
VastaaPoistaUSEITA KYSYMYKSIÄ VENÄJÄN HISTORIAN PROFESSORILLE
Suomi pääsi irti Moskovasta muodollisesti kolmen verisen sodan välityksellä ja menetti lopullisesti Kannaksen Karjalan. Onko Ukrainalla edessä ainakin yksi verinen sota ja mitä se menettää Krimin lisäksi?
Tampereen yliopiston Rauhan ja Konfliktintutkimuskeskuksen Taprin johtaja professori Tarja Väyrynen väittää (Aikalainen, 7/2014, s. 13.):
"Historiaan liittyy aina tunnelataus, se on emotionaalista kamppailua siitä mitä muistetaan ja mitä saa muistaa." Jos ymmärsin oikein, niin Tarja Väyrysen mukaan historiantutkimuksen tehtävänä ei ole pyrkimys objektiiviseen totuuteen, vaan tunnelatauksien väistäminen, siis sitä mitä ei saa muistaa!
Tarjaväyrysten "logiikan" mukaan Suomen vuoden 1918 vallankumous/kapina/sisällissota/kansalaissota/vapaussota samoin Mainilan laukaukset ja Talvisota, samoin Talvisodan Jatkosota olivat vain tunnelatauksia, jotka pitää heittää roskakoriin, etteivät ne kutittaisi hiusjuuria tunnelatauksilla.
Mitä mieltä olette Tarjaväyrysten "logiikasta" ja historiantutkimuksen tehtävistä?
”Putinin suunnitelma” on siis julkaistu monena niteenä, joissa punaisena lankana lienee ajatus, että "Bolševikkivalta oli olemukseltaan uskonnollisuutta".
Näin ollen, venäläiset Tarjaväyryset "unohtivat", että oli olemassa Marx ajatuksineen yksityisomistuksen lopettamisesta, ja että oli olemassa Lokakuun Suuri Sosialistinen Vallankumous, joka tuhosi kaikki kapitalistit ja porvarit, ja halusi tehdä saman homman koko maailman mittakaavassa. Maailmanvallankumous oli SSSR:n suurprojekti. Neuvostoliittolaisen sananparren mukaan kaikki muu oli pelkkää turhuutta: "Все это хуйня по сравнению с мировой революцией."
Maailmanvallankumous ei kuitenkaan onnistunut ja Moskova pureskeli korvikkeeksi Tshekkoslovakiaa vuonna 1986: "ihmiskasvoinen sosialismi". Onko nyt Ukrainan vuoro tulla pureskeltavaksi, koska siellä muistetaan 1930-luvun kansanmurha, samoin kuin juutalaiset muistavat holokaustinsa.
Mitä mieltä olette suomalaisista ja venäläisistä Tarjaväyrysistä, jotka haluavat sensuroida sitä, mitä historiassa pitää muistaa ja mikä on heitettävä roskakoriin?
Eiköhän tuo Väyrysenlausahdus ollut deskriptiivinen eikä normatiivinen. Tosiasia on, että ihmisillä on suuri tarve ja taipumus muistaa historiasta jlitakin asioita toisten kustannuksella. Vuodesta 1918 muistamme nyt pöyristyttävät joukkomurhat, mutta yleensä ei edes mainita sitä, että silloin ratkaistiin kysymys maamme itsenäisyydestä. Molemmat ovat tärkeitä tosiasioita. Joskus ennen asia oli toisin joskus tulevaisuudessa se tulee olemaan toisin. Aikansa kutakin, siinä historian suhteellisuus.
VastaaPoistahttp://www.spiegel.de/international/world/speeches-by-russian-president-putin-betray-fascist-inspiration-a-967283.html
VastaaPoista