Krim ja talvisota

Krimin katastrofi ja talvisota

Timeo Danaos et dona ferentes

(Laokoon Vergiliuksen mukaan)

Krimin liittämistä Venäjään voi suurella varmuudella pitää tuloksena hallitsemattomasta prosessista, joka päättyi karvaaseen ”voittoon”, tosiasiassa tappioon.

Kun Putin syksyllä ilmoitti Euraasian unionin luomisen olevan Venäjän ykkösprioriteetti, hänellä tuskin oli syytä puhua muunneltua totuutta. Euraasian unioni, jonka ilmoitettiin olevan alueen oma vastine EU:lle, oli Venäjän toivo vanhan mahtiaseman jonkinlaisesta palauttamisesta. Venäjä yhdessä Ukrainan ja Valkovenäjän kanssa olisi jo muodostanut yli 200 miljoonan ihmisen keskittymän. Kun tähän lisätään Kazakstan ja vanhan Neuvostoliiton keski-aasialaiset alueet, olisi syntynyt jo sekä väestöllisesti että luonnonvaroiltaan merkittävä yksikkö, olennaisesti nykyistä 140 miljoonan keskikokoista maata mahtavampi.

”Tämän kun ammun ja toisen lisäksi niin kolme enää viidestä puuttuu” sanoi suomalaisen sananparren akka kun jäniksen jäljet näki.  Samoin kävi nyt Putinin havitteluille.

Ensimmäinen, joka oli tarkoitus ”ampua” oli Ukraina, joukon suurin ja kaunein. Ukrainan ja isovenäläisten yhteisestä historiasta ja kohtalonyhteydestä on olemassa kovin erilaisia käsityksiä. Villeimmillään ukrainalaiset nationalistit leimaavat moskalit suomensukuiseksi rupusakiksi, jotka eivät itse asiassa ole heille edes sukua. Venäläiset taas ovat yleensä suhtautuneet ”vähävenäläisiin” lähinnä huvittuneen alentuvasti, mutta yleensä pitäneet kansojen tuhatvuotista yhteyttä selviönä.

Itse asiassa on helppo ymmärtää pyrkimystä Venäjän ja sen lähimpien veljeskansojen yhteyden tiivistämiseen. Onhan meilläkin aikoinaan suunniteltu valtioliittoa niin Viron kuin Ruotsin kanssa eikä siitä edes ole kovin kauan.  Ja sitten oli myös se Suur-Suomi.

Valtioliittojen historia varoittaa tällaisesta. Jo Kalmarin unioni oli Ruotsin kannalta ies, josta piti vapautua vapaussodalla. Se oli yhtä paha riistäjä kuin monien taas jostakin syystä haikailema Hansa. Vai kuka vielä todella kaipaa sitä määräystä, että puolen Suomen kaupunginraatien jäsenistä pitäisi olla saksalaisia?

Yhtä kaikki, kysymys Ukrainan kohdalla oli sentään viime syksynä ja vielä nyt keväälläkin niin viattomasta asiasta kuin tulliliitosta. Moskovalla oli Ukrainalle runsaasti porkkanoita tarjota. Se oli myynyt veljeskansalle alihintaista kaasua ja oli valmis tätä jatkamaan. Muutenkin Ukrainan talous oli aikoinaan kehittynyt Venäjään integroituna ja sen tuotteille oli siellä valmiit markkinat.

EU:ssa oli toisin. Taloudellisesti heikko unioni pystyi tarjoamaan lähinnä matokuureja ja pieniä lainoja niistä selviämiseksi. Uudet tullitariffit ja muut nykyisen talousopin mukaiset kiristysohjelmat lupasivat välittömästi jättää satojatuhansia ukrainalaisia työttömiksi.

Venäjä tarjosi siis helppoa elämää ja EU vyön kiristämistä. Integroituminen Venäjään ja Euraasiaan ei kuitenkaan pitkällä tähtäimellä luvannut muuta kuin pysähtyneisyyttä, korruption jatkumista ja komeita puheita.

Ukrainalaisia nationalisteja kauhistutti lisäksi ajatus siitä, että he joutuisivat ”pois Euroopasta”, jossa länsiukrainalaiset aina ajattelivat olleensa. Lisäksi Puola, vanha kumppani ja entinen isäntä oli EU:ssa nopeasti kasvattanut elintasonsa monikertaiseksi samaan aikaan kuin Ukraina yhä rämpi paikallaan. Niinpä Maidanilla pantiin hulinaksi ja saatiin kuin saatiinkin Eurooppa-aatteen kannalta myönteisempi tulos kuin perinteisen demokratian keinoin eli vaaleilla valittujen valtioelinten normaalilla toiminnalla.

Nyt Suomen lehdet kirjoittavat siitä, miten Venäjä heiluttelee Ukrainalle keppiä: 12 miljardin kaasulasku on nyt maksettava ja tästä lähtien on alettava maksaa normaalia, lähes kaksinkertaista hintaa tuosta keskeisestä hyödykkeestä, jota vuosien ajan saatiin ns. asevelihintaan. Tämä on kyllä kovaa, mutta täytyy kuitenkin kysyä, mikä maa ei olisi tehnyt samoin ja miksi?

Ukrainan levottomuudet johtivat, kuten tunnettua, siihen, että maa käänsi selkänsä Venäjälle ja yrittää nyt integroitua EU:hun. Yleisessä hulinassa se myös menetti Krimin, jonka venäläiset asukkaat se onnistui säikäyttämään poukkoilevalla nationalistisella politiikallaan. Itä-Ukrainassakin saattaa vielä tapahtua jotakin samanlaista.

Tähänkö Moskova siis itse asiassa pyrki ja onko prosessi vielä kesken? Tsingis-kaanin perillisetkö siellä taas toteuttavat ikuista laajenemisohjelmaansa ja tottelevat vain lyijyä ja terästä?

Eiköhän asia liene niin, että Krimin putoaminen Venäjän syliin oli Venäjän kannalta katastrofi. Paitsi että tuo alue ei millään tavoin korvaa menetettyä Ukrainaa, sen liittäminen säikäytti myös Kazakstanin ja varmaan muutkin suunnitellun Euraasian unionin jäsenet. Lisäksi Venäjän maine normaalina sivistysvaltiona on kärsinyt pahan takaiskun, jonka seurauksia se saa kantaa vielä ainakin sukupolven tai pari.

Tapahtunutta voinee verrata talvisotaan. Stalin valmistautui reippaalla ja nopealla operaatiolla kaappaamaan valtapiiriinsä Suomen, jolle saman tein lahjoitettiin Itä-Karjala. Voitiinhan  veljesliiton tulevan jäsenen hyväksi tehdä sellainen uhraus, kun samalla ratkaistiin kertaheitolla myös Itämeren alueen vaikea geostrateginen ongelma.

Huomautan vielä varmuuden vuoksi, että Itä-Karjala todella lahjoitettiin tietyissä kansallisissa rajoissa eikä vain luvattu lahjoittaa. Sopimus astui heti allekirjoituksen jälkeen voimaan 2.12.1939. Vain sen Helsingissä tehtäväksi sovittu ratifiointiasiakirjojen vaihto jäi tekemättä.

Sen sijaan, että suomalaiset olisivat riemuinneet sosialismin maan laadullisesti uudenlaisesta ulkopolitiikasta ja sen suurenmoisesta lahjasta, he alkoivat epätoivoisen hurjasti tapella auttajiaan ja hyväntekijöitään vastaan. Niinpä ei auttanut muu kuin mitätöidä voimassa ollut sopimus ja allekirjoittaa uusi. Sen mukaan Suomi ei saanut neliömetriäkään lisäalueita, vaan menetti koko Karjalan Pietari Suuren rajalinjaa myöten.

Tuskin voidaan sanoa, että kumpikaan osapuoli olisi pyrkinyt tällaiseen tulokseen tai ollut siihen tyytyväinen. Kun suomalaisten itse hankkimista itäkarjalaisista alueista sitten vuonna 1944 piti luopua, uskallettiin vielä kerran viitata vuoden 1939 joulukuun sopimukseen.

Se oli kuitenkin turhaa. Ystäville voitiin antaa lahjoituksia, mutta jos ystävyys ei kelvannut, ei tullut lahjojakaan. Logiikkahan oli yksinkertainen. Sehän toimii myös tänään ja varmaan huomennakin. Perustellessaan vuoden 1940 Moskovan rauhan rajalinjaa Molotov viittasi siihen, että paljon verta oli vuotanut ”ilman meidän syytämme”. Suomalaisten korvissa tuo oli pilkantekoa, mutta Moskovan diskurssissa se oli totisinta totta.

Asian ydin niin vuonna 1939 kuin vuonna 2014 oli, ettei tarjottu seura kelvannut. Talvisodan vapauttajien pelättiin ja heidän tiedettiin tuovan mukanaan puhdistuksia ja likvidointeja, mutta mitä Ukrainan nationalistit pelkäsivät vuonna 2014? Tilanne ei ainakaan ollut yhtä dramaattinen.

Entä mitä EU oli tehnyt estääkseen valintatilannetta tulemasta näin kuumaksi kysymykseksi? Eikö todellakaan ollut mahdollista järjestää taloudellisen integraation kysymyksiä niin maltillisesti, että Ukraina olisi voinut integroitua yhtaikaa molempiin yhteisöihin vaikkapa jonkinlaisena ulkojäsenenä? Mistään valtioliittoa hipovasta täysjäsenyydestähän ei kummallakaan puolella vielä ollut kysymys.

Nyt Ukrainan taloudellinen konkurssipesä taitaa moraalisesti kuulua EU:n vastuulle. Lainat, joita tarvitaan, ovat huomattavan suuria verrattuina niihin vapaisiin pääomiin, joita maailmassa on liikkeellä. Taitaa jopa IMF:llä olla vaikeuksia järjestää asia.

No, Ukraina on nyt ainakin Venäjästä irrallaan, kuten Suomikin vuoden 1939 jälkeen. Siitä joutui maksamaan, mutta ainakaan meillä ei tätä ole taidettu katua. Kuitenkin Venäjä on yhä molempien maiden naapuri ja sellaisena pysyykin. Mitä naapuruuteen tulee, Suomi on osannut nähdä asian myös mahdollisuutena ja oppinut elämään menneen katastrofin kanssa. Ehkä Ukraina pyrkii ja pääsee samaan?