Oikeita ruokia saa jo

Falskin ruoan riemumarssi. Loppuuko se jo?

Englannissa oli takavuosina merkittävä kampanja oikean oluen (real ale) puolesta. Se vanha pubin kellarissa käytetty kalja kun oli häviämässä siksi, että suurpanimot kukistivat rahalla kaiken pientuotannon saadakseen pennoset taskuunsa. Tätä nimitettiin edistykseksi ja monet uskoivat.

Kampanjan kärjessä kuuluu olleen joku vanha trotskilainen, jolla oli alan kokemusta, siis kampanjoista. Kun kommunismi oli menettänyt hohtonsa, voitiin viimein ruveta puhumaan aidoista asioista. Kapitalismi on ihan oikeasti sellainen Juggernaut, joka jyrää minkä tahansa aidon asian, ellei kansa ole valppaana. Se, että erilaiset hörhöt ja jopa kokonaiset valtiot rupesivat uskomaan kommunismiin sen muka vaihtoehtona, ei tee siitä vielä ihanteellista järjestelmää.

Suomalainen kahden kaupan oligopoli on tyypillinen kapitalismin luomus. Valikoima näissä molemmissa on toki tyrmäävän hyvä verrattuna taannoisen Neuvostoliiton gastronomeihin, mutta kaikessa hiljaisuudessa systeemi on kehittänyt väärennettyä ruokaa, jolla aito on syrjäytetty.

Ajatellaan tomaatteja. Niitä lienee ainakin yli tuhat lajiketta, mutta kauppaan viljellään vain paria isoa versiota. Syystä tai toisesta ne sattuvat olemaan sellaisia, joihin ei koskaan tule aidon kypsän tomaatin makua. Ehkä ne ovat kaupan ketjuissa kestäviä, ehkä satoisia, ehkä helppoja ja turvallisia viljellä. Ehkä niillä on valtava määrä etuja puolellaan tuottajan ja myyjän tai molempien kannalta, mutta kuluttajan kannalta ne ovat katastrofi. vain hinta on kohdallaan ja se ei ole paljon.

Se, joka on joskus syönyt aitoa tomaattia ja luulen, että se porukka on jo Suomessa vähemmistönä, tunnistaa heti sen maun. Joskus sattuu torilta tai luomuosastolta saamaan, sellaistakin tapahtuu. Väärennetyn tomaatin makua taas ei tarvitse tunnistaa, koska sitä ei oikeastaan olekaan. Väärennetty tomaatti saattaa olla kauniin punainen, sekin voi muuttua ajan mittaan pehmeäksi, mutta aina se säilyttää saman mauttomuuden. Sen syöminen on pelkkää kärsimystä eikä se ruokiin juuri lisäarvoa anna paistaa sen tai keittää.

Toinen vastaava artikkeli on talvinen tilli. Itse asiassa se poikkeaa oikeasta niin paljon, että sen myyjiä vastaan pitäisi nostaa syyte harhaanjohtavasta mainonnasta. Oikea tilli on mausteyrttien parhaimmistoa, joka antaa kaloille ja salaateille huumaavan kesäisen aromin. Tillin nimellä myytävät ruohot taas ovat jo rakenteeltaan erilaisia eikä niissä ole enempää hajua kuin makua. Niiden pureskelusta tulee aistimus, jonkalaisen voi kuvitella lehmän saavan kuivista heinistä. Tällaisen ”tillin” lisääminen vaikkapa graaviloheen on yksinkertaisesti sen rienaavaa pilaamista.

No, ruisleivän suhteen katastrofi alkaa olla ohitettu. Hyvää ruislimppua, jonka voi vielä parantaa pakastamalla ja sitten uudelleen paistamalla, on jo kaupoissa. Myös erilaiset jälkiuunituotteet ovat aika lähellä aitoa.

Mutta missä on vaikkapa hiivaleipä, joka vastaisi kotona uunissa paistettua? Miksi sen tekeminen näyttää ylivoimaiselta? Ellei kunnon leipää pystytä tekemään, ei pidä ihmetellä, että porukka ostaa ulkomaisia tuotteita ja meillä saadaan panna peltejä kiinni. Sääli, mutta tämä kurja kapitalismi on kyllä jossakin määrin toimiva järjestelmä ja kuluttajan sanahan se siellä nytkin yrittää pyrkiä kuuluville, kun muovipussileipiä ja muuta mössöä kieltäydytään ostamasta.

No, nyt koko maailma on pystytty höynäyttämään pikaruoalla. Ekonomistit riemuitsevat siitä, miten jopa Kiinassa elintaso nousee, kun vanhan perinteisen sijasta popsitaan amerikkalaista sämpylää. Voi aikoja, voi tapoja! Itse puolestani uskon, että Kiinan tuhatvuotinen ruokakulttuuri ei kovin kauan katsele noita wrapeja ja hampurilaisia. Nyt ne vielä ehkä antavat statusta ja imagoilluusioita. Aikansa kutakin.

Mutta vielä hiukan aidosta ruoasta. Kaikki 1950-luvulla eläneet muistavat halvan makkaran ja huokaisevat: sellaista ei enää saa mistään. Ilmeisesti tuohon makkaraan oli kerätty kaikenlaisia teurasjätteitä, joita ei oikein voinut mihinkään muuallekaan panna, mutta hyvältä se maistui. Sitä paitsi kukaan tuskin lienee kuollut sen syömisestä.

Mikä oikeastaan on syynä siihen, ettei halpaa makkaraa –eikä juuri muutakaan kunnollista makkaraa- enää valmisteta? Keuhkot, utareet, mahat ja mitkä lienevätkään, syötetään kai nykyään koirille. Ennen niille ei omaa makkaraa tehtykään, mikä saattaa hämmästyttää nuorisoa. Olen koirille hieman kateellinen ja ajattelen, että ellei erilaisia nilviäisiä olisi Ranskassa aikoinaan kelpuutettu kaikkein hienoimpiin ruokapöytiin, olisi myös niiden syöminen varmaankin kielletty.

Mutta mikä on tulevaisuus tällä tiellä, jonne me olemme joutuneet ja jota kiidämme huimaa vauhtia kuka ties minne? Tuskin meitä sittenkään odottaa mauton, väärennettyjen ruokien helvetti. Kun ihmisten tulotaso nousee, he lakkaavat ostamasta sitä, mikä on kaikkein halvinta ja kaikkein latteinta (paitsi nyt juuri latte). He yrittäisivät nostaa elintasoaan, jos tietäisivät, miten sen voisi tehdä. Ehkä he menevät luomutiskille, jossa jossakin vaiheessa alkaa todella saada aitoja, oikeista lajikkeista kunnolla tehtyjä ruokia: maalaisvoita, oikeita tomaatteja, aitoa tilliä, kunnon leipää, hyvää olutta… Se käy kalliimmaksi, mutta miksi ihmisen pitäisi tässä maailmassa elää, ellei tarjolla ole kunnon ruokaa?

Nyt voimme jo nähdä yhä uusia elonmerkkejä hyvän ruoan ilmestymisestä takaisin sieltä Kimmerion yöstä, jonne se vuosikymmeniä sitten katosi: maalaisvoita on eräissä ravintoloissa, joku leipomo tekee erinomaista vaaleaa leipää, tosin vain ranskalaistyyppistä, luomutomaattien joukossa joku on ottanut käyttöön oikean lajikkeen ja niin edelleen.

Mutta miksi ihmeessä näitä ei mainosteta? Olen itse valmis valitsemaan kaupan ja jopa ravintolakin sillä perusteella, että sieltä saa kunnon leipää tai voita (jota ei vielä saa kaupoista). Maksan aika paljon enemmän hyvästä ruoasta kuin mauttomasta rehusta, jos niin vaaditaan. Luulen, että moni muukin tekee niin. Mutta tuottajien ja myyjien ei kannattaisi jättäytyä pelkän puskaradion varaan. Nyt kaikki kilpailevat hinnalla. Sen ymmärtää, mutta sen ohella kannattaisi kyllä kilpailla myös aidolla tavaralla. Vai kieltävätkö sen renkisopimukset?

Mutta kyllä kansa tietää, millainen ruoka on aitoa, ainakin sen tietää vanha kansa, jolla makumuisti säilyy vuosikymmeniä. Aidon ruoan ystävillä on vielä toivoa.