Verikirkkoa muistellessa

Hyvän tsaarin tylyt kiitokset ja Putinin onnenkantamoinen eli Verikirkkoa muistellessa

Monet suomalaiset tuntevat hyvin Pietarin Verikirkon (Spas na krovi  eli Sobor Voskresenija Hristova na krovi). Veren päälle rakennettu Vapahtajan ylösnousemuksen kirkko seisoo Moikan rantakadulla kuin Moskovasta repäisty muinaismuisto keskellä modernia Pietaria.

Kuten Pietarin historian ekspertit selittävät, kirkko on hyvä esimerkki siitä Pietarin moskovalaistumisesta, jota tapahtui 1800-luvun lopulla. Samaan aikaan Moskova pietarilaistui ja nykyään noiden kahden kaupungin hahmot eivät suinkaan enää ole niin toisilleen vastakkaisia kuin 1700-luvulla ja 1800-luvulla oli totuttu ajattelemaan.

Pietarin uusklassisissa ja muita eurooppalaisia esikuvia tavoittelevissa temppeleissä on niiden ulkoasusta huolimatta arkaainen itäinen kristillisyys ollut yhtä kotonaan kuin bysanttilaistyylisissä venäläisissä pyhätöissä konsanaan. Pietari Suuren alistama kirkko ei edes tuon pakanallisen tsaarin alaisuudessa koskaan eurooppalaistunut, vaan jatkaa yhä vanhan, aidosti kristillisen uskon perinnettä samaan aikaan kun Länsi-Euroopassa  tuskin kehdataan lausua edes Jumalan nimeä, saati puhua synnistä.

Vanha kirkon ja valtion sinfonia eli sopusointu näyttää Venäjällä voivan hyvin. Tsaariperheen kanonisoinnin jälkeen on ilmaantunut runsaasti uusia pyhimyksiä, muun muassa amiraali Ušakov, uskon puolustaja muhamettilaisia vastaan. Myös Pietarin suojeluspyhimys, autuas eli Kristuksen tähden houkka Ksenja, on saanut asemansa virallistettua vasta vuonna 1988.

Paradoksaalisesti uskonnollisuus on Venäjällä kansallisen identiteetin osana noussut aivan viime vuosina arvoon arvaamattomaan. Samaan aikaan, kun Länsi-Europassa uskonnottomuus nimenomaan militantissa ateistisessa muodossaan on tullut vallitsevaksi etenkin nuorison piirissä, on ortodokseiksi identifioituvien määrä Venäjällä monikertaistunut sitten Neuvostoliiton romahduksen. Paristakymmenestä prosentista 1980-luvun lopulla on päästy noin 75 prosenttiin vuonna 2010.

Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että näin suuri osa entisen ateistisen puoluevaltion kansalaisista olisi uskovaisia, vain harva noudattaa uskonnon määräyksiä. Sen sijaan on ilmeistä, että Venäjällä on aivan oikeasti suosiossa traditionalismi, kansallisten ja siinä luvussa myös uskonnollisten perinteiden kunnioittaminen. Näin on myös presidentti Putin julistanut tekevänsä, hyvin selvästi hän teki sen viime syyskuussa. Myös kirkkoja on rakennettu valtavasti. Tilannetta voi verrata Länsi-Eurooppaan.

Moikan rantakadun Verikirkon seinillä on lueteltu vapauttajatsaari Aleksanteri II:n hyvät työt. Niitä riittääkin. Maaorjat vapautettiin, paikallinen itsehallinto perustettiin, oikeuslaitos uudistettiin, armeija uudistettiin, kaikenlaatuinen vapaus lisääntyi ennenkuulumattomassa määrin ja samoin maan vauraus ja sen väestön määrä. Lisäksi muun muassa rauhoitettiin Puola, jossa jumalattomat pahantekijät olivat nostaneet päätään -taas kerran.

Kiitokseksi kaikesta hyvästä Venäjän intelligentsija tai ainakin sen aktiivisin osa käytti kaiken tarmonsa ja kykynsä murhatakseen keisarin ja kumotakseen vallitsevan hallinnon. Vuonna 1881 ilkityö sitten myös onnistui ja murhapaikalle rakennettiin kirkko venäläiskansallisessa hengessä, suunnittelija tosin oli englantilaissukuinen Alfred Parland. Temppeli oli komea todistus siitä kansallisromanttisesta ihanteellisuudesta, joka vallitsi Venäjän ylemmissä säädyissä noina aikoina ja joka sittemmin oli myös Nikolai II:n suosiossa. Ja rahaakin aina riitti tällaisiin tarkoituksiin.

Paradoksaalisesti, vapauttajatsaari siis sai vihat palkakseen, uskollisten ja rakastavien alamaisten enemmistö ei kyennyt suojelemaan häntä pientä, mutta aktiivista vähemmistöä vastaan. Samoin kävi Nikolai II:n. Edes tsaarin tueksi värvätyt mustat sotniat, vuoden 1612 patrioottien mukaan nimetyt jengit eivät pystyneet tarjoamaan vastusta kiihotetuille kansanjoukoille. Vartiokaartin yhteislaukaukset kyllä saivat joukon pötkimään pakoon eräänä tammikuisena sunnuntaina vuonna 1905, mutta poliittisesti se oli itsemurha.

Vladimir Putinia ei välttämättä tarvitse verrata Aleksantreri II:een saati Nikolai II:een. Ehkä ei myöskään hänen vastustajiaan voi samaistaa narodovoltseihin tai erilaisiin vallankumouksellisiin sosialisteihin. Uusi intelligentsija vaikuttaa itse asiassa melko rauhalliselta, monet jopa arvelevat sitä enimmäkseen liberaaliksi arvoiltaan, joskaan ei ehkä mentaliteetiltaan.

Jotakin samaa Putinin ja opposition suhteissa silti on. Putin ei nimittäin ole suinkaan vienyt Venäjää katastrofiin ainakaan vielä, vaikka sitä on jo kauan ennusteltu ja monet uskovat sen varmasti huomenna tapahtuvan.

Itse asiassa Putinin saavutukset ovat aivan oikeasti merkittävät. Pariisissa asustava ruhtinas A.A. Trubetskoi on koonnut lyhyen listan siitä, mitä Putin on tehnyt Venäjän hyväksi. Listan on julkaissut nimikuulu RISI-niminen toimisto.  Onhan niitä saavutuksia: 12 vuodessa Venäjän budjetti on noussut 22-kertaiseksi, sotilasmenot 30-kertaisiksi, BKT 12-kertaiseksi. Ennen Putinia Venäjä oli maailmassa sijalla 36, nyt sijalla 6.

Lisäksi presidentti on palauttanut 256 kaivosaluetta Venäjän hallintaan (miten nämä asiat ovat edistyneet Suomessa?), kansallistanut 65% öljyteollisuudesta ja 95% kaasusta ym. Viljan viejänä Venäjä on nyt maailmassa 2. tai 3. sijalla ja edellä USA:ta, joka on sijalla 4.

Elintaso on noussut. Keskipalkat ovat nousseet valtion palkkalistoilla 18,5 kertaisiksi ja eläkkeet 14-kertaisiksi.

Ihan pikkuasia vielä, huomauttaa kirjoittaja: vuonna 1999 Venäjällä kuoli 1,5 miljoonaa ihmistä, vuonna 2011 vain 21000 eli vähennys oli 71,5 kertainen…

No, ei tässä kyllin.  Lisäksi Putinin mainitaan irtisanoutuneen maan eheyttä (Tšetšeniassa) uhanneesta Hasavjurtin sopimuksesta, suitsineen yhdistysten viidennen kolonnan, kieltäneen kansanedustajia pitämästä ulkomaisia tilejä, suojelleen Syyriaa ja lopettaneen sodan Tšetšeniassa (kuka lienee sen aloittanut, ei mainita). Lisäksi presidentti on maksanut Venäjän valtavan 400 miljardin dollarin ulkomaanvelan ja järjestänyt maailman parhaat olympialaiset. Ja onpa hän lisäksi vielä palauttanut Venäjälle Krimin!

Tässähän olisi jo ainekset yhden Verikirkon seinille. Toki toivon, ettei ystävällisen naapurimaamme presidenttiä ole odottamassa yhtä tyly kohtalo kuin hänen kaukaista edeltäjäänsä, mutta jotakin samaa on tässä Trubetskoin eulogiassa kuin Parlandin kirkon seinätauluissa.

Tarkoitan sitä, että vaikka suuri enemmistö venäläisistä on kiistatta hyötynyt Putinin kauden saavutuksista, ei tästä ole seurannut jakamatonta kiitollisuutta. Maininta Tšetšenian sodan lopettamisesta saattaa monelle tšetšeenille olla yhtä karvasta luettavaa kuin Verikirkon seinällä oleva mainita Puolan rauhoittamisesta on puolalaisille.

Krimin palauttaminen, joka on punainen vaate kaikille niille, jotka uskoivat uuden ajan koittaneen valtioiden välisissä suhteissa, on sangen ilmeisesti kaikkein suurin tyydytyksen aihe venäläisten enemmistölle. Siinä samalla heitä sykähdyttää se, että Länsi sai kunnolla nokilleen. Eihän tämä asia millään tavalla kuulunutkaan itäslaavilaisen perheen ulkopuolisille. Putinin suosio on nyt suurempi kuin koskaan.

Tämän suosion huipulta presidentin hallinnon on hyvä haastaa oppositiota, jonka sinnikäs rettelöinti alkoi jo käydä kiusalliseksi. –Länsi kuulemma uhkaa Venäjää sisäisillä vaikeuksilla Ukrainan takia. Viides kolonna aiotaan siis valjastaa isänmaata vastaan. Uskaltakootkin!

Putinin kausi ei suinkaan ole ollut niin täydellinen menestys kuin hänen kehujansa antavat ymmärtää. Venäjän kasvu ja vauraus on perustunut hiilivetyjen vientiin ja helppo raha on huumeen tavoin lykännyt talouden uudistuksia. Ehkäpä Venäjä talous onkin laman tai peräti perikadon partaalla?

Vanhan sanonnan mukaan Venäjä ei ole koskaan niin vahva kuin pelätään, mutta ei myöskään niin heikko kuin toivotaan.  Itse asiassa sen heikkoutta ei ole erityistä syytä toivoa, sillä juuri se saattaa olla naapurille vaarallisinta. Krimin tapahtumatkin on selitetty osoitukseksi heikon Venäjän halusta lisätä prestiisiään menestyksellisellä ja kansallisesti vetoavalla ulkopoliittisella operaatiolla.

En itse oikein usko sitä, että Krim olisi ollut Venäjän alkuperäisenä tavoitteena, eiköhän se todellinen päämäärä vain ollut Euraasian liitto, jonka tulevaisuus juuri Krimin takia lienee aika vaikea. Sitä paitsi hässäkkää Ukrainassa ei aloittanut Venäjä, vaan kansallismielinen ukrainalainen kanalja (ehkä suomeksi parhaiten monikossa).

Paradoksaalisesti joka tapauksessa Putin, joka komeasta ansioluettelostaan huolimatta sai kokea suosionsa kolmannella kaudella vain laskevan, pääsi yllättäen arvoon arvaamattomaan, kun Krim putosi hänen syliinsä. Kaikesta päätellen kansan syvät rivit ovat Venäjällä nyt sellaisessa kansallisessa hurmoksessa, ettei opposition kannata juuri ruveta avoimesti protestoimaan.

Venäjän romahduksen odottajat kiinnittävät nyt huomionsa pakotteisiin, jotka iskevät Venäjän muutoinkin taantuvaan talouteen, jos se ei ainakin pidättäydy aluelaajennuksista Ukrainassa. Venäläisen sanonnan mukaan kipeällä päällä on paha iskeä tervettä päätä. Nyt saattaa olla, että sekä Venäjällä että Euroopalla on päänsärkyä eikä yhteenotto niitä houkuttele. USA on asia erikseen, mutta Venäjän taloudelle sen merkitys on pieni.

Tässä en ryhdy pohtimaan petrodollareita ja niiden mahdollista korvaamista muilla valuutoilla, mistä on myös ainakin propagandatasolla puhuttu. Saattaa, saattaapa hyvinkin tämä Putinin kansansuosio tulla vielä kalliiksi Venäjälle, mutta saattaa se tulla yhtä kalliiksi sen rankaisijoillekin. Putin on jo ennen kriisiä ilmoittanut haluavansa rakentaa Siioninsa itään eikä länteen. Ehkäpä se vielä onnistuu.