Essee

Essee

Essee (ransk. essai, engl. essay) tulee yrittämistä, kokeilua tarkoittavasta sanasta. Kyseessä on siis yritelmä, ajatuskoe, jonka tarkoituksena on avata ajatuksia, herättää kysymyksiä enemmän kuin vastata niihin. Yritellä voi monella tavalla, mutta toki määritelmiäkin löytyy, kullakin kansakunnalla omansa.

Ranskalainen wikipedia (essai est une œuvre de réflexion portant sur les sujets les plus divers et exposé de manière personnelle, voire subjective par l'auteur. Contrairement à l'étude, l'essai peut être polémique ou partisan.) korostaa esseen, mietintätyön persoonallista ja subjektiivista luonnetta ja sitä, että toisin kuin tutkielma, se voi ja saa olla myös poleeminen ja puolueellinen.

Englantilainen wikipedia korostaa esseen määrittelyssä persoonallista näkökulmaa ja määritelmien epämääräisyyttä. Saksalainen versio taas kertoo kansalliseen tapaan, että essee on itse asiassa tutkielma, Abhandlung, mutta: eine geistreiche Abhandlung, in der wissenschaftliche, kulturelle oder gesellschaftliche Phänomene betrachtet werden ja nostaa siis henkevyyden keskeiseksi esseistisen ”tarkastelun” kriteeriksi.

Venäjäksi essee on kirjallisuudenlaji, genre, joka jää kirjallisen otsherkin (johon se usein sekoitetaan) ja filosofisen traktaatin väliin. Tyylin vapaus ja ristiriitaisuuskin ovat siinä sallittuja. Se on pieni ja kompositioltaan vapaa proosateos.

Suomeksi essee wikipedian mukaan on asiatekstien luokkaan kuuluva tekstilaji. Tyypillisesti essee on pohdiskeleva ja verrattain lyhyehkö teos, jossa sisällön lisäksi myös ilmaisutavalla on merkittävä rooli.

Meillä esseetä siis postmodernin fundamentalismin hengessä kutsutaan ensisijaisesti tekstiksi. Mikäpäs siinä. Voisi ajatella, että muotoilu heijastaa akateemisen maailmamme naurettavuutta, mutta kyse voi myös olla vallan muusta, esimerkiksi kansanluonteesta.

Kumartelematta erityisesti millekään määritelmälle, totean havainneeni esseen hyväksi ja luultavasti myös hyödylliseksi tavaksi pohdiskella tutkimustulosten merkitystä ja myös popularisoida niitä, mikä on toki eri asia.

Ilkeän luonnehdinnan mukaan esseitä kirjoittaa professori tai muu tutkija, joka ei enää viitsi tehdä oikeaa tutkimusta ja haluaa kuitata ongelmat kevyellä huitaisulla. Tämäkin syytös sisältää varmasti totuuden siemenen.

Hyvä akateeminen tutkimus merkitsee valtavaa panostusta, mutta sen tulokset saattavat jäädä ikiajoiksi varastokirjastojen hautaholveihin, sillä suurin osa akateemisesti mielenkiintoisista tutkimusaiheista on sen verran kaukana suuren yleisön maailmasta, etteivät ne ilman suuria esitöitä aukea. Olisi taas liikaa vaadittu, että tavallinen veronmaksaja, jolla on tässä maailmassa paljon muutakin tekemistä, ryhtyisi tai pakotettaisiin opiskelemaan tutkijoita kiinnostavia asioita, joiden käytännön merkitys hänelle on pieni tai olematon, mutta määrä loputon ja rannaton.

Kuten alussa jo tuli mainittua, kysymyksiin vastaaminen on nimenomaan asia, joka ei kuulu esseen tavoitteisiin.  Vastaamiseen tarvitaan jo tutkimusta ja mieluusti vielä vanhan koulun historiantutkimusta, jossa jokainen asiaan vaikuttava seikka huomioidaan.

Essee sen sijaan voi kysyä näennäisesti typeriä kysymyksiä, jotka usein ovat itse asiassa kaikkein perustavimpia, vaikka laiminlyötyjä. Essee voi olla ristiriitainen ja juuri siten nostaa esille niitä ristiriitoja, joita ajattelussamme on.

Esseistillekään ei kaikki ole rankaisematta sallittua. Hän saattaa esittää vääriä faktoja, tehdä perusteettomia tulkintoja, esittää aiheettomia syytöksiä. Tällaisissa tapauksissa hän ansaitsee nuhteet ja jopa yleisen halveksumisen, mikäli on vääristellyt asioita tahallaan. Huolimattomuuden synti on lievempi myös oikeustieteen mukaan.

Sen sijaan ei ole asiallista moittia esseetä siitä, että siinä ei julkituoda kaikkia tai ehkä keskeisinäkään pidettyjä faktoja ja tutkimustuloksia. Kirjoittaja yleensä olettaa ne tunnetuiksi, eikä vaivaa niillä lukijaa joskin voi myös tietenkin olla, ettei hän yksinkertaisesti niitä tunne. Jos asiantuntemattomuus näyttää ilmeiseltä, on kritiikin tehtävä osoittaa se ja siitä johtuvat virheet.

Essee on tietenkin jokaisen diletantin luvattu tyylilaji. Se on maailma, jossa on lupa asettua korskeasti maailmankulttuurin jättiläisten yläpuolelle, pilkata heitä ja lyödä tarpeen vaatiessa toisilla jättiläisillä.

Jos tarkoituksena on tällöin pelkkä snobbailu ja egon laajentaminen, saattaa käydä niin, että lukijat nopeasti kaikkoavat. Esseen tehtävästä ja luonteesta johtuen tällainen leikki saattaa kuitenkin olla myös perusteltua, esimerkiksi aikakausien erilaisuutta pohdittaessa. Essee nimenomaan ei ole tutkimus eikä se myöskään ole oikeuden istunto.

Esseiden kirjoittaja saattaa saada varsin hullunkuristakin kritiikkiä. Leikin ja toden sekoittaminen kuuluu usein esseen henkeen, mutta niiden erottaminen toisistaan on monille mahdotonta. Joskus lukijalta jää jopa koko esseen lajityyppi ymmärtämättä ja hän saattaa esittää krijoittajalle mielikuvituksellisia vaatimuksia vaikkapa siitä, että olisi ollut ehdottoman välttämätöntä ottaa huomioon esseen käsittelemän pamfletistin 1700-luvulla eläneen esi-isän yhteiskunnallinen asema ja historiallinen merkitys. Parodia on silloin käynyt mahdottomaksi.

 Vakavista asioista kevyesti kirjoittaminen saattaa olla keino alleviivata niiden vakavuutta. Tämän tajuaminen ei kaikille ole mahdollista, mutta se tuskin on pätevä syy kieltää esseiden kirjoittamista. Luoja paratkoon, maailmassa on kyllä nykyään esiintynyt halua kieltää kaikki sellainen kirjoittelu, joka saattaa loukata vähemmistöjä, esimerkiksi tyhmiä.

Essee on kuitenkin yhä vapauden valtakunta, jota kirjoittaja hallitsee hoitaen leiviskänsä hyvin tai huonosti, joskus ehkä jopa kurjasti. Häntä on kuitenkin syytä tuomita sen mukaan mitä hän yrittää (ransk. essayer). Jos hänen tarkoituksensa ovat huonot, on sitä usein myös tulos ja lukijat vetänevät omat johtopäätöksensä. Tässä on kirjoittajan vastuu, ei siinä että tulos jää epätäydelliseksi.