Voltairen pappeus

Voltaire, intellektuelleista ensimmäinen

Melkisedekillä ei ole isää, ei äitiä, ei sukua, ei päivien alkua eikä elämän loppua, mutta joka on Jumalan Poikaan verratava - hän pysyy pappina ainaisesti." Hepr.7:3.

Nykyajan ihmisen on hieman vaikeata ymmärtää, miksi Voltaire oli aikoinaan niin tavattoman kuuluisa ja palvottu. Kun lukee hänen teoksiaan, niin esimerkiksi Candide on sinänsä hauska kirjanen, mutta ei kuitenkaan vaikuta aivan mullistavan nerokkaalta. Kaarle XII:n historia taas on varsin vaatimaton historiallisen kirjallisuuden edustaja, jonka lukeminen ei vielä sammuta aiheeseen liittyvää tiedonhalua saati vakuuta lukijaa kirjoittajan syvällisestä asiantuntemuksesta. Toki Voltaire kirjoitti paljon, paljon muutakin, mutta ehkäpä nuo pari näytettä antavat käsityksen siitä, miltä tuotanto maistuu. Diletanttihan ei kohteeltaan enempää vaadikaan.

Filosofian historia ei tunne mitään erityistä Voltairen saavutusta, johon kaikki myöhemmät sukupolvet olisivat joutuneet ottamaan kantaa. Voltairen suurin saavutus ilmeisesti oli hän itse: hahmo, jonka hän onnistui myymään aikansa mahtaville. Siinä todella oli jotakin uutta.

Voltairelta tunnetaan monta sangen sukkelaa sutkausta ja hänen patsaansakin välittää kuvan hilpeästä seuramiehestä, mikä hän tiettävästi oli. Henkevyys, ésprit on Ranskassa aina ollut hyvin arvostettua, siinä kuin totinen syvällisyys Saksassa ja jalo tunne Venäjällä. Kaikkea ei voi tehdä kerralla.

Ranskan vallankumouksen suuren tuntijan Thomas Carlylen mukaan Voltaire oli ennen muuta suuri rienaaja ja koska rienaaminen eikä kunnioitus oli kaikkien ranskalaisten suuri intohimo tuohon aikaan, tuli Voltairesta paradoksaalisesti heidän jumalansa: ”Ranskassa ei ollut ketään niin ylhäistä, kaunista ja jaloa, ettei hän olisi myöntänyt tämän miehen (Voltairen) olevan itseään vielä ylhäisempi, kauniimpi ja jalompi”.

Kyseessä on Carlylen rakastama paradoksi. Itse asiassa kyse oli siitä, että tuon ajan ranskalaiset olivat menettäneet aidon kyvyn ihailla ja kunnioittaa suuria miehiä. Sen takia heidän kunnioituksensa, sikäli kuin sanontaa tässä yhteydessä voi käyttää, kohdistuikin aitojen asioiden sijasta tähän lurjukseen, joka ei ollut enempää kuin vain rienaaja, persifleur.

Carlylen analyysi, joka on vallankumouksellista Ranskaa kohtaan niin ankara, perustuu hänen mystiselle filosofialleen, joka nosti suuret miehet, sankarit, historian keskipisteeksi. Voltaire, jonka toiminnan tuloksena lopulta oli Ranskan vallankumous, ei Carlylelle ollut sanan varsinaisessa merkityksessä suuri. Sen sijaan hän oli kyllä aikansa symboli ja sen pisimmälle viety saavutus alallaan.

Muuten, eräs saksalainen oppinut antoi joskus väitöskirjalleen nimen: ”Thomas Carlyle. Ein Voltaire Schottischer Prägung”. Täysin ymmärrettävä ja järjellinen näkökulma, mutta itse tutkimuksen sankari saattoi vaivaantuneena käännähtää haudassaan.

Missä siis oli tämä Voltairen merkittävyys, jonka aikalaiset todella niin varauksettomasti tunnustivat? Epäilemättä kyseessä oli ennen muuta vapautuminen auktoriteeteista. Nykyajan ihmisen on vaikea ymmärtää, miten valtavan vaikutuksen Isaac Newton aikanaan teki luomalla taivaanmekaniikan, joka selitti mystisinä pidetyt tähtien liikkeet yhdellä ainoalla periaatteella, gravitaatiolla. Suoritusta verrattiin Jumalan luomistyöhön: ”Let Newton be –and All was light!” runoili Alexander Pope.

Aivan ilmeisesti Voltairen ajateltiin saaneen aikaan jotakin samankaltaista. Kun hallitsijat julistivat saaneensa vallan Jumalalta, kehotti Voltaire heitä esittämään valtakirjansa. Koko se valtava koneisto, joka edusti maan päällä Jumalan valtakuntaa, osoittautui Voltairen käsittelyssä hiekalle rakennetuksi.

Jos enempää pappi kuin hallitsijakaan eivät voineet osoittaa vaatimustensa perustuvan johonkin ihmistä korkeampaan auktoriteettiin, niin mihin ne silloin oikein perustuivat ja miten niihin piti suhtautua?

Varsin vakuuttavan päättelyn mukaan nuo vaatimukset olivat peräisin ihmisistä ja heidän järkeilystään.  Muussa tapauksessa ne olivat pelkkää taikauskoa.

Järkeilyyn voitiin vastata vain paremmalla järkeilyllä. Oikeassa oleminen ei voinut perustua ilmoituksen auktoriteettiin, vaan kaikki ihmiset ponnistivat samalta tasolta. Heistä paras oli se, joka päätteli parhaiten, pystyi ja uskalsi selvittää sen, mitä kertoivat logiikan ikuiset totuudet. Hänelle kuului oikeassa olemisen kunnia. Jumala oli syösty jalustaltaan ja karkotettu aistimaailman takaisiin sfääreihin, hän ei enää osallistunut keskusteluihin. Hänen vapaana olevan paikkansa oli perinyt ihminen, intellektuelli, jonka sanoista oli nyt etsittävä korkeinta totuutta.

Tarinan mukaan sivistyneen ihmisen kuului niin itsestään selvästi tuntea Voltaire, että olisi ollut mautonta kirjoittaa hänen hautakiveensä muuta kuin tuo yksi sana. Itse asiassa Pariisin Pantheonissa noita sanoja kyllä on useampiakin.

Kuten aikoinaan Horatius, olisi Voltairekin saattanut sanoa omnis non moriar,  ”kokonaan en kuole!” Hänen suhtautumisessaan kuolemaan on jotakin sekä hänen persoonallisuudelleen ja roolilleen että myös aikakaudelle tyypillistä ja uutta. ”Viivyttäisin kuolemista, jos keksisin jonkin hyvän henkevyyden (bon mot)” hän kuuluu sanoneen. Hänen autoepitafinsa kuului:

Ci-gît VOLTAIRE
De l'Académie française.
Il a franchi le seuil
et n'a quitté son fauteuil
que pour le Père-Lachaise.

Tässä lepää Voltaire Ranskan akatemiasta. Hän on siellä jättänyt tuolinsa, mutta nojatuolistaan hän luopui vain isä Lachaisen (hautausmaan) hyväksi.

Mutta kuoleman jälkeisestä maailmasta, josta kirkko niin paljon puhui ja jolla se valtaansa ja asemaansa perusteli, ei aikansa filosofikirjailijoiden johtotähdellä ollut paljon sanottavaa:

On meurt deux fois, je le vois bien:
Cesser d'aimer et d'être aimable,
C'est une mort insupportable;
Cesser de vivre ce n'est rien.

Hyvin ymmärrän, että kuolemia on kaksi,/ se kun lakkaa rakastamasta ja se kun lakkaa olemasta rakastettava/. Se on sietämätön kuolema, /mutta elämästä lakkaaminen ei ole mitään.

Kuitenkin tavallinen kuolevainen, tuona aikana, jolloin jokaisen elinpäivien määrä oli paljon nykyistä lyhyempi ja arvaamaton lähtö saattoi koska tahansa odottaa, toki kovasti halusi tietää, mitä kuoleman jälkeen oikein tapahtuisi. Ehkä taivasta ei olisi, ehkä ei helvettiä, mutta mitä sitten oikein oli? Siitä riimitteli filosofeista suurin:

Nous naissons, nous vivons, bergère,
Nous mourons sans savoir comment;
Chacun est parti du néant:
Où va-t-il?...Dieu seul le sait, ma chère

-Niin synnymme ja elämme me, paimenparka, /niin tietämättä kuolemme me, joka mies/ On tyhjästä kai kaikki lähtenyt /ja minne päätyy, Luoja yksin ties.

Filosofeista viisain tai ainakin nokkelin ei siis pystynyt paimenelle itse substanssista sanomaan yhtään mitään. Sen sijaan hän pystyi esittämään uuden suhteen kuolemaan. Se oli henkevän aristokraattinen. Ehkäpä siinä oli jotakin samaa kuin antiikin epikurolaisuudessa. Kansanjoukoille sitä ei kannattanut myydä, heidän aikansa koitti vasta parinsadan vuoden kuluttua, jolloin kaikenkarvaiset Dawkingsit sanovat taas saman uudelleen, mutta paljon, paljon lahjattomammin kuin Ferneyn irvileuka.

Kieltämättä intellektuellit harvoin nousivat yhtä korkeaan asemaan kuin Voltaire, joka oli tämän alan ensimmäinen todellinen eurooppalainen uranuurtaja –ei tiedemies, ei taiteilija, vaan jokapaikan päältäpäsmäri ja harrastelija. Mutta tärkeintä tässä on periaate: jos etsit korkeinta totuutta tai sen auktoriteettia, älä käänny Jumalan, hallitsijan äläkä klassikoiden puoleen. Korkeinta on järki ja sen vuoksi sinun on syytä kääntyä järjen ruhtinaiden eli, kuten myöhemmin sanottiin, intellektuellien puoleen.

Koska lähimpänä sitä paikkaa, jossa Jumala ennen asusti, oleilivat nyt filosofit, oli myös tavallisen kansalaisen mahdollista hakeutua kohti olemassaolon korkeimpia tasoja omaksumalla filosofien ajatuksia. Heidät saattoi haastaakin, sillä kaikkien yläpuolella oli yhteinen Järki ja siitä olivat osallisia kaikki ihmiset, kuka enemmän kuka vähemmän.

Kenelle tahansa intellektuellille avautui tästedes mahdollisuus huumaantua maailman hallitsemisesta järjen keinoin. Ihmisjärki, sama, joka oli selittänyt taivaankappaleiden liikkeet, oli ase, joka tarvittaessa myös ohjasi käytäntöä. Se myös siunasi niin poliittisen toiminnan suunnan kuin siinä käytettävät aseet. Uusi hallitsija, in spe oli nyt intellektuelli, joka raivasi tieltään myös papiston. Ainakin teoriassa saattoi jokainen nyt asettua hallitsijoiden ja pappien yläpuolelle, itse asiassa siis asettua itse papiksi. Hallitsijat eivät taas hevin luopuneet istuimistaan, olipa niiden pitämiselle perusteita tai ei.