Moraalinen eliitti. Älymystö ja kansa
Venäjällä ja Suomessa
On kiintoisaa
verrata sitä, miten toisaalta Suomen ja toisaalta Venäjän älymystö ovat nähneet
suhteensa kansaan. Näyttää siltä, että niin toimintaohjelma kuin käsityksetkin
poikkesivat jopa olennaisesti toisistaan 1800-luvulla, älymystön syntyessä.
Niin toki poikkesivat myös näytelmän henkilöt ja näyttämö.
Se, mitä
Venäjällä nimitettiin intelligentsijaksi,
oli tunnetusti mieleltään kapinallinen ryhmä, joka ei halunnut olla
yhteistyössä korruptoituneen vallan
kanssa. Suomessa, jossa puhuttiin sivistyneistöstä,
oli myös yleinen käsitys, jonka mukaan valtaa edustava, omaa ja säätynsä etua
ajava ruotsinkielinen virkamiehistö oli kansan riistäjä ja vihollinen. Näin oli
ainakin niin kauan kuin se ei muuttanut äidinkieltään ja alkanut ajaa väestön
valtaenemmistön etuja.
Suomessa
kuitenkin sivistyneistön kutsumuksena oli mennä itse valtion palvelukseen
voidakseen palvella kansaa ja sen oikeuksia. Kansaa oli myös valistettava,
opettaja eli kansankynttilä oli ylevä
kutsumus, jonka päämääränä oli nostaa kansan raakuudestaan korkeamman
ihmisyyden eli kulttuurin piiriin.
Valistaja, prosvetitel, oli myös Venäjällä tunnettu
ja arvostettu käsite. Kuitenkin venäläisen intelligentsijan suhde autettavaansa
eli kansan ja toisaalta sitä sortavaan valtaan oli erilainen kuin
suuriruhtinaskunnassa.
On
silmiinpistävää, miten vähän kansa on esillä venäläisen intelligentsijan
pyhissä kirjoissa. Nikolai Tšernyševskin Mitä
on tehtävä, askartelee kokonaan intelligentsijan omien sisäpiirin ongelmien
kanssa. Tosin joku Rahmetov virittää niin ruokavalionsa kuin nukkumistapansa
silmälläpitäen sitä, että hän joutuu vielä toimimaan kansan parhaaksi, mutta
käytännössä päähenkilöiden seksuaalisuhteet ja oman kommuunielämän muut
ongelmat ovat ne todelliset kiinnostuksen kohteet.
Myös
Dostojevskin Riivaajissa samoin kuin
Turgenjevin Isissä ja lapsissa kansan
osa on aivan toissijainen ja sitä jopa pilkataan. Kieltämättä näitä kirjoja ei
olekaan tarkoitettu kansanelämän kuvauksiksi, mutta siitä huolimatta kansa on
niissä kyllä pelkkä objekti ja lisäksi mykkä sellainen.
Suomalaisissa
sivistyneistöromaaneissa henki on toki aivan toinen. Vallankumouksesta ei
kukaan haaveile saati sitä valmistele. Myös Suomessa, kuten Venäjällä,
sivistyksen piiriin saapuu uutta ainesta. Venäjällä tätä ryhmää nimitetään raznotšinetseiksi ja sen piiristä
tulevat monet nihilistit, nuo köyhät,
ruokkoamattomat ja synkkäkatseiset nuorukaiset , joiden huono käytös on
harkittua ja neitoset, joiden lyhyt tukka ja kursailemattomat tavat erottavat heidät jyrkästi vanhasta
yläluokasta.
Suomessa
sivistyneistön kärkikaarti koostuu nuorista talonpoikaisylioppilaista, jotka
elävät säädyllisesti ja säästeliäästi ja joiden kunnianhimona on käyttää
sivistystään jonkin Alexander Järnefeltin tapaan kansan parhaaksi, ei joutua
dekabristien tavoin hirsipuuhun tai Tšernyševskin tapaan Pietari-Paavalin
linnoituksen tyrmään tai Pähkinälinnan holveihin kärsimään kansan puolesta.
Juhani Ahon Helsinkiin –romaanissa
nämä positiiviset sankarit ovat hieman värittömiä puurtajia. Arvid Järnefeltin Isänmaassa on myös käytännön työ
arvokkaampaa kuin mikään muu toiminta.
Venäläinen
intelligentsija oli mielestään kansan aivot, Leninin mielestä sen paska, mutta
hän olikin tämän ryhmän tyypillinen edustaja siinä suhteessa, ettei lainkaan
suvainnut erilaisia mielipiteitä, jos ne vähänkin poikkesivat hänen
näkemyksistään. Ja intelligentsijan valtavirta oli jo Leninin aikana omaksunut
ajatuksen, että valtion täytyi sallia kansalaisvapaudet, vaikka se edustaisikin
ainoaa oikeaa näkemystä.
Toki myös
Suomessa oli venäläistyyppisiä maksimalistisia älykköjä. Tolstoin oppilas Arvid
Järnefelt ja hänen aateveljiinsä kuulunut anarkisti Jean Boldt saarnasivat
Suurkirkossa ja opettivat maallista evankeliumia vastoin virkavallan kieltoja.
Sitä pidettiin venäläisenä tartuntana ja vuoden 1917 kuohuntavaiheessa se aivan
ilmeisesti sitä olikin.
Yleensä Suomen
sivistyneistön edustajat tyytyivät vain kirjoittelemaan ja ehkä joskus myös omassa
elämässään toteuttamaan radikaaleja aatteita, kuten tolstoilaisuutta. Ilmari
Kianto ei ollut ainoa ”siviiliavioliiton” solminut. Venäjällä ollessaan hän
myös onnistui sokeeraamaan sikäläisen tuttavansa kieltäytymällä pääsiäisen
suutelusta tokaisten, ettei halunnut ”pilkata Jumalaa”.
Hyökkäystä
olemassa olevaa ”systeemiä” vastaan ei Suomessa syntynyt siinä mielessä kuin se
tunnettiin Venäjällä. Toki sivistyneistö kiristeli hampaita ja osoitti mieltään
ruotsinkieliselle yläluokalle, joka jarrutti suomalaista sivistystyötä ja
tasa-arvon toteutumista. Kiannon Metsäherran
herjaajassa ruotsinkielinen vosmestari
edustaa nimenomaan systeemiä,
joka raa’asti ja harkiten murskaa yksinkertaisen kansanmiehen haaveen.
Se paha, jota
vastaan suomalainen sivistyneistö taistelee, on kuitenkin enemmän ihmisen
sisällä. Se on Juhani Ahon Helsinkiin
– teoksen Antti Ljungbergin himoa päästä elämään herroiksi eristymällä kansasta
ja eläen sen kustannuksella niin aineellisesti kuin moraalisesti.
Se paha, jota
vastaan suomalainen sivistyneistö taisteli, oli itse asiassa pahetta: kansalla
se ilmeni raakuutena, typeryytenä ja taikauskona ja sen poistaminen oli
sivistyneistön missiona. Sivistyneistöä vaanivat ainakin jollakin tasolla
osittain samat siveelliset vaarat, mutta pahimpana vaarana oli irtoaminen
kansasta. Kansan edusta ja sen kohtaloista oli pidettävä huolta käytännön
tasolla, ei vain teoriassa.
Mikäli
sivistyneistö hoiti oikein leiviskänsä, odotti sitä ikuinen kiitos, heränneen
ja tietoisuuteen nousseen kansakunnan kunnia:
”Saisi
kuulla maailma kummakseen/ miten täälläkin taistellaan/Pyhän kauniin, oikean
voitollen/ ilojuhlina riemuitaan…”
Suomalaisen
sivistyneistön missio olisi täytetty silloin, kun ”tuo ääretön joukko, joka ei
vielä käytä siveydellisiä ja kohtuullisia tapoja”, siteeratakseni erään
1860-luvun kansakoulunopettajan kirjettä, ymmärtäisi lopulta oman tilansa.
Silloin se tajuaisi, mikä siunaus koitui siitä, että ihminen omaksui
ihmiskunnan kulttuurin saavutukset. Kyseessä oli nimenomaan se sekulaarinen
tiede ja taide, jonka edistämiseen jokainen kansakunta antoi maailmanhistoriallisen
panoksensa.
Suomalaiset ja
venäläiset olivat kaksi eri kansakuntaa ja niillä oli maailmanhistoriassa
kummallakin oma tehtävänsä täytettävänä. Jotta näin tapahtuisi, oli myös
kansakuntien pysyttävä erillään ja tämä jos mikä oli myös suomalaisen kansan
oma etu, katsoi suomenmielinen älymystö, vaikka se taktisista syistä tekikin
yhteistyötä Venäjän vallanpitäjien kanssa. Yhteistyö kohdistui ruotsinkielistä,
epäisänmaallista sortajaa vastaan. Mutta vihollisen vihollinen ei aina ole
ystävä. Jos krokotiili haluaa syödä vihollisesi, kutsutko sitä sen takia
ystäväksi?
Se
suomalais-venäläinen lähentyminen, johon Suomen kansa ryhtyi sosialidemokraattisen
puolueen johdolla vuosina 1917-1918 oli samalla isku vasten suomalaisen
sivistyneistön kasvoja. Se oli paitsi haaste, myös häväistys, arvon
kieltäminen. Kyseessä oli sekä sivistyneistön että sen edustaman sivistyksen,
eli siis kaikkien korkeampien arvojen uhkaaminen. Sellaisen hävyttömyyden käsittelemiseen ei
sivistyneistöllä ollut edes välineitä, kuten Risto Alapuro on todennut.
Venäläiselle
intelligentsijalle Lokakuun vallankaappaus oli myös hirvittävä sokki. Nikolai
Berdjajevin luonnehdinnan mukaan valtaan oli päässyt Dostojevskin Karamazovien
velipuoli Smerdjakov. Hän oli isä Karamazovin saastaisesta irstaudesta siinnyt
puoli-intelligentti, hän edusti kansaa, jolta intelligentsija oli vienyt uskon
antamatta mitään tilalle. Smerdjakov toteutti sen isänmurhan, josta Ivan
Karamazov oli vain haaveillut.
Myös Venäjän
intelligentsija, kuten suomalainen, oli toki ihannoinut kansaa omalla
tavallaan. Tässä se poikkesi esimerkiksi ranskalaisesta, joka oli aina sitä
halveksinut. Tässä ihannoinnissa oli usein yhtymäkohtia jalon villin falskiin
jalustalle nostamiseen, joka on aina kuulunut älymystön harrastuksiin. Maksim
Gorki, jonka itse oli elänyt maankiertäjien parissa, sokeerasi lukijoitaan
kuvauksilla tuosta joukosta. Hänen ryysyläissankarinsa kyllä vaikuttivat usein
siltä, kuin olisivat lukeneet Nietzscheä, kuten myrkyllisesti huomautettiin.
Kun Gorkin
ihannoima ryysyköyhälistö sitten nousi valtaan, oli Gorki suorastaan
kauhuissaan ja selitti kaiken johtuvan venäläisen talonpojan kulttuurisesta
ala-arvoisuudesta. Se taas juonsi juurensa sen ”pikkuporvarillisesta”
luokka-asemasta ja itsevaltiuden taakasta, mistäpä muusta.
Suomessakin
suurta mainetta nauttinut Dmitri Merežkovski saattoi todeta ennustaneensa asian
jo vuosisadan alussa. Hänen pamflettinsa Graduštši
ham, Tuleva raakalainen ennusti
”pikkuporvarillisen” eli pohjimmiltaan raakalaismaisen porvariston ja yhtä
barbaarisen proletariaatin välistä veristä sotaa.
Myös maineikas Vehi-ryhmä, joka vaati itserakkaalta ja
yli-ihmisyydestä haaveilevalta
intelligentsijalta itsekritiikkiä, oli varoittanut kansan vihasta jo
vuonna 1909. Mihail Geršenzonin sanoin, intelligentsijalla oli syytä kiittää
valtion pistimiä ja tyrmiä siitä, että se sai tehdä työtään rauhassa.
Mutta mikään ei
voinut estää Venäjän intelligentsijaa viemästä loppuun asti missiotaan, vallan
kukistamista ja kansan vapauttamista tekemään mitä halusi. Sillä juuri tätä
tarkoitti volja, perinteinen
venäläinen käsitys vapaudesta. Lenin, joka oli keskeinen syyllinen siihen, että
kehitys meni niin kuin meni, joutui hyvin pian käyttämään enemmän pistimiä,
luoteja ja vankiloita kuin hänen edeltäjänsä koskaan.
Suomessa
verisesti loukattu sivistyneistö joutui puolihulluun verenhimoisuuden tilaan.
Tämä Blutrausch ihmetytti keväällä
1918 jopa pietarilaista bolsevikkijohtoa, joka ei koskaan olisi kuvitellut
tsuhnien voivan käyttäytyä noin. Tuskin he itsekään olivat. Tuskin kukaan oli
ymmärtänyt, mitä eurooppalainen sivistys saattoi 1900-luvulla tarkoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.