Yanovin syklit ja Venäjän aate
Vuonna 1978 julkaisi nuori
Neuvostoliitosta emigroitunut juutalainen tutkija Aleksandr Janov (Alexander
Yanov) hätkähdyttävän kirjan The Russian
new Right.
Kirja herätti jonkin verran
huomiota, mutta harva suhtautui siihen aivan vakavasti. Siinä kerrottiin
pienestä ja epämääräisestä ryhmittymästä Neuvostoliitossa, joka haikaili
perinteisten slavofiilisten arvojen perään. Näillä Šimanoveilla, Osipoveilla ja
Skurlatoveilla ei ollut minkäänlaista valta-asemaa, harva tunsi heidät
Neuvostoliitossa ja maan poliittisen järjestelmän huomioiden tuntui
päivänselvältä, että kyseessä oli pelkkä kuriositeetti.
Yanov oli eri mieltä. Hän totesi,
ettei myöskään bolševikeilla kymmenen vuotta ennen vallankumousta ollut
minkäänlaista asemaa, harva tunsi heidät ja tsaristinen virkakoneisto esti
tehokkaasti heidän toimintansa Venäjällä. Se, mitä kriitikot eivät ymmärtäneet,
oli ideologian voima esimodernissa valtiossa. Se on järjestelmä, joka on
olemukseltaan uskonnollinen ja uskontoahan bolševismikin oli, sanan laajassa
mielessä.
Vuonna 1987 eli siis perestroikan
alkuvaiheessa julkaisemassaan teoksessa The
Russian Challenge and the Year 2000 Yanov jatkoi samaa teemaa. Hän saattoi nyt
viitata slavofiilisen liikkeen julkiseenkin toimintaan, mitä tapahtui
erityisesti ns. Pamjat-liikkeen
puitteissa. Juutalaisena hän oli erityisen kiinnostunut uuden tai uusvanhan
ideologian antisemitismistä ja väläytteli jo uuden holokaustin mahdollisuutta,
mikäli Venäjän joutuisi sekasortoon bolševikkidiktatuurin romahtaessa.
Kuten tunnettua, odotetut pogromit
jäivät tulematta. Erään ironisen kommentin mukaan ainoa väkivallanteko, joka
tapahtui oli erään juutalaisen intellektuellin silmälasien särkeminen Moskovan
kirjailijaklubilla. Venäläisiä sen sijaan oli murhattu tuhansittain
Neuvostoliiton hajottua.
Yanovin profetiat siis näyttivät
menneen täysin harhaan ja amerikkalaiset saattoivat myös palauttaa mieleen sen,
miten hän varoitti USA:ta sellaisesta politiikasta, joka jouduttaisi Neuvostoliiton
tuhoa, koska seuraukset saattaisivat olla arvaamattomat, erityisesti juuri
juutalaisille
Jälkikäteen arvosteltuna Yanovin
tarkkanäköisyys tuntuu kuitenkin hämmästyttävältä. Se ideologinen suuntaus,
joka Venäjällä nyt vallitsee, sopii sangen tarkoin hänen ennustuksiinsa, jotka
tehtiin aikana, jolloin moni vielä uskoi Neuvostoliiton satavuotiseen
tulevaisuuteen. Myös Yanovin esittämät mallit Venäjän kehityksen sykleistä ovat
hyvin mielenkiintoisia.
Yanov pitää slavofiilistä ideologiaa
demokratialle elimellisesti vieraana ajattelutapana. Vaikka sen kehityksessä
voidaan havaita vapaamielisiä kausia, on siinä sisäänrakennettuna ajatus
politiikan ja kansan pitämisestä erossa toisistaan. Itse asiassa aate on
keskiaikainen ja edellyttää vallan antamista kokonaan hallitsijalle. Kansan
taas tulee elää uskonnollisen moraalin mukaisesti eikä poliittisen riitelyn ja
eturyhmien itsekkään taistelun ehdoilla. Poliittinen oppositio on tässä
asetelmassa luonteeltaan rikos ja vallan kritiikki jää kirkon harteille.
Venäjällä se taas ei sekaannu politiikkaan ellei sellaiseksi katsota vallan
tukemista.
Tämä kaikki on sangen sympaattista,
mutta idylli on epärealistinen. Niinpä slavofilia, joka varhaisessa vaiheessaan
on pienen ihmisen puolustaja ja röyhkeän vallan kriitikko, muuttuu Yanovin
mukaan syklinsä tietyssä vaiheessa vallan liittolaiseksi. Silloin siitä tulee
väkivaltainen ja ekspansiivinen, Euroopalle ja vapaudelle äärimmäisen
vihamielinen voima.
Näin tapahtui 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun
Nikolai Danilevski ja Konstantin Leontjev vaativat pesäeroa Eurooppaan. Liberaalin
mädännäisyyden ytimessä nähdään juutalaisuus, urbaanin ja kosmopoliittisen
amerikkalaisen elämäntavan agentti Venäjällä, varoitti Yanov 1980-luvulla. Natseillahan
oli sama näkemys ja myös he ihannoivat turmeltumatonta talonpoikaa ja
maaseutua.
Amerikka on ensimmäinen maa, joka
on valistunut, mutta elää ilman ihanteita, julisti muuan venäläinen
uusoikeistolainen jo 1960-luvulla. Nimenomaan amerikkalainen elämäntapa,
sellaisena kuin se Venäjällä ymmärretään, onkin noussut mädännäisyyden symboliksi.
Kysymys on siitä, että koko maailmaa uhkaa amerikkalaistuminen, ellei jokin
moraalinen voima pysäytä tätä prosessia., varoitettiin jo tuolloin.
Sellainen voima taas löytyy vain
Venäjältä. Jumalan ihme näet on, että Venäjä säästyi sielua tuhoavalta
materialismilta nimenomaan kommunistivallan ansiosta. ”Vain
neuvostojärjestelmä, joka omaksuu venäläisen ortodoksian… pystyy aloittamaan
maailman suuren muutoksen”, kirjoitti muuan Gennadi Shimanov jo
neuvostoaikoina. On myönnettävä, ettei tämä ajatus ainakaan Venäjällä kuulosta
tänään yhtä villiltä kuin se kuulosti ennen perestroikaa.
Yanov esittää teoksessaan myös
kaavion Venäjän historian sykleistä päätyen vuoteen 1985. Sen mukaan Venäjän
historia voidaan esittää reformien ja vastareformien sarjana, jotka aina
tietyssä vaiheessa johtavat systeemin kriisiin ja romahdukseen. Tällaisia
suuria kriisejä olivat niin Moskovan Venäjän muuttuminen Pietarin Venäjäksi
kuin vuoden 1917 vallankumoukset.
Neuvostoaikana Yanov näkee vuodesta 1964
(ilmeisesti Hrushtshovin ero ja kommunismin rakentamisen ohjelman hylkääminen)
jo alaspäin (pois Euroopasta) suuntautuvan trendin, joka vuoden 1985
näkökulmasta on johtava uuteen systeemin kriisiin, joko romahdukseen tai sitten
siirtymiseen kohti ”eurooppalaista perhettä”.
Nykyään trendejä on helppo jatkaa
ja todeta, että vuoden 1985 jälkeen todella seurasi romahdus ja sen jälkeen
siirtyminen kohti Eurooppaa. Putinin valtaannousun jälkeen trendi on taas
suuntautunut Euroopasta poispäin lukuunottamatta Medvedevin reformikautta.
Vuoden 2012 jälkeen voitaisiin ilmeisesti puhua vastareformien diktatuurin
kaudesta samaan tapaan kuin Yanovin mukaan asian laita oli vuosina 1881-1894
(Aleksanteri III), 1918-1921 (Lenin), 1929-1953 (Stalin) ja 1965-1973
(Brezhnev)…
Mihin tämä syklisyys perustuu? Yanov
ei tiedä itsekään ja yhtä mystisiä ovat myös talouden suuret syklit.
Osittainhan tällaiset skeemat historiassa tietenkin perustuvat yksinkertaistuksiin
ja asiattomiin rinnastuksiin. Oma kiinnostavuutensa niillä silti on.
Kiinnostavaa on myös se, miten
Yanovin tutkimat nationalistit ovat eri aikoina hahmottaneet Venäjän ”oikeat”
rajat. Koska Venäjä kerta kaikkiaan pitää sisällään kansallisesti ja
uskonnollisesti vieraita elementtejä, olisi puhtaaksiviljelty nationalismi
siellä ikävyyksien kerjäämistä. Niinpä nykyään, kuten ennenkin, puhutaan samaan
aikaan imperiumista, joka on sekä venäläisten että toisuskoisten yhteinen koti
ja ortodoksisesta pyhästä Venäjästä.
Tämän yhtälön ongelmat havaitsi jo Konstantin
Leontjev 1880-luvulla. Hän totesi, ettei Puolaa ole sadassa vuodessa saatu
venäläiseksi ja mikäli sen lisäksi hankittaisiin vielä Euroopan slaavilaiset maat,
olisi tuloksena katastrofi. Nuo maat olivat jo länsimaalaisuuden myrkyttämiä ja
siksi oli käännyttävä itään, ei vain Turkin salmien suuntaan, vaan vielä
kauemmas, Aasiaan.
Tunnetussa viime syyskuun
puheessaan Putin siteerasi Leontjevia yhtenä auktoriteettinaan, mutta siitä
huolimatta hänelle näyttäisi lännestä kelpaavan ainakin Ukraina, joka sekin on
osittain lännen ”myrkyttämä”.
Vetše-almanakan kirjoittajat pohdiskelivat
vuonna 1981 Ukrainan ja tulevan Venäjän suhdetta. Kirjoittajien mielestä,
mikäli erillinen Ukraina joskus todella tulisi, olisi ainakin sen rajat
muutettava siten, että Venäjälle annettaisiin Krim, Harkov, Donetsk, Lugansk ja
Žaporožje, joissa on venäläinen enemmistö ja lisäksi vielä melko venäläistyneet
Odessan, Nikolajevin, Hersonin, Dnepropetrovskin ja Sumyn alueet… Eipä hoholeille paljon taitaisi jäädäkään…
En ota poliittista kantaa, kunhan totean vain, että onhan maaseutu mukavampaa ja terveempää seutua, kuin nämä modernit kaupungit.
VastaaPoistaMiksi juuri nyt on isovenäläisyys ja sen ideologia erityisen ahtaalla, kun länsieurooppalaisuus pyristelee monien kriisien parissa.
VastaaPoistaOn kuitenkin ihailtavaa, että Venäjä yrittää löytää jotain vastapainoa länsimaisuudelle, jossa kaikki ilmiöt eivät ole tavoiteltavia. Mutta Venäjä on itsekin länsimaistunut, globalisoitunut, ja sen on pakko tehdä kompromisseja. Ukraina on sille kova pala ja ongelmalle on vaikea löytää onnistunutta ratkaisua, varsinkin kun Ukraina ei osoita yhteistyöhalua, ja osa ukrainalaisista haluaa liittyä Venäjään. Länsimaissa on tässäkin tapauksessa tullut näkyviin vanha russofobia, joka perustuu osaksi ennakkoluuloihin. Venäjällä olisi ongelmia ilman Ukrainaakin, enkä usko sen haluavan väkivaltaa, kun se on historian kuluessa nähnyt sen seuraukset.
VastaaPoistaJos jätetään syyttely ja syntipukin etsiminen, voitaisiin kylmällä järjellä löytää ratkaisu, mutta siinä venäläiset eivät ole kovin hyviä, ukrainalaisista puhumattakaan. Joku ehkä menettää, mutta väkivalta ei ole ratkaisu, se vain laajentaa konfliktia.
Tämähän se tilanne juuri on. Myös Venäjän sisällä voisi kuvitella mahdolliseksi jonkinlaista lojaalia oppositiota ja vastaavaa suhdetta vallan taholta. Mutta tilanne taitaa kyllä olla samanlainen kuin sata vuotta sitten.
VastaaPoista