Jäähyväisluento eli merci

Venäjä ja Eurooppa. Näin sen näin

Venäjän ja Euroopan suhde on asia, jota on vatvottu jo noin parisataa vuotta. Itse puhuin siitä virkaanastujaisesitelmässäni toistakymmentä vuotta sitten.

Niinpä en ryhdy sitä tässä toistamaan. Aiheesta on myös kirjoja, joista pari olen itsekin kirjoittanut. Niiden puoleen voi kääntyä niin halutessaan. Keskityn tässä siihen, miten tämän suhteen muutoksia on havainnoitu viimeisten puolen vuosisadan mittaan eräästä pisteestä käsin. Tämä piste sijaitsee Euroopan puolella Helsingin yliopistossa ja oli kauan nimeltään Renvall-instituutti, mikä nimi sille toivottavasti pian taas palautetaan.

Se paikka, missä olemme, saattaa usein tuntua kiinteältä, mutta sitähän se ei tietenkään ole, ei myöskään itse havainnoitsija, joka on osa ympäristöään. Sitä paitsi vanhentuessaan myös hän menettää kiinteyttään, mikä on jo taas toinen juttu. Joka tapauksessa tarkastelen tässä sitä, miten Venäjää ja Eurooppaa on tarkasteltu meidän instituutistamme käsin. Puhun tässä siis aika paljon myös itsestäni, mitä pyydän heti anteeksi. Se ei ole itsetarkoitus, vaan käyköön se hyvin tuntemastani esimerkistä, jonka pohjalta voi varovasti yrittää myös tehdä yleisempiäkin johtopäätöksiä.

LIIKKEESTÄ JA MUUTOKSESTA

Liikkeestä eli muutoksesta puhuen: sitähän tapahtuu koko ajan ja ongelmana on, ettemme sitä huomaa ja joudumme kiusaukseen kuvitella sijaitsevamme kiinteässä pisteessä, jonkinlaisena maailman napana.

Liikettä ja melko huomaamatonta sellaista tapahtuu koko ajan myös fyysisessä ympäristössämme. Suvaitkaa muistuttaa myös siitä:

Useinkaan ei tule ajateltua sitä, että olemme itse asiassa avaruusaluksessa, joka kiertää maata yli 100 000 km tuntinopeudella ja sitä paitsi liikkuu kohti ns. suurta attraktoria 2 200 000 kmt. Sitä paitsi pyörimme huimaa vauhtia. Yötä päivää. Hei hulinaa, tekisi mieli huudahtaa, kun tämänkin asian oikein ymmärtää!

Liike on siis erittäin monitahoista ja nopeaa, vaikka ei oikeastaan tunnu missään, kun eivät tähdet vilistä ohitsemme tuolla taivaalla vaan näyttävät suorastaan kököttävän paikallaan.

Sama on vanhenemisen kanssa. On sanottu, että jokaisen vanhan ihmisen sisällä on nuori ihminen, joka kysyy koko ajan: mitä ihmettä oikein on tapahtunut?

Tämä on hyvin ymmärrettävää, kaikkein suurimpia muutoksia ei yleensä huomaa muuten kuin pitkällä aikavälillä ja silloin herää väkisinkin kysymys: mitä ihmettä oikein tapahtui juuri silloin kun emme huomanneet mitään?

Nyt kun olen hieman yli puoli vuosisataa tavalla tai toisella tarkkaillut Venäjää, tuntuu siltä, että on pakko kysyä, mitä sille on oikein tänä aikana tapahtunut. Nimittäin tapahtunut on paljon ja sen huomaa, kun sen asettaa aikaperspektiiviin. Ajatellaanpa nyt vain Neuvostoliittoa vuonna 1966 ja Venäjää vuonna 2015. Eroa on, valtavasti.

Se, mitä tässä joutuu ihmettelemään, ei kuitenkaan ole vain Venäjä. Omassa maassamme puolen vuosisadan aikana tapahtuneet muutokset ovat myös erittäin syvällisiä. Tämä koskee myös koko kulttuuriamme ja ajattelutapaamme. Myös Eurooppa ja meidän suhteemme siihen on syvällisesti muuttunut.

Kuten tuli todettua, fyysisen maailman osina olemme siis koko ajan liikkeessä ja vieläpä sangen monenlaisessa liikkeessä: yhtäältä pyörimme maapallon mukana sen akselin ympäri, toisaalta auringon ympäri ja kolmanneksi halki avaruuden yhdessä naapuritähtien kanssa.

Kuten sanottu myös historiallisina, kulttuurisina olentoina olemme koko ajan liikkeessä. Fysiikan maailmassa meillä ei ole absoluuttista kiintopistettä, josta käsin voisimme kaikkea tarkkailla, vaan meidän on hyväksyttävä se, että suhteemme muihin liikkuviin järjestelmiin, siis järjestelmien keskinäinen liike vaikuttaa olennaisesti sitä koskeviin havaintoihin. Suhteellisuusteoriahan perustuu tämän asian ymmärtämiseen.

Historian maailmassa tämä on myös syytä tunnustaa. Meidän ei kannata kuvitella, että istuisimme jonkinlaisella ajattomuuteen kiinnitetyllä historian tuomioistuimella, josta käsin voimme nähdä kaiken objektiivisesti. Meidän oma muutoksemme, maamme ja sen kulttuurin muutos, Euroopan muuttuminen ja globaaliset prosessit, kaikki tämä vaikuttaa ja on vaikuttanut tapaamme tarkastella Venäjää, joka on ainakin jossakin määrin sen Euroopan ulkopuolella, jonka osana me koko ajan olemme olleet, tosin muuttuvassa määrin.

Tämä ei tarkoita, että kannattaisin postmodernismia tai muutakaan nihilismiä. Relativismi toimii vain rajoitetussa määrin. Se on suhteutettava ympäristöönsä. Historiassakin on faktoja, joita mitkään muuttuvat tulkinnat eivät muuksi muuta, mutta usein ne ovat aika triviaaleja eivätkä ne riitä ihmiselle, joka etsii vastauksia itseään kiinnostaviin kysymyksiin. Nämä kysymykset taas ovat valitettavan usein sellaisia, ettei niihin ole kunnon vastauksia, mutta silti niitä asetetaan, sillä ihminen nyt kerta kaikkiaan haluaa niitä asettaa.

Kuten fysiikassa, myös historiassa voi ajatella vaikuttavan doppler-ilmiön: sama asia näyttää ja kuulostaa erilaiselta silloin, kun olemme lähenemässä toisiamme kuin silloin, kun loitonnumme. Junan vihellys lähtee sen sireenistä tosiasiassa koko ajan tietyllä samalla sävelkorkeudella, mutta me kuulemme sen ensin nousevana ja sitten laskevana kun tuon vihellyksen lähde ajaa ohitsemme. Ilmiö vahvistuu, mikäli olemme itse kohtaavassa junassa, mutta tapahtuu myös silloin, kun olemme paikallamme ja tarkkailtava juna liikkuu.

Kun nyt yritämme hahmotella jonkinlaisia ääriviivoja siitä muutoksesta, jonka alaisia ovat olleet Euroopan ja Venäjän suhteet noin puolen vuosisadan aikana, on syytä ottaa huomioon se, että molemmat osapuolet ovat koko ajan olleet nopeassa liikkeessä, jonka suunta sitä paitsi on vaihdellut. Tämä suhteellinen liike vaikuttaa koko siihen tapaan, jolla osapuolet toisensa näkevät ja toisiaan arvioivat.

Edes tarkkailupisteeni, Renvall-instituutti ei sekään ole ollut kiinteä piste, vaikka olemme toki koko ajan olleet osa Eurooppaa ja länsimaista kulttuuria. Mutta ne ovat suuresti muuttuneet.

Kun ensimmäistä kertaa, vuonna 1963 kävin Venäjällä, joka tuolloin kuului Neuvostoliittoon, oli maa vasta sodasta toipumassa ja monessa suhteessa se oli primitiivinen, vaikka lähettelikin raketteja avaruuteen. Mutta sitä samaa voitiin sanoa myös Suomesta, joka tosin ei lähetellyt niitä raketteja. Verratkaamme vain sitä rutiköyhää,  eristynyttä, uskonnollista, maatalousvaltaista ja pitkälti hevosvetoista Suomea, joka meillä oli vielä 50-luvulla ja 60-luvun alussa ja toisaalta sitä urbaania, kansainvälistä, koulutuksen, kulutuksen ja hyvinvointivaltion Suomea, joka meille syntyi pari vuosikymmentä myöhemmin ja joka nyt on osa yhtynyttä Eurooppaa.

Noiden kahden Suomen välillä ei äkkiä katsoen ole paljonkaan yhteistä, mutta tarkemmin katsoen ne toki ovat yhtä ja samaa jatkumoa. Paljon on matkalla pudonnut rattailta, mutta kovasta vauhdista huolimatta myös paljon olennaista on säilynyt. Myös osa ihmisiä on samoja kuin puoli vuosisataa sitten, vaikka niin muuttuneina, että hekään tuskin tuntisivat silloista itseään, jos sattuisivat sen jossakin ohimennen kohtaamaan.

Mutta Venäjän muutos saattaa olla vieläkin syvällisempi, kuin Suomen ja Euroopan. Ainakin asiat ovat siellä tapahtuneet rajummin, jopa kertarysäyksellä. Neuvostoliiton hajoaminen oli kuin olikin 1900-luvun suurin geopoliittinen mullistus ja se ideologinen sokki, joka liittyi kommunismin konkurssiin, ei ollut yhtään pienempi. Siinä koko tarkasteluperspektiivi mullistui perin pohjin molemmin puolin.

Sekä Venäjä että myös Eurooppa ja siis siinä luvussa myös me, ovat siis muuttuneet ja koko ajan yhä muuttuvat nopeasti ja syvällisesti. Venäjällä muutokset ovat useinkin olleet rajuja ja äkillisiä, kuin maanjäristyksiä. Täällä Suomessa tuntuu joskus siltä kuin olisi mannerlaattojen leikkauspisteessä ja saisi ihan lähietäisyydeltä tarkastella geologisia mullistuksia, jotka kauempana asuville ovat tuttuja vain kirjoista jos niistäkään.

Venäjä on tunnetusti suuri ja laaja ja usein mahtavakin, mutta ihminen on kaikkialla pieni ja rajallinen ja sama koskee hänen ymmärrystään. Kaikkea suurtakin pieni ihminen joutuu tarkastelemaan näiden rajoitustensa mukaisesti. Keskityn seuraavassa tarkastelemaan Venäjän ja Euroopan suhdetta ja sen muuttumista Renvall-instituutin näkökulmasta. Instituutti ja sen kohtalo tuskin ovat olleet suorassa riippuvuussuhteessa Venäjän ja Euroopan suhteiden kehitykseen, mutta eivät myöskään siitä riippumattomia, joten rohkenen pitää tällaista perspektiiviä perusteltuna.

ALKUPISTE: VUODEN 1966 SYMPOSIUMI: Neuvostoliitto lähenee Eurooppaa ja Suomettuminen alkaa

Ottakaamme lähtökohdaksi 1960-luku, jonka satun hyvin muistamaan, niin ainakin kuvittelen. Muistan, miten Heikki Ylikangas marssitti proseminaarinsa pieneen juhlasaliin kuuntelemaan ensimmäistä suomalais-neuvostoliittolaista historiantutkijoiden seminaaria syksyllä vuonna 1966. Muistan, että seminaari koostui ylipitkistä puheista eli siis sisäluetuista esitelmistä, jotka minusta silloin olivat tylsiä ja käsittämättömiä, joku runon siteeraus kuulosti falskiltakin. Veret seisauttavan falskilta. Kyseessä oli Suomessa vuonna 1822 sepitetty Jevgeni Baratynskin ja paroni Anton Delvigin juomalaulun säe:

O, ystävyys! Liekehtikäämme

kuolematonta tultasi!

Sitä siteerasi kirjeenvaihtaja-akateemikko V.G. Bazanov, tai oikeastaan esilukija monotonisella äänellään. Itse Bazanovin esitelmä ilmeisesti oli Eino Karhun kirjoittama. En tuntenut kumpaakaan eivätkä heidän työnsä vaikuttaneet kiinnostavilta. Kaikki oli tylsää, mutta samalla erittäin kummallista.

Mutta ymmärsin jo, etten ymmärrä Venäjästä mitään ja olihan tuo kummallisuus ainakin jonkinlainen syy ottaa asioista selvää.

Mitä olikaan Venäjä tuolloin, vuonna 1966? Ei se ollut yhtään mitään. Sitä ei ollut. Silloin puhuttiin vain Neuvostoliitosta ja ajateltiin Neuvostoliittoa. Venäjästä puhuminen oli suorastaan sopimatonta, käytännössä kiellettyä. Tähän asiaan liittyi nimittäin myös suuri ideologinen lataus: Neuvostoliiton oletettiin olevan uudentyyppinen valtio, joka oli olemukseltaan kaiken sen vastakohta, mitä vallankumousta edeltävä Venäjä oli ollut. Siksihän vallankumous oli tehty, että tällainen muutos saataisiin aikaan. Tiettyjen sanojen kieltäminen oli osa sitä orwellilaista newspeakia, jolla NKP yritti hallita menneisyyttä ja nykyisyyttä sekä tietenkin tulevaisuutta, minkä se väitti olevan erikoisalaansa.

Tuon ajan Neuvostoliitto oli toinen maailman supervalloista, joka vain puolenkymmentä vuotta aiemmin oli haastanut läntisen maailman ja nimenomaan USA:n elintasokilpailuun. Euroopan ohittamista se ei pitänyt varteenotettavana haasteena. Uudessa puolueohjelmassaan hallitseva kommunistipuolue lupasi rakentaa kommunistisen yhteiskunnan vuoteen 1980 mennessä.

Mitä tämä tarkoitti? Se tarkoitti sitä, että vuonna 1980 kaikki Venäjällä –anteeksi, Neuvostoliitossa- olisi ilmaista. Rahaa ei tarvittaisi, vaan kaikki saisivat hyödykkeitä tarpeidensa mukaan. Ihminen olisi muuttunut jaloksi altruistiseksi olennoksi, jonka suurin onni olisi palvella toisia ja samalla kehittää itseään. Se oli mahtava visio, jolle vieläkin tekisi mieli kumartaa, ellei ymmärtäisi. että se olisi kumarrus valheelle.

Jo vuonna 1964 oli kuitenkin ymmärretty ettei siitä tule yhtään mitään ja pääsihteeri Hruštšov sai potkut, mutta itse juhlalliset lupaukset, haaste lännelle, jäivät paperille. Sitä ei voinut pyyhkiä pois, mutta ei myöskään muistella. Tilanne oli kiinnostavalla tavalla jakomielinen ja jopa absurdi. Reaalisosialismin maan mahtavuutta asia ei kuitenkaan muuksi muuttanut. Kaikkine tankkeineen, raketteineen ja lentokoneineen se oli kolossaalinen tosiasia, joka oli viisainta tunnustaa, puhuttiinpa siellä miten hulluja tahansa. Ei niitä kukaan pakottanut uskomaan.

Tuo mainittu ensimmäinen suomalais-neuvostoliittolainen historiantutkijoiden symposiumi vuonna 1966 ei ehkä ollut valtava tieteellinen tapahtuma, mutta Neuvostoliitosta katsoen se oli merkittävä oire avautumisesta länteen, Eurooppaan, jonka osana Suomi oli hyvin kiinnostava erikoistapaus.

 Suomen taholta siinä voi myös nähdä uutta, juuri tuohon aikaan syntynyttä halua ymmärtää itäistä naapuria, joka siis silloin oli Neuvostoliitto ja sen outoa ajattelua ja kulttuuria, joka kuitenkin oli tärkeä realiteetti. Mikä oli maa, jonka virallinen puhe oli tuollaista mielettömyyttä, mutta joka siitä huolimatta sai suuria aikaan ja lupaili vielä paljon suurempia tulevaisuudessa?

Nyt tulemmekin niin sanottuun suomettumiseen. Se on sana, jota käytetään ja väärinkäytetään monilla tavoilla, joita en tässä ryhdy ruotimaan. Kiinnostuneille suosittelen perehtymistä alan perusteoksiin.

Nyt, kaukaa katsoen on helppo huomata, että se uusi poliittinen kulttuuri, johon on liitetty myös sana suomettuminen, nosti päätään juuri tuon vuoden 1966 symposiumin aikoihin. Sekin oli muuan hyvin merkittävä aikansa oire ja liittyi Venäjän ja Euroopan suhteiden muutokseen.

Niin sanotusti suomettunut näkemys tarkoitti historiantutkimuksessa sitä, että asioita katsottiin itäisen naapurin näkökulmasta. Se oli tie, joka tarjosi uudenlaista viisautta, enkä lainkaan salaa sitä, että innostuin siitä itsekin. Ongelmana oli, että tuon tien varrella oli tarjolla myös typeryyttä, jota tietenkin löytyy aina ja kaikkialta. Toki se tyhmyys, stultitia on ihmisen perusominaisuus, jota vastaan on on taisteltava joka päivä ja joka siitä huolimatta aina joskus yllättää ja saa ihmisestä yliotteen.

Moni meistä on käynyt Cambridgessä ja nähnyt tyhmyyttä esittävän patsaan, joka sijaitsee muistaakseni King’s Collegen pihalla seinän vieressä.

Tyhmyys on kuvattu ihmisolennon hahmossa ja tuo olento näyttää jostakin syystä haltioituneelta. Muistelen, että hän nauraa hohottaa silmät ammollaan ikään kuin olisi juuri tehnyt syvällisen oivalluksen, joka mullistaa hänen maailmankuvansa.

Tämänlaatuinen tyhmyys ei ole tylsyyttä, vaan pahempaa. Sen pirullisuus piilee sen palkitsevuudessa ja sitkeydessä. Sitä on mahdotonta tuhota ja se vaanii aika jokaista työkseen ajattelevaa ja on joka hetki valmiina ottamaan niskalenkkiä, minkä jälkeen se puristaa kuin Tasmanian piru eikä halua millään hellittää.

Mutta tyhmyys, stultitia meillä on aina keskuudessamme. 1960-luvun jälkipuolisko ei tässä suhteessa ollut minkäänlainen poikkeus.

Joka tapauksessa siis Suomessa syntyi tuolloin halu ymmärtää Neuvostoliittoa ja sen historiaa ja se oli yksi hyvin merkittävä syy siihen, että tuolloin Pentti Renvallin aloitteesta perustettiin Historian tutkimus- ja dokumentaatiolaitos. Se saattoi olla jopa tärkein syy.

Niinpä Historian tutkimus- ja dokumentaatiolaitos, aluksi Historian laitoksen nimellä syntyi tuona ikimuistoisena murroskautena ja sen yhteyteen perustettiin Itä-Euroopan historian assistentin virka. Ei siis Neuvostoliiton historian saati nyt Venäjän historian. Sanaa Venäjä tai Neuvostoliitto ei mainittu lainkaan ja siihen oli omat syynsä. Asia kannattaa noteerata, samoin kuin se, etteivät tämän viran haltijat koskaan tutkineet Itä-Eurooppaa sen silloisessa mielessä eivätkä sen historiaa opettaneet. Itä-Eurooppa oli siis ennen muuta koodisana ja sitä voidaan verrata sanaan ”ulkopolitiikka”, joka tuolloin tarkoitti Suomen suhteita Neuvostoliittoon.

Itä-Euroopan historian assistentti ei ollut ainoa henkilö, joka Suomessa työkseen tutki Neuvostoliittoa, mutta melkein ainoa hän aluksi oli. Lisäksi oli olemassa Helsingissä slaavilaisten kielten professuuri ja sen ympärillä hieman henkilökuntaa, mutta siinä se sitten olikin. Vasta pikku hiljaa Venäjän tutkijoiden joukko kasvoi Suomessa niin suureksi, että se riitti täyttämään kokonaisen taksin, vaikka tämä olisi ollut hieman suurempikin. Aluksi joukko siis joka tapauksessa oli erittäin suppea ja inhimillisesti katsoen koko tämä ala oli kyllä uskomattoman vähän harrastettu minkään alan tutkimuksessa. Tällekin asialle oli ymmärrettävät syynsä ja niiden ymmärtäminen kyllä edellyttää kokonaisen aikakauden ymmärtämistä muutoinkin. Raja aukeni railona, idän ja lännen raja.

Suomi oli erittäin tiiviisti eristetty Neuvostoliitosta. Paikallisia venäläisiä täällä oli tuskin lainkaan, rajaa ei ole ihan helppo vetää, mutta voidaan puhua vain parista tuhannesta. Lisää ei itärajan takaa tullut ollenkaan, ennen kuin suomalaisten rakennusurakat siellä alkoivat 1970-luvulla vaikuttaa. Venäjänkieli ja venäläisyys olivat Suomessa täyttä eksotiikkaa ja oli erittäin harvinaista tavata Helsingin kaduilla ilmielävä venäläinen. Korkeintaan saattoi joskus nähdä pieniä saattueita, jotka oppaidensa johdolla kiertelivät maamme leniniläisiä paikkoja ja vastaavia nähtävyyksiä.

SUOMETTUMISEN RIEMUMARSSI JA VENÄJÄN LÖYTYMINEN

Tutkijan tehtävä on kaksinainen, näin se ainakin aikoinaan koettiin: toisaalta ymmärtää asioita ja toisaalta alituisesti taistella tyhmyyttä vastaan, joka roikkuu hänen kaulassaan kuin riippakivi. Historian tutkimus- ja dokumentaatiolaitos pyrki hoitamaan tätä tehtävää.

Renvall-instituutissa tätä toimintaa edusti kunniakkaasti Osmo Jussila, Itä-Euroopan historian pitkäaikainen assistentti, jonka sijaisena olin vuosikaudet. Hän itse asiassa koko maassamme lähes ainoa Venäjän historian tutkija ja samaan aikaan ellei ensimmäinen, niin tietyssä vaiheessa tärkein ja näkyvin Neuvostoliiton kriitikko, jolla oli myös käytössään väkeviä historiallisia argumentteja, ei siis pelkkää mutua, jota olisi pelkän tyhmyydenkin voimin voinut kerätä mielin määrin.

Jos tuohon aikaan olisi sanottu, että juuri tämä henkilö tulee myöhemmin saamaan Venäjän valtiolta ystävyyden kunniamerkin, olisi asialle naurettu makeasti. Sellainen ei missään tapauksessa kuulunut mahdollisen tulevaisuuden piiriin, näin uskottiin. Mutta niin vain aikanaan tapahtui, eikä tämä edellyttänyt sitä, että Jussila olisi muuttanut mielipiteitään. Tärkein muutos tapahtui Venäjällä.

Jussila oli, kuten sanottu, näkyvä Neuvostoliiton kriitikko ja se tarkoitti, että hän myös rikkoi niin sanotun suomettumisen eli siis 1970-luvulla kehittyneen poliittisen kulttuurin tabuja vastaan. Neuvostoliittoahan ei saanut kritisoida. Sekä journalistit että poliitikot paheksuivat hänen kirjoitteluaan, vaikka harva lienee kiistänyt sitä, että hän esitti tosiasioita, ne vain olivat oikein ajattelevien kunnon kansalaisten mielestä vääriä tosiasioita siinä konstellaatiossa, jossa Suomi silloin sijaitsi, idän ja lännen välissä. Tämä kunnon kansalaisten peruskatsomus oli niin sanottua suomettumista, ei Suomen ulkopolitiikka, jota hoidettiin hyvin.

Poliiitikkojen ja journalistien serviiliys johti juuri siihen, mitä Paasikivi oli aikoinaan pelännyt: periaatteeton opportunismi ja siinä kilpaileminen uhkasivat tappaa käsityksen totuuden arvosta. Kuten ylevyyden ja naurettavuuden, niin myös viisauden ja tyhmyyden raja on joskus hiuksenhieno. Moni piti Jussilan toimintaa epäviisaana ja tätäkin näkökulmaa voi ymmärtää, vaikka ei sitä silti tarvitse hyväksyä.

Osmo Jussila kirjoitti kirjat sekä Venäläisestä Suomesta että talvisodasta ja kauhistutti journalistit ja poliittisen maailman. Tämä tapahtui 1980-luvulla ja jälkeenpäin katsoen saattaa tuntua ilmeiseltä, että tuolloin tunnettiin jo vähintäänkin heikkoja signaaleja siitä maankuoren liikahtelusta, joka sitten tuotti perestroikan ja Neuvostoliiton hajoamisen. Mutta ei sitä silloin kukaan osannut ennustaa eikä ihan tosissaan kuvitella. Kylähullun kirjoihin pääsi vähemmälläkin.

Mutta tämän luennon aiheena on Venäjä ja Eurooppa. Vielä 1970-luvulla tällainen kysymyksenasettelu tuntui alan tutkijoiden piirissä yleensä aivan joutavalta ja väärältä. Lännessä oltiin kiinnostuneita Neuvostoliitosta ja haluttiin tietää, miten se käyttäytyy nyt ja tulevaisuudessa. Sadan vuoden takaisella Venäjällä oli vain kuriositeettiarvoa. Venäjäähän ei oletettu enää olevan olemassa muutoin kuin kiinteänä osana Neuvostoliittoa.

Neuvostoliittoa taas oli ymmärrettävä aivan muista lähtökohdista kuin sen vanhasta, vallankumousta edeltäneestä historiasta. Näin edellyttivät neuvostoliittolaiset tutkijat ja poliitikot, jotka alleviivasivat Neuvostoliiton universaalisuutta. Talouden ja yhteiskunnan kehityslait olivat primäärisiä ja kansallinen menneisyys lisäsi niihin lähinnä omaa väriään, mutta ei vaikuttanut ratkaisevasti mihinkään oleelliseen. Kansallinen partikularismi ei kuulunut Neuvostoliiton historiaan eikä sitä selittänyt. Itse asiassa se ei selittänyt yhtään mitään. Tätä voi vain verrata nykyvenäläiseen ideologiaan, joka korostaa Venäjän historiallista erityistietä ja selittää lähes kaiken sen avulla.

Läntinen sovjetologia oli itse asiassa omaksunut aivan saman universalistisen peruslähtökohdan, kunnes Richard Pipes –niminen tutkija sanoi asiasta oman sanansa. Pipes oli oman tiensä kulkija ”a non-belonger”, kuten hän itsensä määritteli. Hän ei kumarrellut kuvia eikä koskaan edustanut niin sanottua mainstreamia. Niinpä hän rohkeni esittää kerrassaan hurjan vision: laajan ja perustellun argumentaation sen puolesta, että Venäjä itse asiassa oli kuin olikin olemassa ja tunnettiin nyt nimellä Neuvostoliitto. Vallankumousta edeltäneen Venäjän tunteminen oli siis oleellisen välttämätöntä, jos halusi ymmärtää nykyistä Venäjää eli Neuvostoliittoa. Tämä tapahtui 1970-luvulla.

Tutkimuksen kannalta tämä oli tärkeä paradigman muutos, mutta ei tietenkään tapahtunut yhdellä iskulla. Suomeen Pipesin ajatukset joka tapauksessa tulivat suoraa tietä Osmo Jussilan välityksellä. Hän tutustui Amerikassa Pipesiin ja hänen ajatuksiinsa ja toi hänen perusideansa sitten myös Suomeen, tänne laitoksellemme.

Sanomattakin on selvää, että tämä uusi näkemys luokiteltiin niin sanotuksi neuvostovastaisuudeksi. Oli todella yllättävää, että suhteellisen pian, niin sanotun perestroikan aikana tuo Pipesin perusnäkemys valtasi alaa myös Venäjällä ja hänen useat kirjansa käännettiin venäjäksi. Tämä uusi paluu vanhalle Venäjälle oli naapurissa intellektuaalinen maanjäristys, mutta se oli sitä myös meillä. Pipesin tunteminen auttoi ymmärtämään, mitä tapahtuu.

Tämän päivän tarkkailija tuskin ymmärtää, mistä tässä kaikessa juuri omana aikanaan oli kyse, mitä latauksia asiaan liittyi. Jussilan rohkeus oli hänen kirjojensa erittäin merkittävä ansio, mutta tuskin tärkein. Voihan rohkeuttaan osoittaa erilaisilla mielettömyyksillä, tyhmänrohkeutta on aina kaikille halukkaille tarjolla yltäkyllin. Esimerkiksi nykyään on käynnissä kilpailu siitä, kuka keksi hulluimman Venäjää koskevan liioittelun ja pääsee iltapäivälehteen sen sanomaan.

Mainitun uuden näkemyksen esittämisessä sen sijaan oli kyseessä älyllinen rohkeus, uskallus käyttää omaa järkeä ja luottaa siihen vastoin koko poliittisen kentän ja julkisuuden ilmaisemaa paheksuntaa. Koska kyseessä oli niin sanottu neuvostovastaisuus, joka lisäksi sanoi tyhmyyttä tyhmyydeksi, se herätti hyvin laajalti aggressioita, venäläisissä älymystöpiireissä tällaista sen sijaan arvostettiin.

Vielä yksi asia Venäjästä ja Euroopasta, joka mielestäni läheisesti liittyi Renvall-instituutin nimeen, tuloon mainituksi.

Käytännössä ensimmäinen suomalaisten kirjoittama laajahko Venäjän historia, nimeltään Venäjän ja Neuvostoliiton historia ilmestyi vuonna 1985 eli se kirjoitettiin jo ennen perestroikaa. Siinä instituuttimme oli aktiivisesti mukana entisten ja tuolloisten assistenttien ja esimiesten voimin.

Mukana oli myös Osmo Jussila ja olinhan siellä minäkin. Moni piti kovin rohkeana ja jopa yllättävänä sitä, että suomalaiset ylipäätään uskalsivat kirjoittaa Venäjän historian. Sitä paitsi kirja ei mitenkään pyrkinyt kumartelemaan virallisia neuvostotulkintoja, mikä tarkoitti, että sitä täytyi pitää neuvostovastaisena. Tuo virallinen neuvostotulkintahan oli ainoa oikea. Myös kirjan englantilainen arvostelija totesi ilmeisen hämmästyneenä, ettei kirjaa voinut pitää niin sanotusti suomettuneena.

NEUVOSTOVASTAISUUDEN VOITTO VENÄJÄLLÄ JA ARVOJEN UUDELLEENARVIOINTI

Myöhemmin osoittautui, että myös Venäjällä nousivat ennen pitkää ja hyvin nopeasti suosioon sellaiset näkemykset, joita tuohon aikaan ankarasti vastustettiin ja nimitettiin ”neuvostovastaisiksi”. Itse asiassa Venäjällä nousi kukoistukseen nimenomaan neuvostovastaisuus, joka peri voiton poliittisessa taistelussa ja johti Venäjän itsenäistymiseen. Tämä oli asia, mitä laajan yleisön oli meillä aluksi mahdotonta ymmärtää. Ehkäpä uskallan sanoa, että instituuttimme oli tehtävänsä tasalla uskaltaessaan haastaa niin poliittisen kuin akateemisen maailman pyhät lehmät jo ennen kuin se oli muodikasta.

Kun kommunismi teki konkurssin ja Neuvostoliitto romahti, voitiin puhaltaa yleistä vaara ohi-merkkiä. Suuressa maailmassa se merkitsi samalla sitä, että panostusta Venäjän tutkimukseen vähennettiin olennaisesti. Väestömäärältään puoliintuneen ja poliittiselta merkitykseltään romahtaneen Venäjän ei Euroopassa yleensä katsottu ansaitsevan vakavaa huomiota missään suhteessa.

Suomessa näin ei ollut. Kun maamme liittyi siihen yhtyneeseen Eurooppaan, jonka synty monessa suhteessa liittyy juuri Neuvostoliiton romahdukseen, alettiin suomalaisilta kysellä heidän kykyjään ja tietojaan Venäjästä. Niidenhän kuviteltiin olevan ylivertaiset.

Tosiasiassa varsinainen Venäjän tutkimus oli meillä äärimmäisen suppean joukon harjoittamaa toimintaa. Muistan kuinka osallistuimme lähes koko porukalla englanninkielisen kokoomateoksen ”Gorbachev and Europe” kirjoittamiseen. Siinä meitä oli koko taksillinen, mutta mukaan tarvittiin vielä pari ulkomaalaistakin. kirja ilmestyi vuonna 1990.

Tuossa kirjassa nostin omassa artikkelissani esille nimenomaan Venäjän ja Euroopan suhteet, ymmärrettynä siten, että Neuvostoliitto oli vanhan Venäjän jatkoa ja esitin, että ne kysymykset, jotka Pjotr Tšaadajev 1830-luvulla oli nostanut esille, olivat yhä täysin aktuaalisia. Minusta tämä lähestymistapa tuntui aika epäsovinnaiselta, mutta silti perustellulta.

Tässä olin paremmin ajan hermolla kuin edes itse ymmärsin. Slavofiilisyyden uusi tuleminen oli ollut Neuvostoliitossa havaittavissa jo 1970-luvulta lähtien, mutta yleensä sitä pidettiin kuriositeettina. Perestroikasta lähtien sen merkitys on kuitenkin koko ajan kasvanut ja nyt se näyttää jo olevan suorastaan vallitseva ajattelutapa Venäjällä.

Mutta tuohon aikaan siis Venäjän tutkimus oli maassamme vielä hyvin harvinainen ala ja tuo mainittu Itä-Euroopan historian assistentin virka oli ymmärtääkseni maamme ainoa tämän alan yliopistollinen virka, ellei kielen ja kirjallisuuden virkoja oteta huomioon, mikä tietysti pitää tehdä.

Kun oikein yhteisvoimin yritimme, saimme kuitenkin filologien kanssa aikaan Venäjän tutkimuksen opintokokonaisuuden joskus perestroikan aikana. Se oli melkoinen askel kohti, sanoisiko, Venäjää koskevan opetuksen rehabilitointia. Yhteistyö sujuikin mallikkaasti ja käytännössä se päättyi vasta jokunen vuosi sitten, kun joku byrokraatti keksi, ettei tällainen tietenkään ollut mahdollista.

Mutta muutaman vuoden kuluttua alkoi myös Venäjän tutkimuksen piirissä tapahtua enemmänkin. Suomi liittyi EU:hun ja korkeat poliittiset voimat havaitsivat, että Venäjää voi nyt tukia ilman asian virkamiehissä ja poliitikoissa aiheuttamaa pelkoa ja asialle on jopa kysyntää EU:n piirissä. Eurooppa-suhteemme synnytti Aleksanteri-instituutin, josta paisui nopeasti yksi maailman suurimmista alan laitoksista. Samaan aikaan sellaisia suljettiin muualla. Meidän instituuttiamme ei suljettu, mutta eipä juuri myöskään suosittu nyt, kun Venäjän tutkimuksesta tuli normaalina pidettyä toimintaa. On tärkeää, että alan tutkimus maassamme nyt kukoistaa.

Historian tutkimus- ja dokumentaatiolaitos muuttui aikanaan Renvall-instituutiksi ja sen toimialue laajeni kohti tuota yhteistä Eurooppalaista kotiamme. Itä-Euroopan historialle omistetun viran tai toimen tehtäväkenttä muutti muotoaan ja ironista kyllä, alkoi nyt entistä enemmän vastata todellisuutta, kun Itä-Eurooppa lakkasi käsittämästä niitä Keski-Euroopan maita, jotka olivat kuuluneet Neuvostoliiton valtapiiriin.

Venäjän tutkimus levisi kaikkialle Suomeen ja sitä alettiin harrastaa suorastaan kaikissa maamme yliopistoissa ainakin jossakin muodossa. Opetus ja opiskelu kansainvälistyivät ja raja Suomen ja Venäjän välillä madaltui uskomattomassa määrin. Historiallisesti tämä merkitsi aivan uuden aikakauden alkua. Sitä symbolisoikoon se, että 2000-luvun alussa perustettiin jopa suomalais-venäläinen Cross-Border University, joka tosin osoittautui tyypilliseksi byrokraattiseksi luomukseksi. Sen historian pilottiprojekti oli muuten miellyttävä kokemus, mutta kariutui siihen, ettei muiden kuin englanninkielisten maiden historiaa tietenkään voi opiskella englanniksi. Mutta kokeiltiinpa nyt sekin.

Kansainvälistyminen oli Eurooppaan integroituvan Suomen suuria iskusanoja. Tässä suhteessa Renvall-instituutti ja jopa nimenomaan sen Itä-Euroopan historian osasto, jos komeaa sanaa voi käyttää, olivat jopa aivan kärjessä. Rahaa vieraskieliseen opetukseen saatiin ja sitä myös käytettiin. Opetusta järjestettiin tietenkin englanniksi, mutta myös venäjäksi ja ruotsiksikin. Sitten rahat loppuivat kuin veitsellä leikaten. Globaaliset muodit taisivat sen aiheuttaa.

Mutta kaikki tämä rahapula oli oikeastaan toissijaista. Pahempaa oli, että Neuvostoliitto, jota oli jo luultu kuolleeksi, tuli takaisin yliopistolaitoksen kautta. Komentotalous, joka oli perustunut ikuiseen suunnitteluun ja mittaukseen oli ollut naurun aiheena Historian tutkimus- ja dokumentaatiolaitoksen kahvipöydässä.

Osmo Jussila edusti suorastaan anarkistisia näkemyksiä ja kieltäytyi jyrkästi hyväksymästä mitään rajoituksia tutkijan työlle. Hän piti jopa laitosten, instituuttien perustamista erittäin arveluttavana askeleena kohti tutkijan valjastamista valtion hevoseksi. Hän nimitti sitä ”laitostamiseksi”.  Itse asiassa jo tuohon aikaan todella oli byrokraatteja, jotka eivät parempaa keksineet kuin ehdottaa kellokorttien käyttöönottoa myös tutkijoille.

Sellaista ei sentään ole tullut ainakaan vielä. Sen sijaan Neuvostoliitto Gosplaneineen on jo vallannut koko yliopiston. Sivistyslaitoksesta on tehty liikeyritys, jonka ainoana päämääränä on suoltaa suoritteita, joita mekaanisesti mitataan.

Voi aikoja, voi tapoja! Vanha Virokadun laitos tai edes vanha Vuorikadun Renvall eivät ehkä palvelleet niin tehokkaasti opiskelijavirtaa kuin nykyinen instituutti, jossa jokainen tunti salin käyttöä veloitetaan fiktiivisen vuokran mukaisesti ja näin pyritään minimoimaan rahan käyttö ihmistä kohden, mitä tyhmyyden pauloissa olevat luulevat tehokkuudeksi. Tämä on globaalin kehityksen vaikutusta, ja saman asian luultavasti jossakin muodossa juuri nyt tapaamme kaikkialta maapallolta. Ennustan, että ennen pitkää ymmärretään, ettei tämän tien varrelta löytynyt vain viisautta. Kuten aina, tarjolla oli myös tyhmyyttä, jota otettiin käyttöön runsain mitoin, kun sitä oli niin helposti saatavilla.

LOITTONEMME TAAS VENÄJÄSTÄ; TRANSPONDERIT SAMMUTETTUINA

Mutta se siitä. Tässä kannattaa todeta, että Venäjän ja Euroopan suhde on noista Neuvostoliiton romahtamisen ajoista ja jopa 2000-luvun alusta taas jälleen muuttunut. Kuten niin usein historiansa varrella, Venäjä on jälleen ajautunut vastakkainasetteluun Euroopan kanssa. Toisin kuin usein ennen, Eurooppa on nyt lähes yhtenäinen poliittinen kokonaisuus. Venäjä puolestaan on kutistunut valtio, jonka suurvalta-asema lepää heikolla perustalla ja on yleensäkin kiistanalainen. Siitä huolimatta asia on vakava eikä syytä ylimielisyyteen ole, vaikka naapurin puheet taas kerran saattavat kuulostaa aivan hulluilta ja sellaisia ollakin.

Venäjän ja Euroopan vastakkainasettelussa ei sinänsä ole mitään uutta ja itse asiassa se on täysin odotettavaakin, onhan vastaava aaltoliike ollut näille suhteille tunnusomaista jo satoja vuosia: välillä lähennytään toisiaan ja välillä loitonnutaan. Kulttuuriemme sisäiset dopplerit vai pitäisikö nykyään sanoa, transponderit noteeraavat liikkeen sijoittamalla toisensa tilanteenmukaiseen perspektiiviin. Se värittää kaikkia havaintojamme toisesta osapuolesta ja tämä kannattaa tiedostaa. Olisi tyhmää erehtyä pitämään nykyisyyttä kiinteänä pisteenä, josta käsin voimme kätevästi tulla tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.

Taas kerran voimme havaita, että Venäjän ja Euroopan välinen antagonismi pystyy herättämään melkoisia poliittisia intohimoja ja että tyhmyys on taas korkeassa kurssissa. Muutos vain perin vuoden takaiseen tilanteeseen on suuri. Ei tässä itse asiassa mitään uutta ole ja luotan siihen, että tyhmyys aina jossakin vaiheessa nähdään oikeassa perspektiivissään ja sen ominaislaatu ymmärretään yleisesti, kuten tapahtui suomettumisen ylilyönneille.

Puoli vuosisataa sitten, silloin vuonna 1966 me olimme lähenemässä Venäjää, silloista Neuvostoliittoa kulttuurisesti ja se myös läheni meitä. Asia oli uusi ja monista se oli kiinnostava, joistakin varmaan omituinen, pelottava ja saman tein myös arveluttava.

 Tuo läheneminen oli varsin pitkän ja itse asiassa myös hyvin nopean kehityslinjan alku. Jo viiden vuoden kuluttua tuosta vuoden 1966 seminaarista Neuvostoliiton ymmärtäminen tai ainakin sellainen asenne, jota kuviteltiin Neuvostoliiton ymmärtämiseksi eli käytännössä sen toimien hyväksyminen kuului jo hyviin tapoihin ja politiikassa se oli välttämättömyys. Tämä oli Kekkosen Suomen ydinasioita.

Tutkimuksen maailmassa asiat tapahtuvat toisin kuin politiikassa. Toki myös tutkijapiireissä entistä tiiviimmät suhteet (ja huomattakoon tässä, ettei noita suhteita aiemmin ollut lainkaan) jäivät pitkäaikaiseksi ilmiöksi. Tavaksi tuli pitää suomalais-neuvostoliittolainen historiantutkijoiden symposiumi joka toinen vuosi ja joka toinen vuosi vielä talous- ja sosiaalihistorian seminaari. Siis suuri tieteellinen seminaari joka vuosi! Kaikki esitelmät käännettiin, tulkattiin ja julkaistiin. Kysymys ei ollut aivan pikku jutusta ja mielestäni se oli varsin merkittävää toimintaa, joka lisäsi alan asiantuntemusta paljon rajan molemmin puolin.

Paradoksaalisesti näiden seminaarien rahoitus loppui kun Neuvostoliitto hajosi. Oikeastaan niiden tarve on sen jälkeen vain kasvanut. Mutta valtiovallan ja yliopistojen kiinnostus yhteistyöhön on olematon. Sellainen kai haisisi liikaa suomettumiselta. Itse asiassahan tällaiset tilaisuudet juuri tarjoavat forumin konfrontaatiolle. Ymmärrän, että venäläisiä, Kremliä myötäileviä näkemyksiä pidetään niin falskeina että jo niiden kumoaminen antaisi niille ansiotonta arvonnousua, mutta sellainenhan oli tilanne myös neuvostoaikana. Ehkäpä aika tällaiselle toiminnalle on kuitenkin taas kypsymässä.

Mannerlaattojen liike on taas vienyt Venäjän ja Euroopan suhteet uuteen vaiheeseen ja tämän suuren prosessin vaikutukset voimme nähdä kaikkialla ympärillämme tänä päivänä.

Juuri nyt Venäjän ymmärtäminen ei nyt todellakaan ole muodikasta, ei ainakaan sen politiikan lähtökohtien hyväksyminen nyt eikä menneisyydessä. Muodikasta sen sijaan on russofobia, joka aina silloin tällöin vuosisatojen mittaan on näytellyt omaa rooliaan Venäjän ja Euroopan suhteissa. Se on sikäli helppo asenne, ettei se lainkaan edellytä ymmärrystä, päinvastoin. Mitä enemmän tyhmyyttä, sitä parempi. Venäjä on nyt myös kulttuurisesti loittonemassa Euroopasta ja tähän vaikuttavat Venäjällä tapahtuvat muutokset, mutta myös Euroopassa ja sen kulttuurissa koko ajan nopeasti tapahtuvat muutokset. Onko tämän päivän Eurooppa falskimpien arvojen valtakunta kuin tämän päivän Venäjä? En halua vastata tähän suoralta kädeltä, mutta minusta tuntuu, että molemmilla voisi olla syytä katsoa peiliin. Intelligentsijan tehtävänä on näyttää sitä peiliä.

YMMÄRTÄMISESTÄ KIELTÄYTYMINEN PALAA

Pyrkimys Venäjän ymmärtämiseen on nyt sellainen asia, joka pinnallisissa ihmisissä ja suosiota kalastelevissa poliitikoissa herättää aggressioita ja taipumusta korvata järkeä tunteella. Siihen liittyy myös yritystä tulkita historiaa nykyisten tarpeiden mukaisesti. Historian ymmärtäminen ei kuitenkaan ole mikään läpihuutojuttu, jonka tulokset voidaan jakaa kansan käyttöön vaatimatta siltä omaa intellektuaalista ponnistelua.

Nyt on aika katsoa vuosisatojen perspektiiviin. Vasta siinä myös nykyajan suuriltakin näyttävät muutokset Venäjän ja Euroopan suhteissa palautuvat oikeaan kokoonsa. Samalla joudutaan taistelemaan tyhmyyttä vastaan, etenkin itse kunkin omaa tyhmyyttä, joka tarjoaa halpoja palkintoja ja jonka totaalinen tuhoaminen ei liene ihmiselle koskaan mahdollista.

Oma henkilökohtainen kokemukseni ei toistaiseksi yllä edes yhteen vuosisataan ja tuskin tulee koskaan yltämäänkään, mutta jo puolen vuosisadan perusteella tuntuu oikeutetulta sanoa nuorelle polvelle: miettikää aina silloin tällöin, mikä on se tämän päivän asia, joka saattaisi tuntua hyvin tärkeältä puolen vuosisadan kuluttua ja mikä taas voisi olla vähemmän tärkeää. Joskus tärkeät asiat erottaa vain pienentämällä kuvaa eikä sitä suurentamalla. Juuri tällaisen pienennetyn projektionhan meille tarjoaa historia, kuten kartta tarjoaa kuvan maisemasta, jonka kokonaisuutta emme muuten hahmota.

Äsken mainittu puoli vuosisataa on tietenkin vielä kovin lyhyt aika ja tämä ei koske vain Venäjän ja Euroopan suhteita. Puolessa vuosisadassa yksi ihminen kypsyy ja sitten ylikypsyyden saapuessa putoaa omasta joukostaan pois kuin hedelmä syksyllä, mutta puun kasvu ja kehitys sen kuin jatkuvat. Ja niinhän sen täytyy olla. Uusi sato tulee aikanaan.

LOPUKSI PALAAN TAAS VUODEN 1966 SYMPOSIUMIIN

Kun nyt muistelen tuota alussa mainitsemaani vuoden 1966 suomalais-neuvostoliittolaista symposiumia ja luen sen tekstejä, tajuan jälkikäteen, että se oli hyvin mielenkiintoinen eikä suinkaan tavattoman tylsä, niin kuin silloin luulin. Tylsä se oli minulle siksi, etten ymmärtänyt mitä sanottiin, vaikka ymmärsin jokaisen sanan. Nuo esitelmät, jotka aikoinaan julkaistiin, ovat säilyneet sanasta sanaan samanlaisina, mutta nyt luen ne uusin silmin. Tämä ei johdu vain siitä, että olisin tullut viisaammaksi, vaikka tätäkin on varmasti tapahtunut. Syynä uuteen lukutapaani ovat myös Venäjän ja Euroopan muutokset sekä itsessään että suhteessa toisiinsa. Luulen, että nuo tekstit sanovat kaikkien mielestä nyt jotakin muuta kuin ne sanoivat vuonna 1966.

Se Baratynskin ja Delvigin juomalaulu eli ”pöytälaulu”, jota V.G. Bazanov siteerasi puoli vuosikymmentä sitten, ei itse asiassa ole sinänsä lainkaan falski eikä lattea, vaan hyvää runoutta ja sitä paitsi erittäin kiinnostava. Merkityksensä se saa vasta omissa yhteyksissään.

Runo on oikeastaan alun perin August von Kotzebuen saksaksi riimittelemä, mutta venäjäksi käännetty ja vuonna 1822 Ruotsinsalmessa eli siis Kotkassa päivätty Застольная песня. Siellä laivastotutkikohdassa palvelevilla nuorilla upseereilla oli aikaa, halua ja lahjoja harrastaa myös runoutta.

Sekä saksalaisen että venäläisen version sepittäjillä oli venäläis-saksalaista taustaa, niin Kotzebue kuin Delvig olivat saksalaisia, joilla oli siteet Viroon, mutta jälkimmäinen oli niin venäläistynyt, ettei edes osannut saksaa. Kotzebue, joka oli erittäin suosittu kirjailija oli myös venäläismielinen Pyhän allianssin kannattaja, minkä johdosta muuan höyrypäinen ylioppilas murhasi hänet.

Tuon laulun saksalainen ja venäläinen versio eroavat toisistaan aika kiinnostavasti. Saksalainen on lähinnä kansanlaulun tyylinen haikea valitus iloisen juhlahetken ja kaiken muunkin katoavaisuudesta, mihin kuitenkin liittyy lohdullinen ajatus siitä, että kyllä tässä vielä saatetaan juhlahetken jälkeen jossain tavatakin. Se kuitenkin latistaa muuten sinänsä vaikuttavan runon.

 

Es kann ja nicht immer so bleiben
Hier unter dem wechselnden Mond;
Es blüht eine Zeit und verwelket,
Was mit uns die Erde bewohnt.

Es haben viel fröhliche Menschen
Lang vor uns gelebt und gelacht;
Den Ruhenden unter dem Rasen
Sei fröhlich der Becher gebracht!

Es werden viel fröhliche Menschen
Lang nach uns des Lebens sich freun,
Uns Ruhenden unter dem Rasen
Den Becher der Fröhlickeit weihn.

Wir sitzen so traulich beisammen
Und haben einander so lieb
Erheitern einander das Leben.
Ach, wenn es doch immer so blieb!

Doch weil es nicht immer so bleibet,
So haltet die Freundschaft recht fest;
Wer weiß denn, wie bald uns zerstreuet
Das Schicksal nach Ost und nach West.

Und sind wir auch fern voneinander,
So bleiben die Herzen sich nah;
Und alle, ja alle wird's freuen,
Wenn einem was Gutes geschah.

Und kommen wir wieder zusammen
Auf wechselnder Lebensbahn,
So knüpfen ans fröhliche Ende
Den fröhlichen Anfang wir an.

 

Venäläinen versio on asiallisesti hyvin lähellä saksalaista, mutta sen yleissävy on lennokkaampi ja optimistisempi ja enemmän juomalaululta kuulostava. Optimismi ja ylevä paatos korostuvat erityisesti lopussa, jota Bazanov juuri tuolloin, vuonna 1966 pienessä juhlasalissa suomeksi siteerasi:

Ничто не бессмертно, не прочно
Под вечно-изменной луной,
И всё расцветает и вянет,
Рождённое бедной землей.

И прежде нас много весёлых
Любило и пить и любить:
Нехудо гулякам усопшим
Веселья бокал посвятить.

И после нас много весёлых
Полюбят любовь и вино,
И в честь нам напенят бокалы,
Любившим и пившим давно.

Теперь мы доверчиво, дружно,
И тесно за чашей сидим.
О дружба, да вечно пылаем
Огнём мы бессмертным твоим!

Роченсальм, в Финляндии
1822

Loppunousu noudattaa parhaita aristotelisia perinteitä:

O дружба, да вечно пылаем

огнем мы бессмертным твоим!

Suomeksi siis vuoden 1966 versiona:

O, ystävyys! Liekehtikäämme

kuolematonta tultasi!

Tätä laulua voi tänäkin päivänä suositella Venäjän ja Euroopan yhteistyön symboliksi ja erityisesti sen soisi taas tulevan käyttöön paitsi tutkijapiireissä, myös sotilaspiireissä, joissa ihmisen alituinen taistelu tyhmyyttä vastaan näyttää minusta erityisen vaikealta ja saattaa saada jopa elämää suurempaa merkitystä.  Nykyinen maailmanaika voisi ehkä yleensäkin hyötyä siitä, että yleisen barbarisoitumisen vastapainoksi harrastettaisiin runoutta, myös esimerkiksi sotaoppilaitoksissa.

Nyt on aika kiittää ja sanoa hyvästit. Renvall-instituutti oli kotini vuosikymmeniä ja sen hengelle ja kollegoille olen kiitollinen siitä, mitä olen saanut aikaan taistelussa omaa tyhmyyttäni vastaan. Epäonnistumisista vastaan tietenkin itse. Mutta intellektuaalinen puoli ei ihmiselämässä toki ole se kaikkein oleellisin, vaikka tärkeä onkin. Instituutin ympärille on myös muodostunut miellyttävä sosiaalinen yhteisö, joka on tarjonnut jopa suoranaisia ylentymisen hetkiä, jollaisiin tuo siteerattu runo sopii kuin valettu.

Ajattelin ensin lopettaa tämän luennon erään Dostojevskin henkilön, Karmazinovin tavoin. Hänkin piti jäähyväsluennon lähtiessään Venäjältä Eurooppaan ja lopetti sen aikakaudelle sopivan tyylikkäästi lausumalla kolmasti kiitoksensa ranskankielellä, siis merci, merci, merci!

Muuan arvostettu kollega on huomauttanut, luennot on syytä aina pitää sen maan kielellä, joka palkankin maksaa, joten sanon siis suomeksi hyvästi. Koska olen tuota palkkaani nauttinut Venäjän ansiosta, ei voi sitäkään laiminlyödä.

Kiitos siis ja hyvästi, прощайте, kuten asia ilmaistaan venäjäksi. Siihenhän sisältyy samalla anteeksipyyntö, jollaisen esittäminen on vaimosta syntyneelle ihmiselle aina paikallaan. Tätä meillä Suomessa ei usein tulla ajatelleeksi. Vielä kerran: Kiitos ja anteeksi. Извините за компанию.