Elävät kuolleet

Elävät kuolleet

Nykynuoriso tuntee hyvin nämä zombietarinat, joista en itse ole jostakin syytä koskaan viitsinyt edes närkästyä. Niin totaalisen tyhjänpäivästä lapsellisuuttahan se maailma edustaa.

Mutta aikuisilla on omat elävät kuolleensa. Niitä löydämme runsaasti sekä omasta runoudestamme että muilta kansoilta. Kyseessä ovat esi-isät, jotka nousevat kumpujen yöstä miekka tai karhukeihäs kourassaan tai sitten prenikka rinnassa noustaan haudasta, jossa jo onkin kärsimättömänä varrottu oikeata hetkeä:

Dann reitet mein Kaiser wohl über mein Grab,
Viel Schwerter klirren und blitzen;
Dann steig' ich gewaffnet hervor aus dem Grab-
Den Kaiser, den Kaiser zu schützen!

Heine, vanha irvileuka tosin on sellainen kettu, etten tiedä, mitä hän ihan oikeasti tarkoitti nuokin rivit sulkakynällä raapustaessaan.

Lordi Tennysonin Kevyt prikaati muuttui näemmä myös aaveiksi, kuten sankareilla on tapana:

Flash'd all their sabres bare,
Flash'd as they turn'd in air
Sabring the gunners there,
Charging an army while
All the world wonder'd:
Plunged in the battery-smoke
Right thro' the line they broke;
Cossack & Russian
Reel'd from the sabre-stroke,
Shatter'd & sunder'd.
Then they rode back, but not
Not the six hundred.

Muistaakseni spartalaisilla oli jopa kuolematon osastonsa ja muutoinkin tietysti koko perinnerykmenttien idea liittyy siihen, miten kokonaisuus on osiaan suurempi. Itse kukin on vain vuorollaan sitä palvelemassa ja kuolee, kun aika on. Rykmentti ei kuole.

Meillähän tämä retoriikka on tykkänään unohdettu ja perinteillä luututaan lattiaa. Savon prikaati, yksi harvoja todella perinteikkäitä joukko-osastoja lakkautettiin tuosta vaan, ilman sen kummempia tunteiluja. Mitä vihollinen ei vuosisatoihin saanut aikaan, sen teki kuopiolainen puolustusministeri yhdellä kynänvedolla. Nåja, vackert så.

Gloorian, sotaisen kunnian paikka aivoissa lienee jossakin syvällä otsalohkon alla. Päättelen asian siitä, että sotilasmarssit alkavat tehota minuun, kun olen hankkinut otsalohkopuudutuksen väkijuomien avulla. Tämä tosin kuuluu menneisyyteen. En minä enää. Vaimokaan ei kestä niitä renkutuksia. Mutta luulen, että minulla on ensi käden tietoa siitä, miten ihminen lobotomian jälkeen tai muuten vastaavan tilan hankittuaan reagoi tietynlaisiin ärsykkeisiin.

Sodan psykologinen pohja lienee alun perin ja siis syvimmältään aika simppeli: uros tappaa toisen ja ottaa sitä naaraan, jonka panee tiineeksi. Siinä koko karu perusidea, johon runous ei varsinaisesti kuulu muuteoin kuin siinä mielessä, että prosessi varmastikin tuottaa alkuvoimaista riemua. Siis apinoille.

Ihminen pyrkii jalostamaan kaiken tai ainakin koristelemaan, jos se näyttää kovin irvokkaalta.

Apinoiden pikaruokailu oli joskus se alkupiste, jonka pohjalta on lajimme kerran kehittänyt aterioinnin eri muodoissaan, parittelusta on lähdetty, kun on luotu runouden, tanssin ja seurustelun maailmat. Sotakin oli joskus monien sääntöjen jalostamaa leikkiä, jossa ritarillisuus kilpaili sankarillisuuden kanssa pääosasta.

No, massojen aikakaudella on vulgaarisuus tietenkin kaikkialla vallannut alaa. Napolin kuningas Murat ei toisessa maailmansodassa enää karauttanut taistelukentälle, eikä Kulnev pelastanut ruotsalaisia upseereita kasakoiden peitsiltä. Sen sijaan pommitettiin näkymättömiä maaleja ja pruutattiin kuulaa niin maan perkeleesti ja aina välillä osuttiin.

Sotilaatkin olivat pystymetsästä kiskottuja amatöörejä, jotka olisivat oikeasti halunneet elää normaalia elämää, johon olivat valmistautuneet. Runebergilaisten sankarien ja Sturm-joukkojen sijasta meilläkin oli rintamalla enimmäkseen vain kiroilevia purnareita, jotka rienasivat kaikkia arvoja, kuten Väinö Linna todistaa.

Jo Napoleonin Venäjän retken aikana sota oli luultavasti juuri niin irvokasta mielettömyyttä kuin Tolstoi sen kuvittelee olleen. Oli hänellä ainakin sotakokemusta Krimiltä.

Asia on miljoona-armeijoiden aikana noussut jo toiseen potenssiin. Mutta jokunen perusasia on säilynyt ja se on viattomien tapattaminen, mihin tietenkin liittyy myös heidän tappamisensa.

Taistelu mies miestä vastaan on kuulemma nykysodassa jo harvinaista. Vihollinen on pikemmin vain kasvoton uhka, jonka uhmaaminen on sankarien velvollisuus. Nappi tulee, jos on tullakseen.

Viime sodan veteraanin puheista ymmärsin kuitenkin, että saattoi sillä vihollisella olla kasvotkin ja ihmiseltä sekin näytti.

Mutta eipä sekään mies halunnut kertoa enempää. ”Tapa tai tule tapetuksi” oli melkeinpä enin, mitä sai irti ja miksipä olisin kysellyt enempää asiasta, josta ei kuitenkaan mitään ymmärrä. Konekivääriampuja ei ”tilanteen aikana” voinut muuta tehdä, kuin yrittää pysyä hengissä tappamalla tunkeutujat.

Ymmärsin, että viisainta, mitä sotamuistojen kanssa voi tehdä, on unohtaa koko juttu ja keskittyä johonkin sellaiseen, joka on parempaa ja ihmisarvoisempaa. Apina meissä iloitsee, kun se selviää extreme-tilanteista ja toinen apina sen sijaan tuhoutuu. Mutta ihmiselle tämä ei oikein riitä ylentymisen aiheeksi ainakaan selvin päin.

Urhoja herätellään nyt kovasti kumpujen yöstä. Keski-ikäiset kantoivat Venäjän voiton päivän marsseissa miljoonittain kuolleiden kuvia. Olen nähnyt useita voiton päivän marsseja sekä Pietarissa että Moskovassa, mutta en niin suuria kuin nyt. Mukana oli tietenkin myös lapsia, jopa aivan pieniä. Joku oli keksinyt tehdä lastenvaunuista tankin, jossa oli jopa tykki. Kaksoset istuivat kyydissä nakkipipot päässä ja kaikkia nauratti.

Vielä pari vuotta sitten muistan noissa juhlissa vallinneen miellyttävän ilmapiirin. Enempi siellä hymyiltiin ja iloittiin kuin nyt. Ei Pietarissa nytkään mikään puoluepäivätunnelma ollut, mutta sekä valtava tungos että nuo loputtomat kuolleiden kuvat toivat kyllä tunnelmaan jotakin uutta. Rento lauleskelu tuntui hävinneen jonnekin tai sitten en sitä vain huomannut.

Mitään ei ole unohdettu, ketään ei ole unohdettu, väitti neuvostopropaganda aikoinaan pohjattoman falskisti. Oikeampaa ja reilumpaa olisi ollut sanoa, ettei juuri mitään muisteta kokonaan, mutta yritetään muistaa sitä, mikä parhaiten palvelee nykyisyyden etuja ja lopusta ollaan hiljaa, jos se satutaan muistamaan.

On ymmärrettävää, että nyt vedetään tästä narusta, kun halutaan koota kansa väitetyn uhan torjumiseen. Tämähän toimi myös Brežnevin aikana ja se toimi miltei aina myös silloin kun mikään muu ei toiminut ainakaan politiikassa ja taloudessa. Nuo menetykset nimittäin ovat todellisia ja silloin ne vielä tuottivat kipua.

Toisaalta haavat ovat nyt arpeutuneet, kuten luonto on määrännyt. Ihminen osaa kuitenkin jalostaa myös niistä tarvitsemansa tuotteen. Mutta mitä hän oikein tarvitsee? Viime kädessä noiden haavojen auki repiminen ei palvele kenenkään muun etua kuin tuon edellä mainitun apinan.

Mutta ei tässä tarvitse vain venäläisistä puhua. Omassa maassamme on syntynyt varsin huomattava liike, jonka funktiona näyttää olevan verestää sotamuistoja tai oikeammin tuottaa ja luoda jonkinlaisia korvikemuistoja.

Onhan se ymmärrettävää, apinoitahan mekin olemme.

Mutta annettaisiin nyt niiden sankarhenkien jo olla ansaitsemassaan levossa. Muuten on pelättävissä, että herätämme myös hurmahenget ja rupeamme kuvittelemaan, että tämä on ja sen kuuluu olla apinoiden planeetta.