Sodan hahmo

Sodan hahmo

Väinö Linna sanoi kerran, että hän halusi antaa miehille sen kunnian, jonka he ansaitsivat, mutta sodalta hän halusi ottaa kunnian pois.

Tämä repliikki liittyi siihen diskurssiin, jossa Linnaa paheksuivat ne, joiden mielestä hän tahrasi kunniakkaan historiamme esittämällä asiat kovin vastenmielisessä valossa ja nostamalla esille aivan turhia ja ikäviä asioita.

Hänen näkökulmansa on kiinnostava. Joskus muistan sanotun, että yleinen sodanvastaisuus on helppohintainen asenne. Vasta sitten kun kysytään, minkä sodan vastainen olet, vasta silloin otetaan miehestä mittaa. Tässä oli ilmeisesti kyseessä talvisota ja mahdollisesti jatkosotakin. Tuohon aikaan jokainen säädyllinen ihminen sanoi ehdottomasti vastustavansa kaikkea sotaa  ja tämä täsmennys sisälsi varsin tiukan kysymyksen. Oikeutetun sodan vastustaminen merkitsee kaiketi vääryyden puolustamista. Mutta puolustiko sitten Linna vääryyttä, jos hänen suhtautumisensa koko sotaan oli vihamielinen?

Ei varmaankaan. Luulenpa, että hänen tähtäimessään oli lähinnä se asenne, joka pitää sotaa sekä luonnollisena että tietyissä tapauksissa suorastaan hienona, upeana asiana. Tämä voi koskea sekä historiasta tuntemiamme sotia, että muitakin, esimerkiksi sellaisia sotia, joita ei vielä ole, mutta joita odotetaan tuleviksi. Täytyy todeta, että tässä suhteessa elämme eri aikakautta kuin vielä joskus 1970-luvulla. Sodasta puhutaan nyt kuin leivästä. ”Sitten kun sota tulee” sanotaan jo aivan sujuvasti ilman ironiaa tai leikkiä.

Tämä tuo mieleen vanhan pasifistin Yrjö Kallisen, joka joskus puheessaan hämmästeli sitä, miten suurella riemulla ihmiset ovat eri aikoina sotaan lähteneet. Ensimmäinen maailmansota oli hyvä esimerkki.

Man sprach von stolzer und ernster Zeit

und man schrieb neunzehnhundert und vierzehn

Lauleskeli saksalainen jälkeenpäin, kun alettiin ymmärtää, mistä oikeastaan oli ollut kysymys.

Saksan historian museossa Berliinissä on taulu, jossa on ote Goebbelsin päiväkirjasta. Propagandaministeri oli juuri kysynyt kansalta: ”Haluatteko totaalisen sodan”?  Kansa mylvi riemun ja hysterian vallassa: ”JA-AA”! Siteeraan päiväkirjaa vapaasti ulkomuistista: ”Se oli mieletön hetki. Olisin voinut kehottaa heitä hyppäämään ikkunasta ja he olisivat tehneet sen”.

Suomessa muistellaan ja myös ajan dokumentit todistavat, että talvisotaan mentiin synkän juhlallisuuden vallitessa kuin jumalanpalvelukseen. ”Riemusodaksi” joskus nimitetty jatkosota oli toisenlainen. Ei siinä oikeasti yleisesti riemuittu, mutta ei protestoitukaan. Mielialatarkkailu antoi tilanteesta varsin myönteisen kuvan. Olihan se mentävä, kun ryssä kerran sodan aloitti niillä suurpommituksillaan. Ne pommit olivat tavattoman arvokas lahja Suomen sodankäynnille ja sotilaalliset tuhothan jäivät aivan marginaalisiksi. Toisaalta siviileitä kuoli aivan riittävästi casus belli –tilannetta varten.

Riemuisista sodan aloituksista mainittakoon vielä Venäjän liittyminen ensimmäiseen maailmansotaan. Sehän voitiin myös sattuneesta syystä todeta puolustussodaksi ja niinpä valtava patriotismin aalto pyyhki yli Venäjän. Vihattu ja halveksittu keisarikin sai siitä osansa ja kansa vastasi tunnuksen za veru, tsarja i otetšestvo! Uskonnon, kodin ja isänmaan puolesta!

Anteeksi lipsahdus: Mannerheimin työnantajan iskulause oli tuohon aikaan uskonnon, tsaarin ja isänmaan puolesta! Sehän muuten muistutti vuodelta 1833 periytyvää ja yhä voimassa olevaa virallisen kansallisuusopin tunnusta: ortodoksia, itsevaltius ja kansallisuus. Niinpä suvorovilaisiin pistinhyökkäyksiin valmiit joukot marssivat nuo sanat huulillaan innolla Tannenbergiin, jossa katala, pelkurimainen ja halveksittava vihollinen vain kalppi karkuun, kunnes äkkiä kaikki olikin aivan toisin…

Mutta, palataksemme äskeiseen: mistä Mannerheim sai ainekset talvisodan ensimmäiseen päiväkäskyynsä, jonka lopuksi hän kiteytti: me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta? En tiedä, mutta se oli hyvä tunnus eikä lainkaan falski. Ja se toimi, kuten tiedämme. Miekantuppipäiväkäskyilläkin sekä 1918 että 1941 näyttää olleen venäläinen esikuvansa vuosilta 1812 ja 1914. Toisteleehan se historia itseään, vaikka usein muuta väitetään.

Sodat kuuluvat kansakuntien historian keskeisiin solmukohtiin ja niillä on sen mukaisesti paljon kansallisia käyttömahdollisuuksia ja vain rappeutuneet kansat voisivat jättää ne käyttämättä. Koska ne kansallisessa kontekstissa ovat aina ja kaikkialla myönteisiä asioita (koska kielteisten seikkojen noteeraaminen ei silloin kuulu asiaan), tulee alussa pohdiskeltu kunnian riisuminen sodalta kovin vaikeaksi kysymykseksi. Miten isänmaallinen ja säädyllinen ihminen voisi oikeastaan hyväksyä tuollaista asiaa tai edes käsittää sitä? Oikeutettu sota käytiin kunniakkaasti ja saavutettiin se, mitä välttämättömät uhraukset edellyttivätkin. Repikää siitä.

Mutta tämä on vai yksi näkökulma asiaan ja sitä paitsi se mahdollistaa pinnallisen ja falskin sovinismin, jota se itse asiassa myös tarvitsee. Rintamamiehet puhuivat aikoinaan sotahulluista. Yleensä kyseessä olivat upseerit, joita kaikesta päätellen vaivasi jonkinlainen narsistinen syndrooma, mahdollisesti myös psykopatia. He siis olivat ihmisiä, jotka tarvitsivat voimakkaita elämyksiä ja joille toisten ihmisten henki ja kärsimykset eivät merkinneet mitään. Heille sota oli henkinen koti.

Mieleen tulee myös Napoleon, joka aikoinaan totesi Metternichille, ettei hänen laiselleen suurmiehelle merkinnyt mitään, jos miljoona ihmistä kuolisi.

Sota saattaa myös tarjota elämyksiä ja niitähän aikamme palvoo. Muistaakseni se oli kuuluisa sotakirjailija Konstantin Simonov, joka jossakin kirjassaan (Todistaja eli Глазами человека моего поколения, luulen, en pysty nyt tarkistamaan) ilmoitti, että suurin riemu, minkä ihminen voi kokea, liittyi hänen käsityksensä mukaan sotaan, siis taisteluun rintamalla.

Muistinvaraisesti siteerattuna hän sanoi: ”Olette varmaankin kokeneet onnea ja riemua perheen, rakkauselämän tai työn parissa. Mitään niistä ei voi verrata siihen riemuun, jonka sotilas tuntee tuhottuaan vastustajansa”.

Luulen, että asia koskee lähinnä tiettyä persoonallisuustyyppiä. Muistan kyllä senkin, kun muuan veteraani kertoi, miten hänen kaverinsa oikein tanssi juoksuhaudan laidalla ilosta saatuaan konepistoolilla suolattua melkoisen kasan vihollisia.

Tämähän on periaatteessa täysin luonnollista ja ymmärrettävää. Kyseessä on extreme-kokemus (sellaisista maksetaan nykyään paljon). Se antaa sellaiset adrenaliinisävärit, ettei paremmasta väliä. Eikä kyse ole vain tappamisesta, vaan myös ja aivan erityisesti pelastumisesta. Tätä voidaan jatkaa rationalisoimalla vielä oman kansan ja kaikkien korkeampien arvojen pelastaminen. Löytyyhän tätä, sanoi Eetla aikoinaan.

Tässäkin on muuan sodan ulottuvuus. Voisiko Linnan idea siitä, että sodalta pitäisi ottaa arvo pois, koskea näitä luonnollisia ja kunnioitettavia taipumuksiamme ihmisinä?

En ole varma. En oikein osaa ottaa vakavasti niitä asennevallankumouksellisia, jotka koirakouluttajan tapaan vaativat ihmisiä omaksumaan uudet käsitteet ja assosioimaan niihin uudet, edistykselliset, pehmeät, suvaitsevat jne. asenteet. Ei se taida niin mennä.

Luulen, että meillä on luonnollinen taipumus arvostaa sotaisia urotöitä, ainakin jos ne suorittaa peloton ja nuhteeton ritari. Mikäli ne sen sijaan tekee kusipäinen lurjus, on asia hankalampi. Tässä siis puhun itse tappotyöhön liittyvästä psykologiasta ja asenteista, en sotien oikeutuksesta ja muusta vastaavasta. Valitettavasti sota on muuttunut yhä sairaalloisemmaksi sivilisaation tulehdukseksi tultuaan totaaliseksi. Sille kelpaa silloin yhtä lailla totuus ja valhe, hyveet ja paheet. Kaikki käy, jos se palvelee asiaa.

Ehkä juuri tässä on se sodan kunniattomuuden ydin, jota myös Linna tarkoitti. Valtio-Moolok repi sotaan ihmiset, joilla ei siellä olisi ollut mitään tekemistä. Hampparit se saattoi nostaa kunniaan ja kelpo ihmiset tuhoutuivat mielettömästi. Voitiinko kaikki sodan vastenmieliset asiat kaataa vihollisen ja erityisesti heidän johtajansa kontolle vai ei?

Eipä tietenkään. On sinänsä häpeällistä, että sivistyneinä itseään pitävät kansakunnat tosiasiassa hyväksyvät sodan käyttämisen etujensa ajamiseen. Tuskin erehdyn, jos sanon, että tämä on (taas) uusi trendi, jonka ominaislaatua nykyinen sukupolvi ei edes ymmärrä. Kovin monet näyttävät olevan valmiita toistamaan menneiden sukupolvien virheet ja typeryydet.

Onko se tyhmyyttä? Luulen, että on. Lisäksi se on häpeällistä. Annettakoon kunnia menneiden sotien taistelijoille, jotka täyttivät tehtävänsä kunnialla, mutta jätetään nyt jo sodalta se kunnia pois.