Pietarin iloja

Pietarin iloja

Jos Savossa on kylmää ja matkan pituus ja kalleus harmittavat, voi aina pistäytyä Pietarissa. Allegro vie perille keskelle kaupunkia paljon nopeammin ja halvemmalla kuin Inter-City Savonlinnaan. Myös hintataso poikkeaa edukseen.

Ja kyllä naapurin tarjoilut ovat omaa luokkaansa. Mama na datše (Nevskillä) viehättää mutkattomalla kotiruoallaan ja palvelee vuorokauden ympäri kuten niin moni muukin paikka. Lattekahviloista saa myös hanaolutta ja tätä sushia tuntuu olevan ehdottomasti joka ainoassa kuppilassa.

Kun tähän lisätään vessat, jotka joskus kromin ja marmorin ylenpalttisuudella muistuttavat palatseja (konkreettisesti viittaan Vodkamuseon vieressä olevaan itämaiseen paikkaan Konnogvardejski-bulevardilla), niin alkaa syntyä sen uuden palvelualan ääriviivoja, joka jostakin käsittämättömästä paikasta siirtyi neuvostokauden hirvitysten raunioille. En tunnista tätä samaa ilmiötä eurooppalaisista suurkaupungeista.

Kaikki tuntuu olevan luontevaa, kohtuuhintaista ja mukavaa. Hauskoja pikku ideoita ei puutu. Hotellissa (Roses, ul. Vosstanija) on pienestä lisämaksusta mahdollisuus tilata huoneeseen siroteltuja ruusun terälehtiä. Yleisön palvelijoilta puuttuvat sekä lipevyys että tärkeily. Vielä 90-luvulla ne olivat tavallisia ja yhdistyivät kovaan rahastamisen haluun. Se oli tympeää aikaa se.

Nikolai Nekrasovin kotimuseo on jostakin syystä jäänyt aina käymättä, joten käytiinpä siellä sitten nyt ja oltiin lähes ainoat asiakkaat. Juuri tämä usein löytyvä väljyys on osa venäläisten kotimuseoiden viehätystä. Salit tuntuvat olevan vain tilapäisesti tyhjiä, kun isäntäväki sattuu olemaan vaikkapa kesäpuistossa promeneeraamassa tai ehkäpä Pavlovskissa nauttimassa ulkoilmakonsertista.

Joka tapauksessa museo, johon liittyi Panajevien huoneisto sen osana, auttoi ymmärtämään, että kirjoittaja tunsi aiheensa: Кому на Руси жить хорошо? Kyllä hän eli hyvin. Viihtyisän yltäkylläisyyden tuntua lisäsi tieto siitä, miten intellektuaalinen yhteisö päivittäin lounasti noissa tiloissa, joissa myös syntyivät lehdet, Современник ja sitten Karakozovin attentaatin jälkeen Отечественныe записки.

Ja taas kerran oli onni nauttia aihettaan rakastavan –itse asiassa kai vain vartijan statuksella toimivan-  oppaan palveluista. Silmät loistaen hän vannotti meitä vielä ehdottomasti hankkimaan jostakin kirjastosta Avdotja Panajevan, Nekrasovin ”siviilivaimon” muistelmat. Siitä meille avautuisi koko tuon talon maailma ja samalla koko aikakausi iloineen ja suruineen. Tämä kehotus oli niin vakuuttava, ettei sitä voi jättää täyttämättä.

Vihasin koulussa kaunokirjoitusta teräskynällä, mutta tämän talon ilmapiiri innosti hankkimaan kirjoitussetin, jossa on sulkakynä ja mustetta. Voihan se olla, että tulos on vieläkin surkeampi kuin kuusi vuosikymmentä sitten, mutta mikä estää kokeilemasta? Aihekin tulee heti mieleen: Kuka Suomessa elää hyvin?

Jostakin kumman syystä myös Isaak Izrailevitš Brodskin (Ei sekoitettava Josifiin!) kotimuseo Taiteiden aukiolla oli aina jäänyt käymättä. Siispä menimme sinne, eikä tungos taaskaan haitannut. Tämä paikka ei nyt ehkä vaikuttavuudeltaan ollut ihan nekrasovilaista tasoa, mutta kiinnostava toki. Siirtymä hopeakaudesta neuvostokauteen ja Leninin ja Stalinin potretteihin oli juuri niin masentava kuin saattoi odottaa.

Siinä vieressä sijaitsi vanha mukava Kulkukoira (Бродячая собака), jossa illalla esitettiin Okudžava-konsertti. Kun liput oli ostettu etukäteen netin kautta ja käyty hakemassa Nevskin kioskista, järjestyi pääsy pikku kellariteatteriin, jonka hikisen ahtauden yleensä unohtaa esitysten tason ansiosta.

Taiteen alalla tunnustaudun diletantiksi, mutta joidenkin taitelijoiden suhteen kyllä tunnen olevani suorastaan amatööri (любитель, Liebhaber). Luulen, että tähän oikeuttaa ihan pelkästään oma harrastukseni eikä siinä muuta tarvita. Okudžava on näitä lemppareitani ja nuorempana lauleskelin hänen tuotantoaan aika usein omatekoisen säestyksen särvittämänä.

Bulat-vainaa ryhtyi pian rintamalta tultuaan lauleskelemaan, ihan vain omaksi ilokseen, kovin ujo kun oli. Ennen pitkää hänestä kuitenkin tuli kulttihahmo ja silloin heräsivät vahtikoirat. He kertoivat, että tämä herra oli ”tietenkin diletantti”, kuten myös Josif Brodskista sanottiin. Eihän ”Jumalalta” saatu lahjakkuus tehnyt kenestäkään oikeata taiteilijaa, joka kelpuutettaisiin virallisesti luovien liittojen jäseneksi.

Koska sana oli systeemin hallussa, tölväistiin laulajaa myös aika tylyllä herjalla ”Varokaa imelää helppohintaisuutta!” (Осторожно, пошлость!). Tämä jos mikä oli asioiden kääntämistä nurin niskoin, mutta intelligentsija tiesi sen ja Bulatin suosio sen kuin kasvoi.

Mitä pahaa Okudžava sitten oikein teki? Luulen, että kaiken ytimessä oli se, että hänen laulunsa olivat yksinkertaisen, hyvän sydämen vilpitöntä purkautumista. Virallisen dialektiikan mukaan hyvyyttä ei voinut olla ilman pahuutta, rakkauteen kuului sen kääntöpuolena viha ja sodan jälkeen tätä nostettiin esille aivan ylenpalttisesti, vaikka vähempikin olisi tuolloin saattanut riittää.

Niinpä Okudžavan kehotukset keskinäiseen ymmärrykseen puolesta sanasta, ylentymiseen, ovien avaamiseen, rakkauteen ilman vaatimuksia, kaikki tämä oli nyt suorastaan loukkaavaa niille, jotka vahtivat ihmisten ajattelua. Miltä nyt tämäkin kuulosti orgaanien toimihenkilöiden korvissa:

Давайте восклицать, друг другом восхищаться. 
Высокопарных слов не стоит опасаться. 
Давайте говорить друг другу комплименты -- 
ведь это все любви счастливые моменты. 

Давайте горевать и плакать откровенно, 
то вместе, то поврозь, а то попеременно. 
Не нужно придавать значения злословью -- 
поскольку грусть всегда соседствует с любовью. 

Давайте понимать друг друга с полуслова, 
чтоб, ошибившись раз, не ошибиться снова. 
Давайте жить, во всем друг другу потакая, -- 
тем более, что жизнь короткая такая. 

En jaksa kääntää, mutta google-kääntäjän käyttäjät saanevat kaksinverroin iloa siitä, että tuotos on paatoksensa lisäksi taatusti myös hullunkurinen.

Okudžavan tyyli muistuttaa jotenkin Georges Brassensia, vaikka hän ei ole ihan yhtä innostunut galanteista teemoista, joita kyllä myös löytyy. Okudžava ei myöskään ole koskaan härski. Ilmeisesti se ei olisi vastannut ajan yleisön makua. Joka tapauksessa Okudžava kirjoitti aikoinaan Literaturnaja Gazetassa muistosanat Brassensile. Ilmeisiä sielun veljiä olivat he.

Molemopien bardien brändiin kuului myös karhea, hieman pieleen joskus vetävä (?) maskuliininen ääni. Niinpä en oikein paljoa odottanut siltä naisihmiseltä, joka nyt Kulkukoirassa esitti Okudžavaa. Mutta ei se huonosti mennyt. Ääni muistutti kyllä joskus enemmän Klavdija Šulženkoa kuin Bulatia, mutta hyvä taide on aina yleisinhimillistä. Ei tarvita naista esittämään naislauluja tai miestä mieslauluja. Sitä paitsi laulajatar osasi olla aika rento ja kävipä välillä istumassa sylissäkin. Bulatia en olisikaan juuri siihen kaivannut.

Mutta muuan erikoisuus pisti tuossa kellariteatterissa silmään. Ulkona kadulla jokaisella oli rinnasssa rusetti yrjönnauhoista ja muuta tilpehööriä, suikka päässä tai vastaavaa sotaista pošlostia.

Mutta Okudžava-illassa en nähnyt noin 50 päisellä yleisöllä kenelläkään tätä tunnusta. Se ei ole sattuma. Täytyy vain miettiä mitä se tarkoittaa ja varoa liian hätäisiä johtopäätöksiä.