Ilmiön opiskelu ennen ja nyt
Tunnetun tarinan
mukaan isä Stalin pyysi kerran tytärtään Svetlanaa kertomaan jotakin Katariina
Suuresta.
”Hän oli
yhteiskunnallinen ilmiö!” vastasi mallioppilas, kuten koulussa oli opetettu.
Tarina saattaa olla
tosi tai sitten muuten vain hyvin keksitty. 1920-luvulta 1930-luvun lopulle Neuvostoliiton
kouluissa oli historia korvattu yhteiskuntateorialla, jossa asiat selitettiin
M.N. Pokrovskin ”luokkakantaisen” näkemyksen mukaisesti. Ihmisen ”yhteiskunnallinen
oleminen” määräsi hänen tietoisuutensa eikä Katariina tietenkään mikään
poikkeus ollut.
Järkyttynyt
Stalin ryhtyi tämän jälkeen keskittymään kouluasioihin, sen minkä terrorilta
ehti. Etenkin uusien historianoppikirjojen luominen koettiin keskeisenä
tehtävänä ja sitä ohjasi tiukasti komitea, johon kuuluivat Stalin, Ždanov ja
muistaakseni Vorošilov.
Työn tuloksena
saatiin lapsille vuosikymmenen lopulla uudet oppikirjat ja yksin tein luotiin
myös koko älymystön käsikirjaksi tarkoitettu Yleisvenäläisen kommunistisen
puolueen (bolševikit) historian kuuluisa ”lyhyt kurssi”, jonka keskuskomitea
hyväksyi vuonna 1938. Sitä väitettiin eri kielillä painetun peräti 50 miljoonaa
kappaletta.
Tuota lukua ei
tarvitse uskoa, mutta itse historiankirjoituksen ja opetuksen vallankumous oli
tosiasia. Pokrovskin ”niin sanottu koulukunta”, joka oli yksinvaltiaasti
hallinnut historiankirjoitusta, kirottiin alimpaan Haadekseen ja aloitettiin
sen sijaan yksilöiden, sankarien merkitystä korostava suuntaus. Siitä tuli myös
toisen viisivuotissuunnitelman tunnus: ”Kaaderit ratkaisevat kaiken!”
Edellisellä viisivuotiskaudella oli vielä uskottu tekniikkaan, kunnes järki
palaili, kun tosiasiat eivät käskyttämisestä huolimatta ottaneet totellakseen.
Kouluissa oli
ollut vallalla systeemi, joka näyttää kovasti muistuttaneen sitä, mitä meillä
nyt kutsutaan ”ilmiöpohjaiseksi opetukseksi”. Siellä oli luovuttu jaosta eri
oppiaineisiin, koulukurista ja oliko peräti luokkajaostakin, en muista. Joka
tapauksessa useissa muistelmakirjoissa ja ajan lehdissä on kuvattu tuon ajan
koulua ja tuomio on ollut tyly: ei siellä opittu oikeastaan mitään. Oppilaat
sen sijaan olivat siellä herroina ja opettajat, joita ilmeisesti pidettiin
jonkinasteisina luokkavihollisina, olivat vailla auktoriteettia ja valtaa.
Svetlanan
kertomuksista viisastuneena Stalin päätti palauttaa vanhan, perinteisen koulun,
jossa opittiin tekemään työtä ja päntättiin päähän perusasiat. Opettaja oli
jälleen herra talossa eikä oppitunneilla enää juoksenneltu sinne tänne, vaan
tehtiin töitä.
Toki neuvostokoulun
väitettiin yhä olevan ylivertainen kapitalististen maiden vastaaviin
verrattuna, olihan siellä opetus ”polyteknistä” eli jokaiselle opetettiin usean
ammatin perusvalmiudet. Kapitalistisissa maissahan yksi riiston keinoja oli
opettaa ihmisille vain yksi ammatti, joten he eivät pystyneet vaihtamaan
työpaikkaa ja olivat kapitalistin armoilla. Tai niin ainakin väitettiin ja
lienee joku uskonutkin.
Oliko paluu
vanhaan koulujärjestelmään Venäjällä askel taaksepäin vai estikö se peräti
uhkaavan katastrofin? Historiassa tällaisten vaihtoehtojen punnitseminen ei ole
helppoa. Joka tapauksessa asialla oli analogiansa esimerkiksi
työpaikkademokratiassa. Ensimmäisen viisivuotissuunnitelman alkuvuosina
1928-1931 työläiset oli julistettu herroiksi työpaikoilla eikä johtajilla ollut
auktoriteettia. Kun lisäksi vielä pyrittiin tasapalkkaisuuteen, oli seurauksena
pyrkimys hakeutua mahdollisimman helppoihin töihin ja kaikki karttoivat
vastuuta ja itsensä kehittämistä.
Tästä Stalin
teki lopun vuonna 1931. Jo edellisenä vuonna hän oli kieltänyt perustamasta
maatalouskommuuneja, joissa tulot jaettiin syöjien lukumäärän mukaan ja kaikki
oli yhteistä. Niitä talonpojat pelkäsivät kuin ruttoa ja teurastivat mieluummin
karjansa ja hevosensa kuin antoivat niitä kommuunille. Kun Stalin keväällä 1930
julisti, ettei kommuuniin tule eikä edes saa pyrkiä eikä varsinkaan ketään
sinne pakottaa, pelastui maa ilmeisesti nälänhädältä pariksi vuodeksi, kunnes
se aikaansaatiin Ukrainassa liian kovilla luovutusvelvollisuuksilla.
Kaiken kaikkiaan
Stalinin politiikassa voidaan havaita kyky oppia katastrofeista, kun niitä
ensin oli saatu aikaan utopistisilla haihatteluilla. Ilmeisesti kouluopetus oli
sellainen esimerkki. Oppiaineista, auktoriteeteista ja vastaavista vanhoista ja
ikävistä asioista luopuminen oli paperilla nerokas idea, mutta näyttää
tuottaneen aivan luokattomia tuloksia.
Nyt maamme
rohkeat virkamiehet ovat päättäneet kokeilla, mitä Suomessa saadaan aikaan, kun
siirrytään ”ilmiöpohjaiseen oppimiseen”. Kaksi alan asiantuntijaa, Jari ja Timo
Salminen, kirjoittavat tämän päivän Helsingin Sanomissa, ettei tällaisen
opetuksen tuloksista ole olemassa riittävää tutkimusnäyttöä. Kyseessä on siis
kokeilu, teoreettinen malli, jota aiotaan testata oppilailla.
Toivottavasti
koe onnistuu paremmin kuin Stalinilla aikoinaan ja ellei onnistu, täytyy
ainakin toivoa, että alan päättäjillä on yhtä paljon kykyä itsekritiikkiin kuin
tuolla vuosisataisnerolla, joka onnistui ainakin toisinaan korjaamaan itse
aiheuttamiaan katastrofeja. Joskus ne kyllä paisuivat valtaviksi, kuten
Ukrainan nälänhätä 1932-33.
Kouluvirsnomaisten piätisi luke blogi.
VastaaPoistaKoulumaailman edustajana ja historian opettajana en voi muuta kuin olla samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Idealismin ohella kaivattaisiin myös realismia.
VastaaPoistaMinä en kannata tuon ilmiöpohjaisen menetelmän ottamista käyttöön kokonaisvaltaisesti, mutta minusta on kuitenkin hyvä, kun sitä kokeillaan. Tulokset olisi pitänyt vain saada vertaistutkimuksilla valideiksi, ennen sen laajamittaista käyttöönottoa. Kaikkien pakkomuutosten, jotka tulevat ilman opettajakunnan laajamittaista tukea, ennusteet onnistumisesta ovat aika huonot.
VastaaPoista