keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Sankarit ja myytit



Sankarimyyttien totuus

Kulttuurintutkija Kurt Hϋbner on kirjoittanut teoksen ”Myytin totuus”. Nimi ei oikeastaan yllätä niitä, jotka jostakin syytä ovat viehättyneet C.G. Jungin ajatuksista, joissa myyteistä suorastaan tulee salaperäisen  viisauden lähteitä.
Tämä on toki suora tie humpuukiin ja obskurantismiin, mutta vaikka siihen suhtautuisi torjuvasti, ei ajatusta myytin totuudesta tarvitse hylätä. Hϋbnerin mielestä myyttinen ajattelu tarjoaa oman kokemusjärjestelmänsä, joka poikkeaa tieteellisestä ja jolla on omat sääntönsä ja myös suhteelliset etunsa verratuna tieteelliseen ajatteluun.
Joskus kuulee lausuttavan sen ilmeisen typeryyden, että lapset syntyvät ateisteina. Itse asiassa he syntyvät myyttisinä ajattelijoina ja maagikkoina. Satu on lapsen luonnollista maailmaa, eikä tietenkään tiede. Sen tunkeminen lapsen maailmaan on pelkkää väkivaltaa. Kaikelle on aikansa ja lapsi kehittyy sitten kun kehittyy. Nietzsche runoili joskus hieman karskisti, mutta optimistisesti:

Seht das Kind umgrunzt von Schweinen,
Hülflos, mit verkrümmten Zeh'n!
Weinen kann es, Nichts als weinen—
Lernt es jemals stehn und gehn?
Unverzagt!
Bald, solle ich meinen,
Könnt das Kind ihr tanzen sehn!
Steht es erst auf beiden Beinen,
Wird's auch auf dem Kopfe stehn.

Lapset rakastavat satuja ja sepittävät niitä itsekin. Sama koskee luonnonkansoja ja yleensä kulttuurikehityksensä alkuasteella olevia kansoja. Lasten naiivi mielikuvitus ja tunne-elämä näyttävät luonnostaan sekä synnyttävän että kaipaavan tarinoita, joissa ylivertaiset sankarit tekevät ihmeitä. Jokaiselle lapselle isä on sankari, joka pystyy mihin vain. Tätä uskoa hänen turvallisuutensakin vaatii.
Kun lapsi kasvaa, isän hahmo alkaa palautua oikeisiin mittasuhteisiinsa ja hänelle alkaa selvitä, että yhteiskunnassa on muitakin mahteja kuin kaikkivoipa oma vanhempi. Silloin kuvaan tulevat uudenlaiset myytit sankareista. Joskus ennen ne olivat ehkä lähellä tai kaukana asuneita, todellisia tai fiktiivisiä alfauroksia. Nykyään ne ovat urheilijoita, näyttelijöitä ja muita vastaavia hahmoja, joilla on omat fan-clubinsa ja joiden ympärille on luotu omat myyttinsä. Nuoriso, joka irtautuu vanhemmistaan, kokoontuu omien sankariensa ja myyttiensä ympärille.
Nuoruuteen kuuluva narsismi tekee sitten sankareista eräänlaisia oman minän jatkeita, joihin identifioidutaan ja joista luodaan ihannekuva, jonka kaltaisiksi halutaan tulla ja enemmän tai vähemmän jo kuvitellaan oltavan.
Kun ihminen sitten aikuistuu ja sikäli kuin hän täysin aikuistuu, hän ei enää tarvitse myyttisiä sankareita, vaan ottaa täysikasvuiselle kuuluvan vastuun. Hän ymmärtää, ettei yli-inhimillisillä sankareilla ole hänelle käyttöä enempää reaalisena esikuvana kuin käytännön auttajana ja että hän joutuu kohtaamaan oman elämänsä uhat ja mahdollisuudet niiden todellisissa mittasuhteissa ja omien edellytystensä varassa. Sankarit kutistuvat omaan todelliseen kokoonsa. Niitä voidaan ihailla ja kunnioittaa, mutta niiltä ei vaadita enempää kuin on ihmiselle kohtuullista.
Vastaavanlainen kehitys toteutuu myös kansojen kohdalla. Sankariaikaansa elävät kreikkalaiset loivat huiman myyttisen maailman, jota ilmeisesti pidettiin myös todellisena, joskaan ei kaiketi aivan todellisena, ainakaan helleenisen kulttuurin kukoistuskaudella, jolloin kriittinen ajattelu alkoi syntyä. Mytologiaa ei silloinkaan yksinkertaisesti hylätty valheellisena tietämättömyytenä ja typeryytenä. Sen totuusarvo ei ollut sen ainoa arvo. Myytti nimittäin on myös osa todellisuutta.
Antiikin mytologia oli aikansa ihmisten maailmanselitys. Enää se ei sitä ole, mutta siitä huolimatta sen tunteminen kuuluu yhä eurooppalaiseen sivistykseen. Siinä heijastuivat tietyt yleisinhimilliset asiat sellaisina kuin ne nähtiin alkukantaisen ihmisen silmin. Nykyihminen tunnistaa ne hyvin, sillä hän on vaisto- ja viettielämältään yhä samanlainen. Siksi myös hän tarvitsee myyttejä.
Nykyajan mytologia ei selitä luonnonilmiöitä, mutta kyllä sen sijaan monia tärkeitä asioita, kuten kansakuntien syntyä, niiden kohtalon suuria käänteitä, ihmeellisiä pelastumisia ja historiallista tehtävää. Ei ole kansakuntaa ilman myyttiä ja myytteihin liittyvät aina myös sankarit, jotka usein ovat yli-inhimillisiä kykyjä omaavia isähahmoja, ainakin lapsuuttaan tai nuoruuttaan elävillä kansoilla.
Suomalaisten suhtautuminen myytteihin on ollut melko suorasukaista. Myytit ovat meillä olleet aika lyhytikäisiä ja sitten, kun ne ovat käyneet tarpeettomiksi, niitä on yleensä kohdeltu tylysti pelkkänä epätotuutena ja sen mukaisesti paljastettu ja sen jälkeen unohdettu.
En luule, että kaikkien kansojen suhtautuminen myytteihinsä olisi aivan yhtä tylyä. Usein niitä päinvastoin pyritään hellimään vaikka jokaiselle olisi selvää, ettei niillä ole ainakaan paljon totuusarvoa. Jonkinlainen sankarien kaipuu näyttää olevan yleistä myös aikuisille ihmisille, ainakin silloin kun asia koskee kansakunnan kunniaa.
Suomessa voitto jääkiekkokisoissa sai aikaan valtavan kansallisen hurmoksen, vaikka asiallisesti kysymys oli vain äärimmäisen vähäpätöisestä asiasta, onnenkantamoisesta, joka liittyi kiekon liukumiseen maaliin. Etenkin nuorille aikuisille ja ilmeisesti monille vanhemmillekin tämä oli syy julistaa, että ”olemme sankareita kaikki”, mitä voi pitää asiallisesti varsin outona väitteenä.
Kriittisen ajattelun korvaaminen myyteillä on toki naiivia, mutta myyttistä hahmoa eli siis kertomusta voidaan kohtuuden rajoissa kunnioittaa ja kumartaa, vaikka tiedettäisiin, ettei se varsinaisesti vastaa todellisuutta. Olennaisempaa kuin sankarin todelliset suoritukset saattaa olla hänen kulttinsa yhdistävä merkitys kansakunnalle tai alakulttuurille. Kritiikitöntä palvontaa ovat meillä saaneet osakseen erityisesti urheilijat, mikä panee epäilemään tuon harrastuspiirin jääneen ja ehkä suorastaan jättäytyneen lapsenomaiselle tasolle.
 No entäs sitten? Eipä mitään. Moninaisuus on rikkautta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoita nimellä.