Imperiumin luottomiehet

Imperiumin luottomiehet ja kriisien uhka

Harvalle lienee yllätys, että keisarillisen Venäjän upseereista, etenkin korkeimmista, suuri osa oli saksalaisia. Kerrotaanhan, miten Aleksanteri III kuunteli erään armeijakunnan upseerien esittäytymistä, ja kun loputtomien –bach, -heim, -dorf loppuisten ja von -alkuisten nimien jälkeen tuli vitš-loppuinen, huokaisi hän kyllästyneenä ”No vihdoinkin!”

Protestanttien, eli käytännössä baltiansaksalaisten upseerien osuus Venäjän keisarikunnan upseeristosta oli vuonna 1862 jalkaväessä 8,4 prosenttia, mutta kaikista kenraaleista heitä oli peräti 27,8 prosenttia. Monet toki olivat aivan venäläistyneitä, mutta monet taas eivät. Tuohon protestanttien joukkoon kuuluivat tietenkin myös suomalaiset eli käytännössä suomenruotsalaiset upseerit.

Mutta monikansallisen Venäjän väkivaltakoneistossa palveli erittäin runsaasti myös puolalaisia. Uskonnoltaan katolisia eli siis käytännössä puolalaisia ja liettualaisia oli samaisena vuonna 1862 kaikista jalkaväen upseereista 21,2 prosenttia, mutta kenraaleista ”vain” 8,6 prosenttia.

Kuten muistetaan, naapuriensa tuhoama Puola yritti taas kerran ylösnousemusta ja kapinoi vuonna 1863. Upseeritilastoissa tämä heijastuu siten, että puolalaisten upseerien kokonaismäärä romahtaa vuoden 1862 yli 20 prosentista vuoden 1867 14,7 prosenttiin. Rankaisutilastoissa voidaan todeta, että vuonna 1863 tuomittiin kuolemaan 26 upseeria, kun normaalivuosina tällaisia tapauksia ei ollut lainkaan. Vuosina 1862-1865 olikin upseerien rankaisemiselle verrattain usein valtiollisia syitä. Normaalivuosina tämä oli hyvin harvinaista.

Venäjän keisarikunnan osa ei ollut helppo. Sen oli pidettävä koossa monikansallista valtakuntaa, jossa kansoja ei saanut liikaa ahdistella ja sortaa, ettei niistä olisi tullut kestämätöntä riesaa. Toisaalta valtakunnan osien kovin pitkälle menevä itsenäisyys tuntui vaaralliselta. Vanhanaikainen keisarikunta, niin Venäjä kuin Itävalta, sallivat osiensa huomattavan itsenäisyyden ja käyttivät yhtenäisyyden säilyttämiseen väkivaltaa niin vähän kuin mahdollista. Isoa keppiä toki pidettiin näkyvillä.

Yleisesti ottaen politiikka oli menestys. Gruusialaiset ja suomalaiset palvelivat imperiaalista isäntäänsä uskossa ja totuudessa, sama koski ukrainalaisia ja valkovenäläisiä, joiden erottaminen venäläisistä oli tilastoissa mahdotonta lukuun ottamatta pientä uniaattien ryhmää. Puolalaiset olivat pahin päänsärky, mutta käytännössä sikäläinen pienaateli, joka oli nationalismistaan kuuluisaa, saatiin hämmästyttävän runsaslukuisasti osallistumaan imperiumin palvelemiseen, kuten edellä esitetyt luvut osoittavat.

Ilmeisesti upseerin ammatti tai kutsumus tuohon aikaan –työksi sitä tuskin sopi sanoa- ymmärrettiin vielä pitkälle toimeksi, joka oli herrasmiehelle sopiva ja jollaisia oli kovin vähän tarjolla sotilasuran ulkopuolella ennen yhteiskunnan modernisoitumista. Uskollisuus kohdistui ennen muuta hallitsijaan ja rykmenttiin, ei niinkään kansakuntaan. Kaikkien kansojen edustajat, juutalaisia lukuunottamatta, saivat palvella upseereina. Juutalaisetkin toki kelpasivat alempiin tehtäviin ja myös upseereiksi, jos vaihtoivat uskontoa.

Mutta kun Venäjän valtakuntaa 1800-luvun loppupuolella alettiin yhtenäistää, tarkoituksena sen sotilaallinen vahvistaminen, saatiin paradoksaalisesti mobilisoitua sen keskipakoiset voimat, mikä Suomen tapauksessa on erityisen ilmeistä. Puolalaiset olivat aina olleet epäilyttäviä ja syystä kyllä. Venäjän ja muiden Puolan naapurien rikos kansakunnan murhaajina eivät unohtuneet siellä koskaan. Saksalaiset olivat paremmin integroituneita, mutta kun yhdistynyt Grosse Heimat alkoi muodostua yhä suuremmaksi sotilaalliseksi voimatekijäksi, kasvoi epäluulo heitäkin kohtaan.

Suomalaiset ovat usein olleet närkästyneitä siitä, että heidän lojaalisuuttaan epäiltiin. Mustasotnialaiset lehtimiehet yrittivät heittää lokaa kaikkien Venäjällä palvelevien suomalaisten niskaan aivan aiheetta. ”Ryssänupseerit”, joiden toimintaa Mirko Harjula on ansiokkaasti kartoittanut, olivat varmasti valansa mittaisia. Gustav Karlovitš Mannerheim palveli keisariaan uskollisesti vaikka hänen veljensä joutui venäläisten sortotoimien kohteeksi. Vasta keisarin luovuttua kruunusta tunsi hänen palvelijansa itsensä vapaaksi velvollisuuksistaan.

Mutta oliko Pietarin yleisesikunnalla syytä huolestua suomalaisista, puolalaisista, ukrainalaisista ja muista vähemmistöjen edustajista alaistensa keskuudessa? Puolan esimerkki osoittaa, että tietenkin oli. Kun tiukka paikka tuli, monen upseerin lojaalisuus kansansa sortajaa kohtaan petti.

Mutta ongelman ydin tuskin oli kansakunnan epäluotettavuudessa, saati tiettyä kansallisuutta edustavien yksilöiden ominaisuuksissa. Kysymys oli siitä, miten imperiumi kohteli vähemmistöjään. Puolan pitäminen tyytyväisenä olisi viime kädessä tuskin ollut mahdollista sallimatta vanhan suurvallan itsenäisyyttä, mutta sitä ei mikään hallitsija olisi voinut tehdä. Suomen autonomia toimi hyvin, kunnes tökerö politiikka aikaansai konfliktin. Sakartvelo eli Gruusia tuli hyvin toimeen Pietarin kanssa ja ukrainalainen kansallisuus uinui ruususen untaan kunnes bolševikit sen lopullisesti herättivät.

Jälkikäteen arvioiden imperiumien tuho ensimmäisessä maailmansodassa näyttää väistämättömältä. Kannattaa kuitenkin muistaa, etteivät ne olleet niin kauheita instituutioita kuin miksi ne jälkikäteen maalattiin. Jokaisesta ”sorretusta” kansakunnasta löytyi mielin määrin imperiumin vapaaehtoisia palvelijoita, jotka vasta kolossin romahtaminen erotti isännästään.

Pienten kansallisvaltioiden aika, joka seurasi imperiumeja, oli tavallaan sympaattista, ellei ota huomioon sitä myrkyllistä nationalismia, joka ennen pitkää johti historian suurimpaan ihmisteurastukseen, vielä suurempaan kuin imperiumien aikaansaama. Joka tapauksessa se oli aikaa, jolloin kansojen suvereenisuus oli ainakin muodollisesti hyvin korkealla.

Kun globalisaatio nyt on integroimassa kansoja yhä tiiviimmiksi yhteisöiksi, joutuu kansojen solidaarisuus omille imperiumeilleen taas koetukselle. On selvää, ettei EU aja esimerkiksi Suomen etuja, vaan EU:n etuja siinä muodossa kuin se ne käsittää. Periferian kohtalo on kaikissa imperiumeissa keskuksen palveleminen. Kuten aina, työ suoritetaan nytkin provinssikansojen omin käsin. Me palvelemme Brysseliä uskossa ja totuudessa, vaikka se maksaa meille paljon. Me uskomme siihen, ainakin toistaiseksi. Pois jääminen pelottaisi. Innokkaimmat haluaisivat päästä palvelemaan vieläkin suurempaa, euroatlanttista imperiumia. Se olisi kovin komeaa.

Mutta jossakin vaiheessa lojaalisuus voi loppua. Jos kansamme jostakin syystä alkaa ajatella, että sitä sorretaan ja kupataan vastoin sen elinetuja, voi tilanne muuttua. Ehkäpä meille on siinä tapauksessa määrättävä ulkomaiset komissaarit valvomaan ja komentamaan. Kreikkalaiset eivät taida enää olla luotettavia EU:n palvelijoita. Kuinka kauan muut ovat?