Perestrahovkan politiikkaa

Vatuloinnin politiikka ja perestrahovka

Ulkopolitiikan arvioiminen on erityisen vaikeaa siksi, ettei ulkopuolinen tiedä, mitä tosiasiassa on sanottu ja tehty. Hän näkee vain pelaajien toiminnan kentällä ja reagoi sen mukaan.

Nyt Suomi lämäsi Putinin tarjoaman kiekon komeasti omaan maaliinsa. Yleisö tietenkin buuaa, vaikka ei tiedä taustoja. Tapahtuiko tämä ilmeinen järjettömyys itse asiassa siksi, että joku oli maksanut jotakin tai ainakin luvannut maksaa jollakin valuutalla? Oliko esitetty uhkailuja, joihin päätettiin antaa asianmukainen vastaus ja osoittaa, ettei sellainen peli meihin tehoa? Vai oliko kyseessä yksinkertaisesti lahjattoman vatuloinnin tulos, komiteadiplomatiaa parhaaseen EU-tyyliin, politiikkaa, josta tiedetään, ettei se tuota mitään muuta kuin ikävyyksiä, mutta jota siitä huolimatta toteutetaan ja toivotaan samalla, ettei siitä nyt ainakaan mitään ikäviä seurauksia ole?

Kun emme tiedä niin emme tiedä. Se on ainakin selvää, että on päätetty tehdä siirto, joka varmasti erittäin paljon ärsyttää Venäjää ja aiheuttaa ikävyyksiä, mahdollisesti hyvinkin suuria ja nimenomaan meille. Putinin puhe turvallisuusneuvostossa 3.7. todennäköisesti liittyy ainakin osittain siihen ja se on yhtä arvoituksellinen kuin koko muukin tarina. Arvata kuitenkin voi, että tekeillä on taas uusi siirto pakotteiden ja vastapakotteiden tolkuttomassa ja tarkoituksettomassa kierteessä, jossa on jo kokonaan unohtunut, mitä asia oikeastaan koskee. Kuten Putin sanoi, asiaa ei edes haluta vakavasti analysoida, vaan käskytetään komeasti. Yleisvaikutelma on, että Venäjää vain halutaan rangaista, vaikka ei oikein tiedetä miten paljon pitäisi, eikä ollenkaan hahmoteta, mitä siitä seuraa. Ilmeisesti haaveillaan jostakin ihanteellisesta lopputuloksesta, johon vielä kerran päästään joitakin Herran tutkimattomia teitä.

Kuitenkin Venäjä ilmeisesti olisi valmis jännityksen purkamiseen ja siihen ETY-prosessi jos mikä voisi avata tien. Tai olisi voinut, ellei tätäkin mahdollisuutta olisi hukattu rupeamalla vatuloimaan silloin kuin pitäisi tehdä rohkeita päätöksiä, joilla voisi olla laajempaakin yleistä merkitystä.

Mikä merkitys oli sillä, että Putin otti esille mahdollisuuden rakentaa Loviisaan kolmas ydinvoimala? Ellei kyseessä ollut jokin pirullinen bysanttilainen juoni, oli kyseessä tarjous Suomelle: meiltä on saatavana etuja, joita ei kannata väheksyä. Suomen ystävällisestä politiikasta olemme valmiita maksamaan sekä poliittisesti että taloudellisesti. Hedelmällisestä yhteistyöstähän Suomella on jo parin vuosisadan kokemus. Suomi on aina osannut huolehtia omista eduistaan, kokemus lienee sille myönteinen?

Aivan ilmeisesti siis oli tarjolla porkkanaa, mutta vatulointikomitea päätti vastata napauttamalla kepillä päin kuonoa. Isku ei ollut sinänsä kova ja haava tuskin syvä, mutta ele sitäkin tärkeämpi. Haaste on annettu. Viesti oli, ettei Venäjää välitetä kohdella tasaveroisena, normaalina valtiona edes Suomessa, vaikka siihen olisi kaikki syyt. Sen sijaan tuijotetaan maamme läntistä imagoa, jonka kuvitellaan vahvistuvan siitä, jos uskalletaan vahingoittaa jopa maan omia etuja vastoin kaikkea normaalijärkeä.

Paasikivi muistaakseni sanoi joskus, että Mannerheimin tapoihin kuului ”aitoryssäläinen perestrahovka” eli jäälleenvakuuttaminen. Toisin sanoen hän muka halusi varmistua siitä, ettei jää vastuuseen, mikäli kaikki meneekin pieleen.

Tämä tuomio jää Paasikiven omalletunnolle ja perustunee taas kerran hänen koleeriseen luonteeseensa. Mannerheim nimittäin oli nimenomaan rohkean politiikan toteuttaja ja juuri siksi hän menestyi yhä uudelleen, vastoin kaikkia todennäköisyyttä.

Mannerheim oli vanhanaikainen kunnian mies, mutta samaan aikaan paradoksaalisesti myös nimenomaan reaalipoliitikko ja sellaisena hän ymmärsi, mitkä ovat pienen maan mahdollisuudet ja mitkä ne eivät ole. Mahdollisuudet selviytyä ja jopa selviytyä hyvin ovat nimittäin varsin kohtuulliset, mikäli ymmärretään ja osataan käyttää hyväksi. Mikäli sen sijaan ruvetaan leikkimään keihäänkärkeä suurvaltojen pelissä, on tarjolla vain tuhoa ja mahdollinen hyöty jää muille. Travailler pour le roi de Prusse, sanottiin ennen hölmöstä hanslankarin työstä.

Utva teki varmaan aivan asianmukaisen ja tavanomaisen komiteatyön ja huolehti siitä, ettei kukaan ainakaan Suomessa jää nyt vastuuseen Suomen politiikasta, joka on EU:ssa yhteisesti sovitun linjan mukaista. Asian varmistamiseksi kysyttiin nyt vielä kuitenkin, että eikös se niin ollutkin, että sopimuksista pidetään kiinni, pacta sunt servanda? Kun kerran mennään kysymään, saadaan vastaus ja vastuu siirtyy niille tuntemattomille tahoille, joita pyydettiin päättämään Suomen Venäjä-suhteista Suomen puolesta. Toivottavasti he antoivat vastauksensa Suomen etu mielessään.

Pitäkööt he siis vastuunsa, me nautimme sen hedelmistä ja imagomme ei kun kirkastuu. Kun kaikki ymmärtävät jo, että täällä ollaan hölmöjä, niin ollaan sitten! Meihin voi luottaa aina ja voimme toivoa saavamme taas uusia vastuunalaisia tehtäviä.