Leivän päälle tarvitaan kunnon voita. Sitä saa Pietarista, mutta kyllä lähempääkin.

Oikean voin merkityksestä

Jossakin John Stuart Millin elämäkerrallisessa esityksessä mainitaan hänen pitäneen kovasti hyvälaatuisesta voista ja vaatineen aina saada sellaista aterioillaan.

Suomalaisesta meijerivoin syöjästä moinen voi kuulostaa omituiselta. Joku ehkä arvelee, että tuollainen mielenkiinto niin yhdentekevään aineeseen olikin odotettavissa juuri sellaiselta kuivakkaalta poroporvarilta, jollainen Mill oli. Hänhän oli saanut kasvatuksen utilitaristi-isältään ja kehittynyt sellaiseksi mielihyväkalkyylin automaatiksi, että vieraantui jo kokonaan tavallisten ihmisten maailmasta. Hän jopa joutui ihmeissään kysymään itseltään ”onko minulla tunteita?” Tästä näkökulmasta on kiinnostavaa ja tärkeää tietää, että hänellä oli ilmeisen turmeltumaton makuaisti.

Puuttumatta enempää asian filosofisiin ulottuvuuksiin, kannattaa todeta, ettei voi Millin aikana todennäköisesti ollut sitä mautonta ja hajutonta massatavaraa, jota se on nykyään.

Moni meistä muistaa vielä, miten kotona kirnuttiin voita ja miltä maistuivat tuore voi ja kirnupiimä. Ne nimittäin todella maistuivat. Kun meijerin tuottama mauton ja bakteeriton puhdas rasva korvasi kotivoin, oli se sokki kansallemme, joka oli tottunut siihen, että voi leivän päällä teki siitä herkun, joka ei kaivannut mitään lisukkeita.

Tieteen sääntöjen mukaan puhdistettu voirasva ei ollut enää voita, vaan jotakin, jota parhaiten voisi nimittää voilevitteeksi. Siinä oli voin perusainekset, mutta ei sitä suolavesihelmistä löytyvää bakteerikasvustoa, joka antoi kotivoille hapahkon ja viettelevän maun. Kuten piimä, se toimi huumeen tavoin ja kehotti ottamaan yhä lisää ja mieluimmin reiluina annoksina.

Epäilemättä kotivoi oli keskitetyn jakelun oloissa kaupan intressien vastainen tuote. Sen säilyvyys oli heikko ja laatu vaihteli. Niinpä se leimattiin epäkelvoksi tavaraksi ja sitä myytiin alennettuun hintaan. Tuottajille valtio maksoi hinnanalennuskorvausta. Kotivoitahan jouduttiin tekemään sellaisilla syrjäkulmilla, jonne meijeriauto ei viitsinyt mennä.

Vanhalle kansalle meijerivoin tulo siis oli sokki. Samoin kuin sen ajan margariini, se koettiin suussa epämiellyttäväksi ja mauttomaksi. Moni yritti sekoittaa siihen suolaa, mutta ei se auttanut. Sitten tähänkin elintason huononnukseen totuttiin ja alettiin panna voileivälle kaiken maailman leikkeleitä, jotta ne olisi pystynyt nielemään kakistelematta. Itse voi sai vain liukasteen roolin.

Mutta kotivoin ylösnousemus näyttää nyt olevan ovella. Joissakin paremmissa ravintoloissa kuten Nokassa ja Suomalaisella klubilla sitä on ollut tarjolla. Sitä saa myös Vanhasta kauppahallista juustopuodista ”irtovoin” nimellä. Pietarissa Kuznetšnyi rynok tarjoaa suuren valikoiman emäntien itse käsin muotoilemia voipötkylöitä, joissaatekijän sormenjäljet ovat eräänlainen DOC-merkintä. Sikäläinen voi on suolatonta, mutta kotivoin maku (voihappo ja sen yhdisteet?) korvaa puutteen. Pelmenien kanssa suolaton voi jopa sopii paremmin kuin suolainen.

Kun suuri osa kansaamme nyt rypee rahassa eikä enää joudu miettimään, olisiko ostettava sitä halpaa Anto-margariinia voin sijasta ja saisiko sitä syödyksi, jos siihen sekoittaisi suolaa, on varmaankin jo taas tullut markkinarako kotivoille.

 Ihmiset, jotka haluavat laatua, eivät itke sitä, että joutuvat maksamaan hieman enemmän. Kauppaketjut eivät kotivoita varmaankaan ota valikoimiinsa, mutta nehän panostavat muutenkin kelvottomiin tuotteisiin, mauttomista tomaateista väärennettyyn tilliin. Ehkä nyt on aika maksaa ansionsa mukaan pientuottajalle, joka tekee aitoa voita ja hallikauppiaalle, joka sitä välittää.

Se, joka haluaa pysyä hengissä mahdollisimman halvalla, tietenkin viis veisaa aidoista makunautinnoista ja itse asiassa kulinarismin ilmentämä hedonismi onkin ehkä hieman arveluttavaa. Mielihyväkalkyyli on minunkin mielestäni epäonnistunut etiikan perusta. Kuitenkin ajattelen usein Warsteiner-oluen mainoslausetta: ”Elämä on liian lyhyt, jotta kannattaisi juoda halpaa olutta”.