Olikos sitä koko poikaa?

Poika oli, vain kuva jäi

Maksim Gorkin romaanissa Klim Samginin elämä, on kohtaus, jossa pikkupojan ja tytön kerrotaan hukkuneen. Tyttö löytyy, mutta kun kukaan ei osaa oikein sanoa, miten pojan voisi löytää, alkaa aikuisten kärsivällisyys loppua ja joku alkaa tiukata: ”Entä oliko sitä poikaa ollenkaan? Ehkei mitään poikaa edes ollut?”

Ikävä kyllä, poikakin oli ja myös hän löytyi hukkuneena. Tragedian taustaa vasten epäuskoinen kysymys tuntui loukkaavalta. Miksi ei voitu ilman muuta uskoa, mitä kerrottiin ja suhtautua tragediaan asianmukaisella surulla ja arvokkuudella? Kuoleman majesteetin edessä arkipäiväiset tosiasiakysymykset kuulostavat irvokkailta.

Mutta asian todellista laitaahan ei tiedetty ja sen selvittäminen tietenkin oli tarpeen. Saattoihan olla, että pojan olisi vielä voinut löytää hengissä, mikäli olisi saanut täsmällisen ja tolkullisen tiedon. Sen etsiminen oli tärkeä prioriteetti, hukkunutta taas ei voinut herättää henkiin minkäänlaisella puheella, korkeintaan elvytyksellä ja silläkin vain ajoissa.

Lapsen kärsimys ja kuolema ovat herkkiä asioita. Syyttä ei Dostojevskin Ivan Karamazov julistanut, ettei koko maailman onni olisi vaihdettavissa syyttömän lapsen kärsimykseen. Tämä oli tietenkin paradoksi, jonka johdonmukainen noudattaminen vie suoraan mielettömyyteen. Silti se vetoaa moneen.

Lapsen kuolema näyttää taas ravistelleen, ellei koko maailmaa, niin ainakin monia facebookin päivittäjiä. Tragedia on epäilemättä taas kerran ääretön ja sen hyväksyminen olankohautuksella olisi barbariaa. Mutta poika on joka tapauksessa jo kuollut ja nyt ei kannata enää yrittää elvytystä, vaan vastaavien tapausten estämistä. Myös syylliset olisi rangaistava.

Kenen syy tuon lapsen hukkuminen oli? Välittömästi tietysti sen, joka vei hänet merikelvottomaan alukseen ja lähti luvattomalle matkalle kohti Eurooppaa. Mutta, kuten sanotaan, tilaisuus tekee varkaan. Koska tuo lähtijä ja miljoonat muut ovat saaneet luotettavaa tietoa siitä, ettei huteroilla ja vaarallisilla aluksilla merelle lähteneitä luvattomia siirtolaisia käännytetä, vaan päinvastoin otetaan aina vastaan ja sijoitetaan joissakin maissa jopa hotellitasoiseen majoitukseen ja taataan heille kaikki tarpeellinen, on väistämätöntä, että noita vaarallisia matkoja yritetään yhä uudelleen.

Jokaiselle on selvää, ettei tämä hengenvaarallinen ja vastuuton ihmishengillä keinottelu lopu ennen kuin lähtöä harkitseville annetaan selvä viesti siitä, ettei laiton maahan pyrkiminen tule onnistumaan, vaan johtaa aina palauttamiseen lähtöruutuun. Siellä taas pitää olla mahdollista mennä jonoon, todistaa henkilöllisyytensä ja anoa mahdollista turvapaikkaa tai siirtolaisuutta esittämällä asiaankuuluvat faktat ja dokumentit. Ellei Euroopan yhteisö kunnioita omia lakejaan, sen ei kannata odottaa, että niitä kunnioittaisivat ne, jota syystä tai toisesta hakevat parempaa elämää, jota Unioni tarjoaa lakiensa rikkojillekin.

Tämä on kylmä totuus, mutta onko sitä lupa sanoa? Monien mielestä näyttää olevan kerrassaan sopimatonta edes ajatella, että osa Eurooppaan pyrkijöistä on vain aivan tavallisia elintasopakolaisia, joilla ei ole mitään akuuttia vainon uhkaa. Yhtä rumalta kuulostaa näköjään monien korvissa se tosiasia, että Suomeen siirtyvän pakolaisen aiheuttamat kustannukset ovat niin suuret, että samalla rahalla voitaisiin lähtömaissa tai niiden lähellä auttaa monikymmenkertaista määrää ihmisiä. Toisin sanoen, jokaista maahamme otettavaa pakolaista kohti jää suuri määrä ihmisiä ilman ainakin meidän apuamme.

Erittäin outoa on, että on kovaäänisesti vaadittu, ettei siirtolaisten, laillisten eikä laittomien motiiveja saa lainkaan epäillä. Siellä, missä on surua, pitää terveen järjen siis vaieta. The Atlantic-lehden tietojen mukaan on Eurooppaan pyrkijöistä kuitenkin vain kolmannes tämän vuoden ensimmäisellä kolmanneksella meritse saapuneista oli Syyrian pakolaisia. Itse asiassa tämä saapuva joukko on hyvin kirjavaa ainesta ja sen motiivit ja tarpeet vaihtelevat suuresti.

EU, tuo kaikkeen rationaaliseen toimintaan kykenemätön byrokratian sädesienitauti on keksinyt ratkaisuksi ongelmaan ”taakan jakamisen”. Ei siis laittoman siirtolaisuuden lopettamista, vaan saapuvan loputtoman virran pilkkomisen yhä useampiin osiin, joista monet ohjatuvat maihin, joilla ei ole mitään osuutta niiden ongelmien aiheuttamiseen, jotka nyt ovat kiihdyttäneet siirtolaisuutta. Oma maamme jopa jätti menemättä Libyan sotaan, mikä monen mielestä kuulemma oli suuri häpeä ja synti suuren lännen silmissä.

Humanitaarista apua on syytä antaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Mikäli se järjestetään rationaalisesti, voidaan tragediat minimoida. Mikäli sitä yritetään ratkaista tavalla, joka jo ennakkoon tiedetään mielettömäksi, voidaan olla varmoja siitä, että tragediat monikertaistuvat.

Aikakautemme kuuluu ilmeisesti historian sentimentaalisimpiin. Niinpä on helppo vaikuttaa suuriin joukkoihin jopa yhdellä ainoalla valokuvalla, jonka kontekstiakaan ei ole väliksi esittää. Emootioiden vyöry saadaan näin hyökymään kaikkea terveen järjen käyttöä vastaan ja ne ihmiset, jotka sitä tarvitsevat, voivat myös saada tyydytystä omasta moraalisäteilystään: ”Minä kiitän sinua siitä, että en ole kuin tuo publikaani…”. Narsistin mielestä mikään koko maailmassa ei ole yhtä tärkeää kuin hänen oma moraalinen erinomaisuutensa.

Tämä on tietenkin vastuutonta ja aiheuttaa vain vaikeuksien moninkertaistumisen. Vastuu on kuitenkin uskallettava ottaa ja tunnustaa se, ettei järjen käytöstä luopuminen tuo mukanaan muuta kuin onnettomuutta, vaikka se saattaisi palkitsevalta tuntuakin.