Hätä, hätäily ja hätäila

Hätä, hätäratkaisut ja paluu normaaliin

Mitä oikeastaan tarkoittaakaan hätä? Sanaahan käytetään suomen kielessä monissa aivan erilaisissa yhteyksissä .

On merihätää, nälänhätää, katastrofia, vitsausta ja ehkäpä yleisimpinä ns. isoa ja pikkuhätää. Hätä ja hätä eivät ole veljeksiä. Sana on siis mitä käyttökelpoisin. Hädästä sanotaan, ettei se lue lakia ja ystäväkin tutaan juuri hädässä. Hätä tuo myös mieleen hätäilyn, josta on viime vuosina alettu käyttää vastenmielistä sanaa panikointi. Kansanviisauden mukaan hätäilemällä ei saada aikaan mitään kunnollista, ei edes perheenlisäystä touhuttaessa.

Erilaiset poliittiset elimet ovat ottaneet tavakseen pitää hätäistuntoja ja Venäjällä on jopa erityinen hätätilaministeri. Suomen kielessä nämä assosioituvat enemmän tai vähemmän sekoiluun ja hössötykseen, jonka tuloksilta ei tohdi kovin paljoa odottaa.

 Toisaalta kerrotaan, että hätä keksii keinon. Kun on todella hätä kädessä, joutuu ainakin jättämään turhan nirsoilun ja pykälänviilailun. Silloin on ns. tosipaikka ja hädänalaiset tekevät mitä pystyvät, eivätkä vaihtoehdot yleensä ole kovin hääppöiset. Muutenhan sitä hätää ei edes olisi.

Meillä on hätäuloskäynti, englanniksi emergency exit ja ruotsiksi nödutgång, kuten olemme bussin ikkunasta lukemattomia kertoja lukeneet. Miellä on merihätä, distress at sea ja sitten on erilaisia hätätilanteita, yllättäviä ja poikkeuksellisia, jolloin normaalit säännöt eivät päde. Mutta varsinainen hätien hätä on silloin, kun ratsastavat Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa, tauti, sota, puute ja kuolema. Valkea hevonen, musta hevonen, tulipunainen hevonen ja hallava hevonen.

Itse asiassa ne kaikki ovat miltei aina keskuudessamme ja osa liki normaalia elämää ainakin jossakin päin maailmaa, mutta apokalyptisessä näyssä ne saavat megalomaaniset mittasuhteet. Todellinen hätä on silloin, kun tauti on pandemia, sota on maailmansota, puute on absoluuttista kurjuutta ja kuolema on joukkosurmaa, sitä, mitä internetissä kutsutaan nimellä Megadeath.

Silloin ihmisille riittää, että he pääsevät pakoon välitöntä tuhoa ja voivat odottaa olojen paranemista jossakin leirissä, hätämajoituksessa, missä ovat tarjolla kaikki välttämättömimmät perusasiat. Tällaisia leirejä on maailmassa kovin paljon. Osa niistä kuitenkin on tyhjillään kuten Saudi-Arabiassa sijaitsevat. Leirit ovat hätäratkaisu akuuttiin hätään. Todellinen ratkaisu saadaan aikaan, kun sodat lopetetaan, ei muuten.

Jos sota ajaa miljoonia pois kotoaan ja sekoittaa normaalin elämänmenon, on kyseessä noiden ihmisten hätä. Jos tuhannet pakolaiset kutsumatta ja kenenkään hyväksymättä tunkeutuvat vieraan valtion alueelle, on myös kyseessä hätä. Se on hätä, jonka maahantunkeutujat aiheuttavat täysin syyttömälle osapuolelle. Tosin tuon osapuolen voi olla syytä katsoa myös peiliin, kuten raiskauksen uhrin, joka on mennyt väärässä asussa ja väärässä tilassa väärään seuraan. Silloin voidaan puhua myös uhrin omasta vastuusta tai pikemmin vastuuttomuudesta.

Sodista ja niiden seurauksista ovat vastuussa niiden aiheuttajat, eivät muut maat. Normaali inhimillinen empatia aiheuttaa sen, että hädänalaisia halutaan auttaa. Se on pyyteetöntä ja epäitsekästä toimintaa, ainakin sikäli kuin se ei tapahdu ihmisiltä pakolla kerätyin verorahoin.

Mikäli laittomat ja kutsumattomat maahantulijat sen sijaan aiheuttavat hätätilan yrittämällä siirtyä toisen valtion alueelle vastoin sen tahtoa, on kyseessä hyökkäys, jota ei torjuta tarjoamalla tulijoille avoimia ovia ja ilmaisia etuuksia, vaan sulkemalla raja riittävin keinoin. Mutta tämä on vain hätäratkaisu. Mikäli muu kuin väkivalta ei hätätilanteessa riitä, on sitä käytettävä. Näinhän on poliisin toimittava vakavissa tilanteissa ja mikäpä olisi vakavampi asia kuin tuhansien ja viime kädessä satojen tuhansien ihmisten maahantunkeutuminen?

Euroopassa on syntynyt merkillinen hätätilanne, jonka aiheuttavat laittomat maahantunkeutujat. Heillä on epäilemättä myös usein lähtönsä syynä ainakin jonkinlainen hätä, joskaan se ainakin Suomeen saapuvilla vain harvoin on lähtömaasta päätellen sota. Onkin syytä olettaa, että tärkeimpiä syitä nykyiseen oman maamme tilanteeseen, jossa ei edes hätämajoitusta näköjään kyetä aina järjestämään muuten kuin majoittamalla muslimeja kristillisiin kirkkoihin, on ennen muuta maamme vetovoima, siis ilmaiset etuudet.

Ne muslimit, jotka nielevät sen häpeän, jonka majoittuminen kirkkoon aiheuttaa, luultavasti todella tarvitsevat hätäapua ainakin jossakin muodossa. Toisaalta jokainen ymmärtää, että sellainen apu, joka annetaan järjestämällä kutsumattomille vieraille maksuton ylläpito meikäläisen kustannustason mukaisesti, on hölmöläisten työtä. Ollaan tilanteessa, jossa ainakin osa vastuusta siirtyy uhrille.

Kun on hädänalaisessa tilanteessa, on kuitenkin kiusaus tarttua parhaaseen tarjoukseen kovin luonnollinen valinta. Olisi siis syytä huonontaa tarjousta, mikäli halutaan pois syntyneestä hätätilanteesta.

Yksi kummallinen seikka turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten kohtelussa on ilmainen ylläpito. Siis nämä kuuluisat ilmaiset lounaat, jotka tulevat veronmaksajien taskusta.

Kerrotaan, että ainakin takavuosina jopa yönsä putkassa viettäneet joutuivat korvaamaan yösijansa. Kun asiakkaista oli valtiolle muitakin kuluja, oli hyvin ymmärrettävää, että se, joka ne aiheutti, myös ne korvasi. Miten lienee erilaisten maahanmuuttajien ylläpidon kanssa?

Koska tarkoitus lienee, etteivät tulijat jää loppuiäkseen yhteiskunnan eläteiksi, olisi kai normaalia ja kohtuullista, että he sitoutuisivat maksamaan aiheuttamansa kulut sitten, kun heidän tilanteensa normalisoituu. Tämän tulisi tietenkin tapahtua sitten, kun se on heille taloudellisesti mahdollista ja maksaminen voitaisiin ajoittaa pitkälle ajanjaksolle. Joka tapauksessa tähän periaatteelliseen asiaan olisi sitouduttava alusta pitäen, ettei tulijoille jää sitä väärää käsitystä, että he ovat saapuneet ilmaisten lounaiden maahan, jonka velvollisuus on hoitaa heidät kehdosta hautaan.

Niin kauan kuin byrokratia kieltää tulokkailta työnteon ja kestitsee heitä sen sijaan maksuttomasti jopa vuosikausia, on kymmenien- ja jopa satojen tuhansien siirtolaisten saapuminen yhtä väistämätöntä kuin heidän jäämisensä väliaikaisen hätäratkaisun varaan. Se on todellinen hätätila, joka on turhauttava sekä työhaluisille tulijoille että suomalaiselle veronmaksajalle, jota on jo muutenkin ylen määrin ahdisteltu kaikenkarvaisilla leikkauksilla.

Suuri uusien työntekijöiden määrä työmarkkinoilla on asia, jota näköjään pyritään vastustamaan. Missä määrin lisääntyvä työvoiman tarjonta pystyy alentamaan palkkatasoamme ja siis lisäämään kilpailukykyämme joillakin aloilla, on avoin kysymys. Useiden vuosien kokemuksen perusteella eivät ainakaan suurimmat Suomeen saapuvat ryhmät tässä suhteessa muodosta merkittävää muutostekijää, vaan pysyvät työttöminä vuodesta toiseen.

Saattaa olla turhauttavaa karhuta korvausta ylläpidosta ainakin sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät sitä koskaan pysty suorittamaan. Luulen kuitenkin, että myös tässä käytännön tuloksia tärkeämpi on itse periaate ja sen pitäminen kirkkaana kaikkien mielessä: ilmaisia lounaita ei ole ja jokainen on velvollinen vastaamaan omasta itsestään, mikäli hän pystyy sen tekemään. Yhteiskunnan velvollisuus on huolehtia siitä, että mahdollisimman moni sen jäsenistä pystyy elämään normaalia elämää.