Euroopan ulkomuseot

Nuoruuteni Pariisi

Joku venäläinen kirjoitti tässä taannoin, ettei käynti Euroopassa ole venäläiselle enää samaa kuin ennen. Joskus se merkitsi suorastaan juhlallista vierailua toisen kulttuurin sydämessä ja sen arvojen ja niistä kertovien monumenttien tutkistelua. Nyt Euroopassa käydään ilman sen kummempia mielenliikutuksia, hoidetaan asiat ja tullaan pois.

Taustalla epäilemättä oli neuvostoajan absurdi maailma, jossa matka ulkomaille oli harvinainen lahja vallan haltijoilta, jotakin, joka oli ansaittava ja joka voitiin koska tahansa ottaa pois. Kaikki kattavan valheellisuuden maailmassa pääsy hetkeksi vapauteen oli huumaava kokemus, jossa saattoi kuvitella olevansa Platonin luolan asukas, joka varjojen maailmasta pääsi katsomaan todellisuutta. Vapaa länsi oli paikka, jossa kaikki oli, kuten todellisuudessa pitikin ja jossa ei tarvinnut teeskennellä uskovansa, että kaksi kertaa kaksi on viisi.

Pariisissa kauan asuneet venäläiset sanoivat minulle jo muutama vuosi sitten, ettei sitä Pariisia enää ole, jonka he olivat kerran nähneet. Luulen, että ymmärsin, mitä he tarkoittivat, sillä olen itsekin nähnyt jotakin tuosta muutoksesta. Kävin Pariisissa ensi kerran vuonna 1967, ennen hullua vuotta. Vaikka hulluutta varmaankin jo oli ilmassa, oli tuossa de Gaullen valtakunnassa yhä paljon itsevarmuutta ja vilpitöntä omahyväisyyttä, jos toki myös perinteistä katteetonta pöyhkeyttä, joka on aina liitetty ranskalaisuuteen.

Kaiken kaikkiaan tuo siirtomaaherruudestaan vapautuva maa joka tapauksessa vaikutti yhä kiinnostavalta, elävältä kulttuurilta, johon kannatti paneutua. Se poikkesi selvästi amerikkalaisesta helppohintaisuudesta, jonka maahantuontia vastaan se yritti pontevasti taistella. De Gaulle julisti Ranskan olevan yhä suuri kansakunta ja vaikka se kuulosti jo hieman teennäiseltä, saattoi asian vielä ottaa tosissaan ainakin ajatuskokeena.

Václav Havelin uudessa kirjassa, jota en ole lukenut, päähenkilöt liikkuvat Luxembourgin puistossa, ”suuren kulttuurin ulkomuseossa”, mikä kuulostaa yhä sopivammalta termiltä kuvaamaan koko kaupunkia. Pariisi on toki metropolina yhä jättiläinen ja sen julkiset paikat liittyvät koko länsimaisen kulttuurin suuriin tapahtumiin ja virtauksiin. Kaupungin kirkkojen käsittämätön määrä liittää nykypäivän keskiaikaan, joka eräiden sikäläisten historioitsijoiden mielestä päättyi vasta muutama vuosikymmen sitten, kristinuskon menetettyä lopullisesti otteensa kansasta.

Pariisin ydinkeskustan talot, sen palatsit, puistot ja taidemuseot esittävät koko länsimaisen kulttuurin muotokielen kehityksen keskiajasta klassismin kautta siihen mitättömyyteen, joka saavutti huippunsa toisen maailmansodan jälkeen ja nähdään erityisesti La Défensessä, jossa massojen suuruus yrittää korvata niiden tyhjyyttä.

Mutta Pariisihan on joka tapauksessa upea paikka ja aina kiinnostava käyntikohde. Rikkaat tyhjäntoimittajat viihtyvät siellä. Se on useamman messun arvoinen kuin juuri mikään toinen eurooppalainen kaupunki. Mitä sen hengessä siis oikeastaan on vajavaista vai onko puute vain katsojan silmässä?

Jälkimmäinen vaihtoehto on varmasti totta sikäli, että se joka todella tuntee kaupungin historiaa ja vaivautuu siihen perehtymään, löytää siitä aina verrattomasti enemmän kuin se, joka tuntee sitä vain pintapuolisesti. Rauniotkin saattavat olla hyvin kiinnostavia. Silti uskon, että se monesta lähteestä kuulemani väite, että Pariisi on menettänyt vanhan merkityksensä, pitää paikkansa. Vastausta kysymykseen voi etsiä miettimällä, miten uusi Pariisi eroaa vanhasta, vaikka nyt vain suomalaisin silmin.

Juhani Ahon Pariisi oli vielä monessa suhteessa maailman napa, vaikka rappiosta jo oli tapana puhua. Maailmannäyttelyjen tyyssija ja maailmankielen keskus oli luonnostaan Euroopan sivistyksen kärjessä ja samalla se paikka, jossa koko maailman arvot arvioitiin ja punnittiin, tapojen hienostuneisuudesta tieteen saavutuksiin. Preussi oli kukaties yhden ainoan kerran nöyryyttänyt Ranskan armeijaa, mutta vielä se veri punnittaisiin. Kenraali Boulanger symbolisoi revanssia.

Olavi Paavolaisen ja Mika Waltarin Pariisi oli ennen muuta nykyaikainen metropoli, joka symbolisoi kaikkea uutta ja modernia, mutta Amerikka oli jo itse asiassa jättänyt sen varjoonsa. Itse asiassa se joka tapauksessa oli osa vanhaa maailmaa, hieman nuhjuisessa boheemisuudessaan ja jopa vähän syrjässä nousevilta liikkeiltä, jotka olivat mullistamassa maailmaa niin uudella kuin vanhalla mantereella. Vielä ennen sotaa Pariisissa oli maailmannäyttely, mutta sen pääosassa olivat pikemmin Neuvostoliitto ja Saksa kuin itse Ranska.

Sodanjälkeinen Pariisi itse asiassa jo kävi viimeistä puolustustaistelua kulttuurin suurena keskuksena ja vaikka ranskan kieli vielä EU:ssa nousi merkittävään asemaan, painui se yhä merkityksettömämmäksi kansainvälisessä käytössä. Tämän saneli talouden ja demografian kehitys niin Ranskassa kuin muualla maailmassa. Tietokoneet antoivat kielen provinsiaalistumisen prosessille vielä viimeisen, painavan panoksensa.

Vuoden 1967 Pariisi oli siis joka tapauksessa kaikesta huolimatta vielä vaikuttavan ranskalainen metropoli ja ranskalaisuudessa oli jotakin, joka yhä vetosi. Pelkästään ranskalaisia automerkkejä oli kai toista kymmentä ja Concordea rakennettiin. Ranskalainen gastronomia ei tunnustanut ketään vertaisekseen, eikä sillä juuri ollut edes haastajia. Ranskalainen kadunmies ei suostunut puhumaan englantia, mutta ei kyllä sitä osannutkaan. Yhtä hyvin hänelle olisi voinut tarjota saksaa, mikäli olisi halunnut kokea aidon gallialaisen ylenkatseen.

Mutta ehkä vaikuttavinta oli se spektaakkeli, joka nähtiin, kun Ranskan ja Turkin presidentit ajoivat autosaattueessa. Koska autojen oli oltava kotimaisia, ajettiin aika vaatimattoman kokoisilla ”isoilla kissoilla” eli Citroenin suuremmalla mallilla. Saattueena kuitenkin oli suuri määrä moottoripyöräpoliiseja, joilla oli oikeat livreepuvut. Spektaakkelissa oli hieman koomisia aineksia, mutta voittopuolisesti se oli mahtava, kuten pyrki olemaankin.

Sotilasparaateja en sattunut näkemään, mutta sellaisia oli helppo kuvitella Champ de Marsille ja vaikkapa Invalidihotellin pihalle. Militäärinen pullistelu oli joka tapauksessa arvossaan, huolimatta katkerista kokemuksista viimeaikaisissa sodissa eri puolilla maailmaa. Toki ainakin ranskankielisessä Afrikassa muukalaislegioona ja laskuvarjojoukot olivat yhä kunnioitusta herättävä voima.

Seuraavana vuonna sitten opiskelijanulkit panivat koko Pariisin sekaisin ja Euroopan ja lännen kulttuurivallankumouksen koko sekopäisyys keskittyi jotenkin aiheeseen sopivasti juuri tähän länsimaisen kulttuurin mailleen menevään keskukseen. Samoihin aikoihin alkoivat saapua hampurilaispaikat ja drugstoret, jollainen oitis löysi paikkansa myös Champs d’Élysées’illä. Myös ranskalainen kadunmies nöyrtyi opettelemaan englantia ja alkoi ostaa saksalaisia autoja ja japanilaisia moottoripyöriä.

Mutta Pariisin katukuvaa muutti eniten siirtolaisuus. Sekulaarisesta rationaalisuudestaan ylpeä Ranska ei suostunut tekemään eroa eri rotuja ja kulttuureja edustavien maahanmuuttajien välillä. Algeria ei lain mukaan ollut Ranskan siirtomaa, vaan merentakainen osa ja niinpä väkeä sieltä siirtyi yhä enemmän toiseen merentakaiseen osaan, vaikka se olikin käyttäytynyt melko tylysti. Mutta kieltä osattiin ja muutto oli helppo. Tämä ei koskenut vain Algeriaa, vaan koko frankofonista maailmaa, joka ulottui hamasta Vietnamista Keski- ja Pohjois-Afrikkaan ja Länsi-Intiaan.

Seuraukset näkyivät. 1990-luvulla oli jo mahdotonta kiivetä Sacré-Coeurin portaita joutumatta tien tukkivien afrikkalaisten kaupustelijoiden häiritsemäksi. Pohjoisafrikkalaiset jengit kansoittivat puistot, kävivät huumekauppaa ja raiskasivat sinne eksyneitä turisteja ja kanta-asukkaita. Se, joka matkusti vaikkapa St. Denis’n esikaupunkiin, sai kohdata täysin afrikkalaisen maailman. Sinne oli tosin paras olla menemättä tai mennä vain tiettyyn aikaan ja tietyssä seurassa. Tulin käyneeksi.

Pariisin tietyt esikaupungit ovat nyt lohduton näky. Siivottomuus ja graffitit osoittavat ohi ajaville, missä ongelmat pesivät. Siellä on paikkoja, joissa autojen polttaminen ei enää aikoihin ole ylittänyt uutiskynnystä sen enempää kuin virkatehtäviään hoitavien ambulanssimiesten ja palomiesten kivittäminen, se nyt vain on maan tapa. Siellä asuu uusi alaluokka, joka on kehittänyt uudenlaisen elämäntavan ja psykologian, jonka ytimessä on ajatus siitä, että asukkaat ovat ansaitsemattoman sorron uhreja ja käyvät oikeutettua sotaa riistäjään vastaan.

Mutta eihän tässä mitään uutta ole, saati kummallista. Ranskan rappiosta puhuttiin jo 1800-luvun puolivälissä ja syystä puhuttiinkin. Se oli ensimmäinen maa, jonka syntyvyys pysähtyi. Prosessi on jatkunut, vähäisin poikkeuksin. Ranska ja ranskalaisuus muodostavat nyt maailmasta verrattomasti pienemmän ja merkityksettömämmän osan kuin vielä puoli vuosisataa sitten. Pariisin tosiasiallinen provinsiaalistuminen ja muuttuminen ulkomuseoksi on yhtä väistämätön prosessi kuin aikoinaan Rooman hiipuminen. Uudet keskukset ovat jo nousseet ja nousevat yhä. Vanhat painuvat.

Mutta eikö uusien asukkaiden kirjavuus olekin todiste siitä, että maa on aidosti kansainvälinen, luopunut kansallisesta eristyneisyydestään ja valmis ottamaan vastaan globaalit haasteet? Monikansallinen värinä tekee kaupungista mielenkiintoisen siinä kuin monokulttuuri (jota Pariisissa ei ole koskaan ollut) tekisi siitä tylsän ja provinsiaalisen ja pysäyttäisi kulttuurin kehityksen. Ehkäpä nyt onkin oikeasti syytä odottaa parempaa kuin ennen ja todella kiinnostua siitä, mitä Pariisi pystyy tarjoamaan?

Rooman valtasivat aikoinaan barbaarit, jotka olivat tervetulleita täyttämään legioonien rivejä ja suuresti ottaen kai hoitivatkin tehtävänsä asianmukaisesti. Jossakin vaiheessa totuuden hetki koitti ja se, mikä kerran oli roomalaisuutta, ei enää merkinnyt yhtään mitään. Eihän sitä enää ollut.

Tiedämme, että Rooman rappio ja romahdus on parasta selittää talouden kehityksellä, ellei halua ikävyyksiä. Tietyssä vaiheessa länsi ei enää kyennyt tuottamaan sitä, minkä kulutti ja maksoi sen sijaan jalometalleilla, jotka virtasivat itään, joka hoiti tuotannon. Rooman moraalista rappiota tai barbaarien invaasiota ei siis kannata pitää ensisijaisina imperiumin hajoamisen ja sortumisen syinä. Yleistä tasa-arvoa saarnaavaa kristinuskoakaan ei sovi vielä sinänsä syyttää siitä suvaitsevaisuudesta, joka avasi Rooman portit kansainvaelluksille. Se nyt vain meni kuin meni ja kukoistus päättyi aikanaan.

Mutta Roomaa ei tuhonnut mikään sitä kulttuurisesti kehittyneempi mahti. Kulttuurin tilalle tuli barbaria ja pimeys, kaikesta evankeliumin ylevyydestä huolimatta. Itse asiassa tämä saattaa olla yleinen lainomaisuus, kuten taloudessa Greshamin laki, jonka mukaan huonompi raha pyrkii aina korvaamaan arvokkaamman.

Pariisi, kuten Lontoo ja Berliini alkavat kaikki näyttää kaikki yhä enemmän ulkomuseoilta, joiden asukkaat eivät ole aidosti edes kiinnostuneita siitä, mitä heidän kaupunkinsa ja heidän sivilisaationsa on joskus edustanut. Vielä vähemmän siitä ovat kiinnostuneita ne maahanmuuttajat, joiden arvomaailmassa näiden metropolien kanta-asukkaat ovat vain arvottomia vääräuskoisia, joiden kulttuuri on saatanasta, kuten se taitaa ollakin. Nämä vieraat, toisin kuin venäläiset, eivät ole välinpitämättömiä. He vihaavat näkemäänsä, mutta eivät mene pois.

Barbaarien invaasio, sanan vanhassa merkityksessä ei varmastikaan ole länsimaiden rappion tärkein syy. Sen sijaan se on sen näkyvin oire ja lakmustesti. Mikäli sivilisaatio ottaa nöyränä vastaan määräämättömän määrän sellaisen toisen sivilisaation edustajia, joille uuden asuinmaan arvot ovat parhaimmassa tapauksessa yhdentekeviä ja normaalitapauksessa vihattavia, tunnustaa se käyneensä mitättömäksi ja ansaitsevansa häviämisen.

Tällainen tilanne ei ole kenenkään ulkopuolisen syytä. Se osoittaa, että barbaria on voittanut maan sisällä, kun sen sivilisaatio on lakannut arvostamasta itseään. Ulkoa päin saapuvien, toisenlaisten ja vähemmän suvaitsevien barbaarien tehtäväksi jää enää työn viimeisteleminen. Se on tehtävä, johon ei vaadita muuta kuin asennetta ja kaikesta päätellen se tulee kyllä onnistumaan, vaikka tuskin kivuttomasti. Eipä muuta kuin bonjour, tristesse. Onhan tämä nykyinenkin prosessi kiinnostavaa katsottavaa. Muinoinen opettajani esitti aina silloin tällöin toivomuksen, että mekin saisimme rappeutua tuhat vuotta, mutta hän olikin optimisti.