Uuspuheella totalitarismiin

Sievistelevät hupsut ja uusi totalitarismi

Motto: ”Kun autoritäärisessä yhteiskunnassa piti vain totella,

pitää nyt sekä totella että vielä pitääkin siitä.”

Iris Radisch, Die Zeit 2.9.15

Orwellin vuosi 1984 on jo kaukana takana ja vuosi 2050 lähestyy hyvää vauhtia. Edessä on siis se uljas uusi aika, jolloin ihmiset ovat kadottaneet sekä tarpeen että kyvyn ajatteluun sanan varsinaisessa mielessä ja entisen sekavan ja ristiriitaisen kielen on korvannut yksinkertaistettu newspeak, jolla ei ole mahdollista ilmaista muuta kuin oikeaoppisia, simppeleitä banaaliteettejä tyyliin ”Volga virtaa Kaspiaan”, ”Eurooppa on maanosa” ja ”kaksi kertaa kaksi on viisi”.

Tuo viimemainittuhan ei meidän mielestämme ehkä oikein pidä paikkaansa, mutta tämä ei takaa sitä, ettei se vuonna 2050 tai jo aiemminkin näyttäisi kiistattomalta tosiasialta. Johan me nytkin ymmärrämme, ettei ihmisrotuja ole olemassa eikä kukaan ihminen sitä paitsi voi esimerkiksi olla musta, saati neekeri. Asia voi näyttää siltä, mutta tämä ei merkitse mitään. Emme ainakaan saa sanoa tai ajatella sitä.

Mainio mittari, joka kertoo missä mennään, on oikolukuohjelma, joka alleviivaa punaisella väärät sanat ja pyytää harkitsemaan, voiko niitä käyttää. On odotettavissa, että moinen harkintavalta tulevaisuudessa jo piankin tarpeettomana poistetaan.

Hullunkurisimpia uuskielen vaatimuksia on ollut sanan neekeri julistaminen pannaan. Asiaa on jo sen verran vatvottu, ettei siihen tässä kannata paljon tuhlata aikaa, mutta kiistaton tosiasia on, ettei siihen suomessa koskaan sisältynyt mitään negatiivista, ennen kuin kielipoliisit tekivät sanasta epäilyttävän. Sen jälkeen se on todella alkanut tuntua jotenkin alentavalta ja tuppaa aina tuottamaan kielteisiä mielikuvia ihan kunnon ihmisistä, kun sen käyttö kerran on kielletty. Luultavasti asian takana on joidenkin piirien tarve kokea moraalista ylentymistä käyttämällä kömpelöitä kiertoilmaisuja ja eufemismeja normaalin puheen sijasta leimaten samalla tuon jälkimmäisen kauhistukseksi ja menneisyyden barbariaksi.

Myös sana muhamettilainen on ollut täysin normaali ja asiallinen sana aina viime aikoihin saakka. Enää se ei sitä ole. ”Korrekti” sana muslimi, joka on tullut sen sijaan, on joka tapauksessa alkanut yhä enemmän assosioitua kaikenlaiseen vastenmieliseen toimintaan, joten se lienee ennen pitkää korvattava jollakin uudella, mikäli uuspuheen tarkoitusperiä halutaan edistää.

Mutta eivät ongelmat tähän lopu. Joissakin intellektuellipiireissä on päätetty, että myös sana tyttö on sopimaton ja vähättelevä. Niinpä sen oletetaan paljastavan ajatusrikoksen ja sen käyttäjiä pyritään erilaisin laillisin ja laittomin keinoin rankaisemaan. Uutta korvaavaa sanaa ei itse asiassa ole vielä keksitty, mutta uskon että se keksitään pian.

Myös sana kääpiö näyttää olevan sopimaton ja samahan koskee myös sanoja vanhus, lihava, kuuro, mykkä, sokea ja niin edelleen. Oma tarinansa ovat kansallisuuksien ja etnisten ryhmien nimitykset, joiden lataukset kieltämättä vaihtelevat vilpittömän humoristisista aina loukkaaviksi tarkoitettuihin.

Mutta vanha totuus on, ettei nimi miestä pahenna ellei mies nimeä. Leopold Sédar Sénghor kantoi ylpeänä neekeri-nimitystä ja kehitti siitä suoranaisen idologian –négritude. Tätä pidän komeana ja asianmukaisena käytöksenä. Orwellilainen uuspuhe sen sijaan on heikosti verhottua alentuvuutta, joka juontuu kulttuurin normaalin itsetunnon romahduksesta ja sen konkurssin tunnustamisesta. Se on häpeäksi käyttäjälleen.

Hullunkurisimmillaan uuspuhe on Saksassa, jossa on maanisesti alettu pyrkiä siihen, että myös feminiininen muoto substantiiveista tuodaan aina esille, etteivät naiset tuntisi itseään loukatuiksi tai ymmärtäisi asioita väärin. Niinpä on ehdottomasti sanottava ”Liebe Studentinnen und Studenten” eikä puhuttava pelkistä opiskelijoista ylipäätään. Joskus tässä kyllä fuskataan, mutta aivan tietyllä tavalla ja niinpä erilaiset kiellot koskevat vain miehiä: ”Keine Touristen!” –ei siis ”Keine Touristinnen und Touristen!”

No, englannissa on jo kauan keksitty suorastaan uusia sanoja, puhetta ei johda enää chairman, vaan pelkkä chair, mikä saattaa kuvata yleisempääkin ihmisyyden aliarvostusta tuolien rinnalla, palomies ei enää ole fireman, vaan firefighter, sillä myös naispuolisia palotaistelijoita on aina jossakin jokunen, niin harvinaista kuin se onkin. Uuden terminologian tarkoitus lienee saattaa ihmiset ajattelemaan, että kuviteltu tasainen sukupuolijakautuma (tai vaihtoehtoisesti naisenemmistö) kaikilla aloilla on ehdoton normi, josta tosin rikollisesti tai tuottamuksellisesti poiketaan, toistaiseksi se on historiallinen vääryys, joka pitäisi korjata tavalla tai toisella.

Mutta miksipä välittäisimme noista lopultakin vähäpätöisistä kuuliaisuusharjoituksista, joita kansalaisilla teetetään. Eivät kielenkäytön normit maailmoja mullista, vaikka monet höyrypäät näyttävät niin uskovan.

Asia on kuitenkin kaukana harmittomasta. Se taitaa olla oire, joka kertoo yhteiskunnan ytimiä kalvavasta valheellisuudesta. Saksa, jota on syystä pidetty eräänä alan johtavista maista, on kuitenkin tarpeeksi suuri antaakseen tilaa myös kriittisille äänille. Takavuosilta muistamme Thilo Sarrazinin kirjan Deutschland schafft sich ab, joka ravisutti julkisen valheen perusteita. Saman tyyppisiä ääniä kuuluu vieläkin, silloin tällöin.

Saksassa, toisin kuin Suomessa, on yhä myös ns. laatulehtiä. Eräs maineikkaimmista, Die Zeit julkaisi hiljattain numeron, jossa useissa artikkeleissa pohdiskeltiin, mitä tuossa demokraattisessa maassa ei enää saa sanoa eikä ajatella. Itse esimerkit eivät tainneet kovinkaan suoraan kajota suurimpiin tabuihin, mutta selväksi tehtiin, ettei siinä maassa enää voi puhua avoimesti. Kaikenkarvaiset loukkaantujat ovat ottaneet oikeudekseen rajoittaa keskustelua heti, kun se ei heitä miellytä. Jokaisen oletetaan sisäistävän poliittisen korrektiuden herruuden ja vieläpä pitävän siitä. Ei voida edes ajatella, että kyseessä olisi vain julkista keskustelua kahlitseva normisto.

 Paradoksaalista kyllä, vanhojen DDR:n asukkaiden sen sijaan kerrotaan muistelevan kaiholla sitä, miten heidän entisessä kotimaassaan löytyi aina joitakin suojapaikkoja, joissa asiat puhuttiin halki ja niitä kutsuttiin oikeilla nimillään.

Nykyisessä yhteiskunnassa rehellisesti puhumista tai edes ajattelemista ei enää pelkästään kielletä. Kiellon rakastaminen on kansalaisvelvollisuus ja sen epäileminen ajatusrikos. Kontrollia ei harjoiteta vain ulkoapäin vaan se on jokaisen henkilökohtainen velvollisuus. Ihmeellistä on, että se myös toimii. Kyseessä on vanha tuttu totalitarismi, kaiken kattava pakkovalta, joka haluaa hallita kaikkia elämänpiirejä. Henkilökohtainenhan onkin poliittista, vai kuinka…?

 Tuntuu jotenkin luonnolliselta, että juuri entisen DDR:n asukkaat pitävät tällaista sietämättömänä. Sama tilanne näyttää olevan laajemminkin entisessä Itä-Euroopassa. Pakollista valehtelua siedettiin aikoinaan, kun vaihtoehtona oli joutuminen rankaisukoneiston rattaisiin, mutta sen paluun hyväksyminen olisi alentavaa ja sen vaatiminen herättää vihaa ja ärtymystä. Länsi-Euroopassa tämä suojelumekanismi toimii historiallisista syistä huonommin, Die Zeitin Feuilletonista ja joistakin muista esimerkeistä huolimatta.

Mutta toimiiko se meillä lainkaan? Hiljattain huomasin jokin toimittajan kirjoittaneen huolestuneena, että maahanmuuton vastustaminen antaisi Suomen maineelle iskun. Olisi mietittävä mihin Eurooppaan halutaan kuulua –Unkarin ja Tšekin Eurooppaan, vai siihen oikeaan Eurooppaan, ilmeisesti siis Saksan ja Ruotsin eikä Englannin ja Ranskan Eurooppaan!

Kaiketi kirjoittaja ihaili sokeasti niitä saavutuksia, joihin Länsi-Euroopan maat ovat maahanmuuton alalla yltäneet ja uskoi myös oman maamme arvon lisääntyvän, mikäli pääsisimme samaan. Päättelen, että hänen mielestään avoin keskustelu, saati erimielisyys aikamme suurimman ja ratkaisevimman ongelman oikeasta ratkaisusta on sopimatonta, koska se voi assosioida meidät ulkomaalaisten mielikuvissa sellaisiin pieniin maihin, jotka pyrkivät pitämään tulevaisuuden omissa käsissään. Tämä olisi kauhea vaihtoehto sille, että meidät nähtäisiin aikamme sankariksi korotetun Merkelin rinnalla hymyilemässä ja kilpailemassa mahdollisimman suuresta maahanmuuttajien määrästä.

Ehkäpä meillä kuitenkin olisi syytä mitata kunniaamme ja häpeäämme toisenlaisilla mittareilla. Ehkäpä ei sillä ole niinkään paljon väliä, mitä maata näytämme toisten mielestä apinoivan, vaan sillä, miten itsenäisiä ja vapaita olemme ja miten paljon meillä on rohkeutta puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Jos meidän jotakin pitäisi hävetä, kuten jotkut näyttävät vaativan, niin se voisi olla avoimen ja rohkean keskusteluilmapiirin puute. Jos meillä olisi laatulehtiä, ne eivät pitäisi arvonsa mukaisena tyrkyttää joka käänteessä omia asenteitaan, vaan toimisivat avoimen keskustelun ja erilaisten mielipiteiden forumeina. Kun johtavat mediat sen sijaan pitävät kaikkialla velvollisuutenaan julistaa omaa evankeliumiaan ja hyökkäävät muita mielipiteitä vastaan, on tilanne sekä paheksuttava että vaarallinen. Tämä ei ole pelkästään naiivia, vaan myös moraalitonta. On kuin lääkäri rikkoisi tahallaan Hippokrateen valaa. Tätä menoa lähestymme nopeasti sitä totalitaarista ilmapiiriä, jonka Die Zeit syystä on todennut vallitsevan Saksassa. Meiltä vain puuttuu tuo Die Zeit, joka kertoisi miten asiat ovat.

Kun median ajatuksettomaan sopulimentaliteettiin vielä liittyy irtopisteitä vaanivien poliitikkojen into keittää tyhjästä kokoon noitavainoja muistuttavia kampanjoita ”sopimattomasti” puhuvia kilpailijoita vastaan, syntyy epätodellinen tilanne. On kuin olisimme aivan omassa Euroopassamme. Selvästikään emme ole totalitarismia kavahtavassa ja arvokkuutensa säilyttäneessä Itä-Euroopassa emmekä edes katuvaisessa ja rämettyneessä Länsi-Euroopassa. Meillä on aivan oma poliittinen ja journalistinen kulttuuri, joka ei perustu enempää kolonialismin taakkaan kuin totalitarismin perintöön. Ettei se vain, Eino Leinoa soveltaen, olisi ”tuon kaiken karrikatyyri”.