Turhuudesta

Vanity Fair

Vanhana ukkona on hauska muistella kouluaikojaan ja kummasti putkahtelevat sieltä aikojen takaa yhä uudelleen muistot klassikoista, värssyistä ja sananparsista, jo unohtuneiksi luulluista. Jos jokin osa näyttää unohtuneen, auttaa internet heti palauttamaan sen mieleen oikeassa muodossaan. Projekt Gutenberg ja muut vastaavat ovat tehneet loistavan palveluksen myös niille, joita näyttää uhkaavan dementia praecox  tai siihen verrattavat ongelmat.

Joskus muinoin noiden runojen merkitystä tuskin tuli varsinaisesti edes ymmärtäneeksi, mutta ne lumosivat tunnelmallaan ja soinnillaan, kuten runon pitääkin. Tätä eivät sen ajan modernistiradikaalit tajunneet lainkaan. Ajatelkaamme nyt vaikkapa tätä iänikuista vanitas-teemaa, esimerkiksi näin:

Vanitatum vanitas,
            omnia sunt vana,
Nil sub sole stabile
            in vita humana,
velut fumus transiit
            gloria mundana,
ista cur amplecteris
            O tu mens insana?

Tai näin:

Vanitas! vanitatum vanitas!

Ich hab' mein Sach auf Nichts gestellt,                         Juchhe! Drum ist's so wohl mir in der Welt;                         Juchhe! Und wer will mein Camerade sein, Der stoße mit an, der stimme mit ein, Bei dieser Neige Wein. Ich stellt' mein Sach auf Geld und Gut,                         Juchhe! Darüber verlor ich Freud' und Muth:                         O weh! Die Münze rollte hier und dort, Und hascht ich sie an einem Ort, Am andern war sie fort! Auf Weiber stellt' ich nun mein Sach,                         Juchhe! Daher mir kam viel Ungemach;                         O weh! Die Falsche sucht' sich ein ander Theil, Die Treue macht' mir Langeweil', Die Beste war nicht feil. Ich stellt' mein Sach auf Reis' und Fahrt,                         Juchhe! Und ließ meine Vaterlandesart;                         O weh! Und mir behagt' es nirgends recht, Die Kost war fremd, das Bett war schlecht Niemand verstand mich recht. Ich stellt' mein Sach auf Ruhm und Ehr,                         Juchhe! Und sieh! gleich hatt' ein Andrer mehr;                         O weh! Wie ich mich hatt' hervorgethan, Da sahen die Leute scheel mich an, Hatte Keinem recht gethan. Ich setzt' mein Sach auf Kampf und Krieg,                         Juchhe! Und uns gelang so mancher Sieg;                         Juchhe! Wir zogen in Feindes Land hinein, Dem Freunde sollt's nicht viel besser sein, Und ich verlor ein Bein. Nun hab' ich mein Sach auf Nichts gestellt,                         Juchhe! Und mein gehört die ganze Welt;                         Juchhe! Zu Ende geht nun Sang und Schmaus. Nur trinkt mir alle Neigen aus; Die letzte muß heraus! Jäikö sanoista jotakin ymmärtämättä? Ei hätää. Itse asiassa on melkeinpä parempi niin. Till häflten blott förstådd, men älskad desto mer, kirjoitti joku Homeroksen runoelmista. Jälkimmäisessähän vanha Johann Wolfgang on heittäytynyt anarkistiksi tai suorastaan nihilistiksi ja toteaa, ettei millekään kannata rakentaa, kaikkea tuli koetettua, eikä mikään ollut sen väärtti. No, saman viisauden olisimme ehkä voineet saada paikalliselta puistokemistiltäkin vai kuinka? Ehkäpä Goethe tässä vain laski leikkiä? Näin minäkin luulen, ei tässä runossa ole Saarnaajan syvällisyyttä eikä todella koetun karvasta makua. Siinä sunnuntailapsi vain leikkii ajatuksella, että olisi joutunut pettymään, mikäli olisi arvostanut liikaa niitä ulkoisia asioita, joille monet näyttävät koko elämänsä rakentavan. Ehkä takana on se ajatus, ettei elämältä kannata vaatia kohtuuttomia, tyytymättömyyteen löytyy aina syytä. Mitä pienemmät ovat vaatimukset saatuun hyvään verraten, sitä suurempi tyytyväisyys. Järkeenkäypä ja simppeli asia, ja juuri siksi niin tosi, etten sanoisi syvällinen.