Marskin varjo
Keijo K. Kulha, Marski ja hänen varjonsa. Kahden miehen
kolme sotaa ja rauhaa. Docendo 2016, 232 s.
Mannerheimista
lienee kirjoitettu satoja kirjoja. Minullekin on kertynyt niitä pari
hyllymetriä. Mutta, kuten historiassa aina, kaikkea ei voi sanoa koskaan. Uusia
näkökulmia asioihin aukeaa rajattomasti ja uusi perspektiivi vaatii joka kerta
myös alkuperäislähteiden käyttöä.
Toki olemassa oleva
kirjallisuus on aina maksimaalisesti hyödynnettävä ja jo pelkästään sen
perusteella on mahdollista nostaa esille paljon sellaista, joka on toisessa
yhteydessä jäänyt vaille huomiota.
Keijo Kulhan kirja
Mannerheimista ja Waldenista perustuu kiinnostavaan ideaan. Suomessa ainutlaatuisen
sotilaan ja valtiomiehen uraa peilataan hänen läheisimmän ystävänsä ja
työtoverinsa kautta. Kovin läheisiä ei Mannerheimin kanssa oltu, mistä kertoo
Waldenin vaimon ihmettelevä puuskahdus: ”Kuinka Rudolf olisi voinut soittaa
marsalkalle?”
Aristokraattisessa
käytöksessä marsalkan kanssa kilpaili Suomessa kai vain yksi yhteiskunnan
pylväs, Ståhlberg. Mies, jonka oikeastaan olisi pitänyt olla vain primus inter pares, eli nimenomaan
kollegojensa vertainen, vetäytyi ylhäisyyteen siinä määrin, että -kuten Toivo
T. Kaila todistaa- hänen koiralleenkin osoitettiin liki kuninkaallista
kunnioitusta.
Paasikiven pohdiskelu
siitä, että Suomessa kaikki olivat ryypänneet yhdessä, eikä kukaan presidentti
siis voisi saada osakseen valtionpäämiehelle kuuluvaa kunnioitusta, ei
toteutunut Mannerheimin kohdalla.
Vanha hovimies
tunsi leikin säännöt ja onnistui hankkimaan koko maassa sellaisen arvovallan,
että saattoi sekä viedä maansa sotaan että tuoda sieltä pois kansan hajoamatta.
Sotaa saksalaisia vastaan tuskin olisi ollutkaan mahdollista käydä niin hyvin
kuin se käytiin, ellei marskin arvovalta olisi ollut sen takana.
Bolševikkien
taktiikan perustana oli aina ja kaikkialla saada ihmiset taistelemaan. Tätä
varten heidät oli jaettava rintamilla ja kärjistettävä niiden välisiä
ristiriitoja. Mikäli mahdollista, oli vuodatettava verta, olihan tämä poliittisen
taistelun korkein aste.
Niinpä
suomalaisten oli nimenomaan taisteltava saksalaisten ajamiseksi Lapista, vaikka
tämä tuskin mainittavasti nopeutti näiden poistumista ja niinpä myös
suomalaisten oli tuomittava toiset suomalaiset, jotka olivat kantaneet vastuuta
kansan kohtaloista sotavuosina. Kaiken tämän uskottiin luovan aitoa vihaa ja
taistelua sen kansan keskuuteen, jonka yhdistävä nationalismi oli osoittautunut
uskomattoman vahvaksi.
Mannerheim kuitenkin
säästettiin sodan bolševistiselta loppuselvitykseltä. Stalin näyttää aidosti
kunnioittaneen häntä ja lienee syystäkin pelännyt, että marskiin kajoaminen
olisi murtanut koko sen hauraan yhteistyöhengen, joka Suomessa sodan jälkeen
Neuvostoliittoon nähden vallitsi ja jota myös naapuri vielä silloin kovin
tarvitsi.
Rudolf Walden ei
sen sijaan ollut samassa asemassa kuin marski ja hänen olisi voinut käydä
toisin sodan jälkiselvittelyissä, ellei hän olisi ehtinyt menehtyä sairauteen.
Kulha siteeraa
laajasti Mannerheimin kirjettä rouva Waldenille tämän miehen kuoleman jälkeen
ja näyttää yhtyvän tämän lämpimään kaunopuheisuuteen. Walden oli suuri isänmaanystävä,
henkilökohtaisesti vaatimaton, mutta hyvin kyvykäs ja työteliäs hahmo, joka
tosin elämänsä viime vaiheessa ilmeisesti oli jo raskaan taakkansa alla
murtumassa, kuitenkaan tinkimättä velvollisuuksistaan.
Kulhan kirjassa
on tavattomasti asiaa pitkältä aikaväliltä ja usein se esitetään varsin
lakonisesti ja ohimennen. Tietenkään tämän typpisessä kirjassa ei voidakaan
pysähtyä syvällisesti pohdiskelemaan kaikkia vaihtuvia tilanteita, joiden asetelmat
saattoivat olla hyvinkin monimutkaisia. Lukijaa jotkut lyhyet maininnat joka
tapauksessa saattavat jäädä vaivaamaan.
Walden ehti
monella alalla pitkälle. Hänestä tuli Suomen paperiteollisuuden ”ykköspatruuna”,
kenraali ja sotaministeri. Mannerheimin lojaalina luottomiehenä, mutta mielipiteiltään
itsenäisenä hänen poliittinen vaikutusvaltansa oli ilmeisesti paljon suurempi
kuin pelkkä muodollinen asema olisi edellyttänyt.
Mannerheim ja
Walden olivat molemmat asuneet Venäjällä ja osasivat kieltä erinomaisesti.
Molemmat myös joutuivat lähtemään maasta vallankumouksen jälkeen. Walden oli
tosin saanut upseerin koulutuksen, mutta oli lähtenyt siviiliuralle. Vuonna
1918 hän joka tapauksessa nousi everstiksi saakka. Yhteistyö Mannerheimin
kanssa jatkui niin valtionhoitajakaudella ja puolustusneuvostossa kuin sitten
sotien aikana.
Paavo Talvelan
ohella Walden taitaa olla ainoa kenraaliksi ylennyt reservin upseeri, mikäli
tätä sanaa voi käyttää henkilöstä, joka ei varsinaisesti ollut ammattisotilas,
mutta joutui tähän asemaan tilanteen niin vaatiessa. No, itse asiassahan myös
Mannerheim oli samassa asemassa vuoden 1918 jälkeen.
Kulha mainitsee
sen tunnetun seikan, että Mannerheim halusi hyökätä Pietariin hankkiakseen
uudelle, itsenäiselle Suomen valtiolle Venäjän kiitollisuuden ja tunnustuksen.
Samalla hän mainitsee myös Waldenin kannattaneen hyökkäystä Pietariin, mutta
tarkoituksella tuhota sitten kaupunki…
Jostakin syytä
kirjoittaja ei jää pohtimaan näiden kahden päämäärän tavatonta ristiriitaa eikä
liiemmin sitä, miten tämä ”tuhoaminen” olisi ollut mahdollista.
Toki terve järki
sanoo, ettei se olisi ollut mahdollista mitenkään. Kuitenkin jo yritys, miten
avuttomaksi se olisikaan jäänyt, olisi nostattanut Suomen päälle Venäjän ikuisen
vihan. Kuten Trotski julisti suomalaisille sekä vuonna 1919 että vuonna 1922:
mikään Venäjän hallitus ei antaisi Suomelle anteeksi hyökkäystä Pietariin. Ja
tässä tarkoitettiin myös ”ystävällistä” hyökkäystä sisällissodan toisen
osapuolen auttamiseksi.
Lienee
katsottava, että koko puhe kaupungin ”hävittämisestä” oli vain retoriikkaa ja
siitä saatettiin ketterästi siirtyä ajatukseen kaupungin auttamisesta, kuten
Waldenkin näyttää tehneen.
Joka tapauksessa
koko drastinen kielikuva kaupungin hävittämisestä oli eräällä tavalla ajankohtainen
aikana, jolloin bolševikit pelkällä hallinnollaan olivat tuhonneet maan
talouden niin perinpohjaisesti, että Pietari oli menettänyt kaksi kolmannesta
asukkaistaan ja Moskovakin puolet.
Kun
saksalaisten, epäluotettaviksi ymmärrettyjen ystävien hyökkäystä pelättiin
vuonna 1918, aloitettiin Pietarissa jo laivojen upotukset, mistä Lenin
raivostuneena protestoi.
Vaikka bolševikkien
valta teki Venäjän ja siinä luvussa Pietarin tuhoamiseksi enemmän kuin mikään
vihollinen siihen mennessä, oli myös heidän tavoitteenaan viime kädessä
mahtavuuden palauttaminen, deržavnost. Aikanaan sekin sitten
toteutui.
Koska Suomi oli
tuomittu jäämään Venäjän ja myös Pietarin naapuriksi kaikissa oloissa, sen
kannatti pikemmin etsiä niitä yhteisiä etuja, joita molemmilla oli ja olihan
niitä.
Tarton rauhan raja
oli liian lähellä Pietaria ja Suomenlahden käytävä oli, muun muassa Suomelle
kuuluvien saarten takia, suurvalta Venäjän kannalta sietämättömän ahdas.
Walden oli
mukana sekä Tarton että Moskovan rauhaa tekemässä ja myös jatkosodan välirauhan
”neuvotteluissa”. Tarton rauhan raja oli aktivistien ja opiskelijaradikaalien
mielestä huono ja samaa mieltä oli tuolloin myös Mannerheim, joka tosin
myöhemmin kertoi ymmärtäneensä sen liian ”hyväksi”. Waldenin mielestä rauha oli
Suomen kannalta ”niin hyvä kuin puhumalla saattoi saada”.
Joka tapauksessa
Mannerheim sodan jälkeen ehdotti venäläisille eräänlaista YYA-sopumusta, jota
Kulha ei mainitse, mutta eipä se hänen kirjansa aihepiriin enää kuulukaan.
Joka tapauksessa
se on elävä esimerkki siitä, miten täydellisesti muuttuvat politiikan realiteetit
saattavat vaikuttaa intellektuaalisesti vireiden ihmisten arvioihin. Sitä
paitsi kaikki ei muutu. Myös korkean itseisarvon omaavia vakioita sisältyy
monen tuntemattoman yhtälöihin.
Kulhan kirjan
merkittävä ansio on Waldenin nostaminen esille marskin varjosta. Suomihan oli
aikoinaan klubi ja on sitä hieman
vieläkin. Sitä ja sen toimintaa ei oikein voi ymmärtää kaikkia tärkeimpiä
klubiveljiä tuntematta.
Haasteelliseksi historiaan suhtautumisessa tekee se että tiedämme suurinpiirtein "mitä myöhemmin tapahtui" jolloin jälkiviisastelu on liian herkullista jotta siltä välttyy. Kuitenkin kaikki johtajat etenivät kuta kuinkin pimeydessä 1930-luvun lopulla eikä ollut oikeastaan mitään muuta kuin arvioida vuosien 1914-18 toistumisen. Sitä kai Ryti tarkoitti vastatessaa Söderhjelmille helmikuussa 1940 uskovansa lännen voittavan sodan mutta esitti jatkokysymyksen: "Mutta milloin? Mitä olemme siihen mennessä ehtineet menettää?"
VastaaPoistaNiinpä Mannerheimille ja Rytille jäi ainoaksi vaihtoehdoksi antaa suurvaltojen ratkaista sota ja yrittää jotenkin pitä Suomi pystyssä. Suomen aktiivista roolia on turha liioitella. Kummasti vain Neuvostoliitonkin tavoitteet Suomen suunnalla muuttuivat ainakin kolme kertaa pelkästään vuonna 1944 sen mukaan miten hyvin tai huonosti Suomi pyristeli.
Näinhän se juuri on. Saksan tappiota Stalingradista lähtien ja Yhdysvaltojen merkitystä "rauhankongressissa" osattiin odottaa, mutta muuten ennustukset aina vain osoittautuivat epärealistisiksi.
VastaaPoistaSuurvalta Suomi ei asioita ratkaissut, kuten joistakin kirjoista ja etenkin kansallisesta itsekritiikistä voisi päätellä, mutta kummasti se vain oman palstansa hoiti.
Olen joskus lukenut niistä sotasyyllisyysoikeudenkäynneistä, joita Suomessa rauhansopimukseen vedoten järjestettiin.
VastaaPoistaVälirauhansopimuksessa käskettiin tuomita sotarikolliset, mutta oliko "sotasyyllisistä" alunperin mitään mainintaa? Kuka lopulta päätti, ketkä asetetaan syytteeseen, ja minkälaisin perustein?
Jotain arveluja olen lukenut, ettei valvontakomissio kiinnostunut poliitikkojen tuomitsemisesta ennen kuin vankilasta juuri vapautuneet kommunistit sitä heille ehdottivat. Onko tässä mitään perää?
Sinänsä hämmästyttävä oli se Stalinin suhtautuminen Mannerheimiin, jota hänen propagandansa oli yrittänyt kaataa vuosikausia. Mutta kun ottaa huomioon Marskin korkean iän ja "rauhanpresidentin" nitistämisestä koituvat imagotahrat, ei Stalinin käytös enää tunnukaan niin oudolta.