Euroopan napa

Euroopan pääkaupunki

Bryssel on monessa suhteessa sopiva Euroopan yhteisön pääkaupungiksi. Kaupunki on monikansallinen ja kuvastaa siten sekä Belgian että EU:n hajanaisuutta ja ristiriitaisuutta. Sitä voidaan myös kutsua monikulttuurisuudeksi, mikäli joku vielä haluaa sanaa käyttää.

Kaupunki on kielellisesti ranskalaisenemmistöinen, mutta sijaitsee flaaminkielisellä alueella. Se nimikin on tietysti erilainen kummassakin kielessä: Bruxelles tai Brussel, saksaksi Brüssel.

Uskonnolliselta kannalta enemmistö belgialaisia myös pääkaupungissa kuuluu katoliseen kirkkoon, mutta muslimeja siellä on jo neljännes. Jo vuonna 2004 55 prosentilla Brysselissä syntyneillä lapsilla oli maahanmuuttajavanhemmat.

Monikulttuurisuus, joka on Belgiassa yleensä ja Brysselissä erityisesti ikivanhaa perua, on myös aina ollut ristiriitojen aiheuttaja. Kieliryhmät kyräilevät toisiaan ja edes jonkinlaisen hallituksen muodostaminen Belgiaan on joskus osoittautunut uskomattoman visaiseksi ja aikaa vieväksi tehtäväksi.

Monikansallisen Belgian historia on pikemmin varoittava kuin elähdyttävä esimerkki monikulttuurin epäonnistumisesta. Dynastisista ja uskonnollisista syistä kansallisuusaate sanan klassisessa mielessä ei täällä toteutunut.

Katolisuuden ollessa merkittävä voima uskonto piti Espanjan ja sittemmin Itävallan alankomaiksi nimitettyä aluetta koossa ja Hollannista erillään. Kun Belgia ja Hollanti Wienin kongressissa vuonna 1815 yhdistettiin, pysyi pakkoavioliitto voimassa vain vuoden 1830 vallankumoukseen saakka.

Sen jälkeen Belgian puolueettomuus taattiin kansainvälisellä sopimuksella. Englanti oli huolestunut siitä, että tuo itsenäinen maa, jonka sijainti oli kuin ”pistooli Englannin ohimolla” voisi joutua sen vihollisen, käytännössä perivihollisen eli Ranskan valtaan.

Kuten tunnettua, keisarillinen Saksa rikkoi sittemmin röyhkeästi Belgian puolueettomuutta vastaan ja hyökkäsi muitta mutkitta sen läpi pyrkiessään kohti Pariisia. Tarina toistui vielä toisessakin maailmansodassa. Itse asiassa Belgian puolueettomuuden loukkaus tarjosi vuonna 1914 muodollisen syyn sodan laajentamiseen koskemaan myös Englantia.

Alankomaat yleensä ja nykyinen Belgia eli Flanderi ja Brabant siinä luvussa olivat eurooppalaisen taidon ja ahkeruuden symboleja jo keskiajalla.

Brüggen patrioottiset museoihmiset väittävät, että kaupunki oli keskiajalla koko maailman keskus, aikansa New York. Antwerpenilaiset ja heidän tukenaan myös merkittävä historian auktoriteetti Fernand Braudel eivät tuota ihan allekirjoita, vaan väittävät, että kyllä se oli Antwerpen: vasta siitä tuli aidosti kansainvälisen kaupan eikä vain omien takamaidensa keskus.

Kauppa, jonka tukijalkana oli kukoistava kutomateollisuus, nosti joka tapauksessa Alankomaat ennen näkemättömään kukoistukseen. Brysselin, Brüggen, Gentin ja Antwerpenin huikeat tornit puhuvat asiasta omaa kieltään.

Kutomateollisuus oli aikansa sampo, mutta toki Belgiassa oli vanhastaan myös menestyvää metalliteollisuutta. Vallonilaisia seppiä tuli runsaasti Suomeenkin, kun täällä alettiin 1600-luvulla perustaa omaa metalliteollisuutta. Belgialaiset aseet tunnetaan yhä kaikkialla.

Kansallinen asetehdas FN (Fabrique Nationale Herstal) valmistaa kaikenlaisia käsiaseita, joista Browningit aikoinaan muodostuivat meilläkin suorastaan yleiskäsitteeksi. Suomessa kätevä itselataava tupsluikkari sai pian nimen ”roolinki”, jolla tarkoitettiin kaikkia saman systeemin aseita.

Mutta aikansa kutakin. Kuten muuallakin vanhan savupiipputeollisuuden tyyssijoilla, myös Belgiassa se, mikä kerran oli kansallisen ylpeyden aihe, on muuttunut sosiaalisesti vaikeaksi ruostevyöhykkeeksi. Sinne on nyt muuttanut runsaasti ulkomaalaisia, jotka ovat päättäneet parantaa elintasoaan asuinpaikkaa vaihtamalla. Kuten Englannissa, ongelmana on, että asunnot saattavat olla halpoja, mutta työtä ei ole.

Asiaa pahentaa, että se maahanmuuttajaväestö, jota syystäkin omantunnonvaivoja poteva entinen siirtomaavalta on avokätisesti ottanut maahan, on muhamettilaista. Tämä on ollut huono idea molempien osapuolten kannalta.

Brysselin muslimighetot ovat olleet hyvä kasvualusta jihadisteille, kuten uutisista tiedämme. Molenbeek, ”Myllypuro” tuli taannoin kovin ikävällä tavalla tutuksi.

Itse asiassa Brysselin pitkälle ehtinyttä islamisoitumista ei vanhassa keskustassa juuri huomaa. Siellä ei ole yhtään moskeijaa, mutta kyllä sen sijaan useita kirkkoja. Aamuisin muessinien rukouskutsut eivät herätä turistia. Sen sijaan humalaisten puoliälytöntä mölinää riittää tietyillä seuduilla läpi yön, mikä kertoo lähinnä kristillis-humanistisesta perinnöstä.

Eteläinen väki kansoittaa sen sijaan eteläisen aseman (Gare du midi) valtavan kirpputorin sunnuntaisin. Mutta eipä sekään näytä tulleen ongelmaksi. Läskiä on siellä myynnissä halalin ohella. Kuten asian luonteeseen sopii, täällä hallitseva jumaluus on mammona.

Sivumennen sanoen, Brysselin komein bulevardi taitaa olla Avenue Stalingrad. Ymmärrettävää on, ettei esimerkiksi Hitlerille sen sijaan näytä olevan minkäänlaista muistomerkkiä.  Toinen merkittävä muisto Stalingradin taistelusta on, kuten tiedetään, Pariisissa, jossa on sen niminen metroasema.

Paikallinen raitiotielinja näytti myös ulottuvan sangen kauas. Päätepisteeksi mainittiin peräti Moskova (Moscou). Meillä ei vastaavia venäläisiä nimiä taidakaan kaupungeissa ollakaan, ellei nyt oteta lukuun Tampereen Amuria ja Turun Port Arthuria.

Yhtä kaikki, varsin idyllistä vanhaa aluettakin näyttää Brysselistä löytyvän, kuten Marolles vanha työväenluokkainen kaupunginosa, joka on sittemmin herraskaistunut, vähän kuin Helsingin Punavuori tai Kalliokin.

Oma lukunsa on sitten se Euroopan pääkaupunki, EU-rakennukset ja puistot. Eiväthän ne kovin mahtavia ole, mikä saattaa heijastaa koko EU-mentaliteettia laajemminkin. Katedraali, St. Michel et Gudule on paljon komeampi ja samaa voi sanoa jopa Brysselin kaupungintalosta, jonka mahtavuuden kai juuri olikin määrä korostaa kaupungin mahtia kirkon ja potentaattien rinnalla. Myös Oikeuspalatsi, notorisen sortajan, Leopold II:n aikaansaannos on paljon mahtavampi. Siitä puhe, mistä puute…

Mutta jopa tapauksessa: Brüggen ja Antwerpenin ja jopa Gentin keskiaikaiset maalliset mahtirakennukset ovat monin verroin vaikuttavampia ja kiinnostavampia kuin sodanjälkeisen 1900-luvun latteudet, myös arkkitehtuurin alalla. Miten on mahdollista, ettei meidän aikakautemme ole kyennyt parempaan? On ymmärrettävää, ettei katedraaleja synny ilman uskoa, mutta miksei nyt synny edes vaikuttavaa maallista kulissia?

Eiköhän tässä liene jotakin hyvin symbolista. Maailmansodissa itsensä runnellut Eurooppa alkoi hävetä koko kulttuuriperintöään ja sanoutuessaan irti kaikesta mahtipontisuudesta se samalla irtisanoutui hierarkioista ja elitismistä ja nosti paraatipaikalle latteuden, velttouden ja paheen. EU:n rakennukset eivät voi symbolisoida uskoa, mahtia tai hallitsijan asemaa, koska sillä ei sellaisia ole. Parlamentti tarkoittaa juttutupaa, korskeus ei kuulu sille.

Toisaalta, keskustan seinät eivät ole kovinkaan tuhritut. Muutama kansallisten taiteilijoiden tyyliin maalattu siisti muraali ei juuri loukkaa silmää.  Seksikauppoja ja muita alan laitoksia ei näytä olevan kovin paljon.  Ehkäpä vain eivät sattuneet tielle.

Bryssel ja koko Flanderi olivat varsin sympaattinen kokemus lokakuun lopun intiaanikesässä, mittarin kivutessa lähes 20 asteeseen. Syysauringon loisteessa kaikki näyttää sangen korealta, eikä pintakiiltoa ihaileva turisti voisi arvatakaan, että tämä maa on hajoamisen partaalla, mikä sitä paitsi saattaa olla sen ongelmista pienemmästä päästä.