Est Europa nunc unita

Est Europa nunc unita!

Eurooppa, toisin kuin Amerikka, ei ole syntyjään maahanmuuttajien maa. Yhdysvaltojen vaakunan tunnuslause e pluribus unum – monesta yhdeksi- perustuu aivan toisenlaiselle historialle kuin Euroopan valtioiden synty ja kehitys.

Vaikka Yhdysvallat on saanut kulttuurinsa Euroopasta, on siitä kehittynyt oma, vähintäänkin autonominen sivilisaationsa, joka elää toisenlaisten reunaehtojen varassa kuin vanha Eurooppa.

Yhdysvallat on supervalta, jonka voima ja mahti houkuttelevat pääomia ja jonka väestö yhä jatkaa kasvamistaan. Yhdysvallat ei kainostele asettaa sotilaallista voimaa julistamiensa arvojen taa eikä puolestaan kumartele mitään vieraaksi kokemiaan arvoja. Se edustaa tahtoa ja itsetietoisuutta. Tämän vuosisadan historiaa seuratessa voisi myös sanoa, että se edustaa hybristä ja röyhkeyttä.

Kuten Yhdysvallat, myös Eurooppa, virallisessa hymnissään, korostaa yhtenäisyyttään ja jopa sen pysyvyyttä:

Hymnus Latinus Europae

Est Europa nunc unita
et unita maneat;
una in diversitate
pacem mundi augeat.

Semper regant in Europa
fides et iustitia
et libertas populorum
in maiore patria.

Cives, floreat Europa,
opus magnum vocat vos.
Stellae signa sunt in caelo
aureae, quae iungant nos.

Eipä siinä sitten muuta kuin hyppimään riemusta ilolle osoitetun oodin tahdissa! Jubilate, amici!

Euroopan yhteys moninaisuudessa, josta hymni kertoo, muistuttaa hiukan tuota tuttua kolminaisuusopin ideaa. Oikeudenmukaisuus ja kansojen vapaus suuressa isänmaassa ovat tietenkin välttämätöntä mainospuhetta.

Kuinkapa kehtaisikaan todeta, että unioniin kuuluminen pakostakin rajoittaa molempia, ellemme sitten Neuvostoliiton tapaan rupea kirkkain silmin väittämään, että keskustan ja periferioiden edut tässä yhteisössä ihmeellisellä tavalla aina vain yhtenevät. Siis meillä, vaikka ei tietenkään muualla, kuten ääliökin käsittää.

Taivaan kultaiset tähdet, hymnimme mukaan, kutsuvat kansalaisia suuriin tekoihin, jotka tietysti muutenkin houkuttelevat kunnianhimoisia. Brysselin koneeseen ja suurtenkin simpukkalautasten ääreen ainakin riittää tunkua. Muista suurteoista lienee harvemmin mitään kuultu.

Tekojen ylistetty moraalinen suuruus ei toki ole riippuvainen aineellisista resursseista jotka pian hupenevat.  Moraalisesti arvokkaintahan itse asiassa on uhrautuminen jonkin itseä suuremman hyväksi: ihminen isänmaansa ja kukin isänmaa yhteisen unioninsa hyväksi. Kuitenkin myös koko tuon suuruuden takana oleva yhtenäisyys on hupenemassa.

Eurooppa, kaikesta rikkaudestaan ja sivistyksestään huolimatta, on kutistuvan väestön ja nopeasti kasvavan siirtolaisuuden maa. Sen komeasti kuuluttamat eurooppalaiset arvot ovat sitä laatua, etteivät ne lainkaan kelpaa monille maahanmuuttajille, joilta ei myöskään edes edellytetä niiden jakamista. Eurooppa edustaa siis tahdottomuutta ja passiivista kaiken suvaitsemista. Toisin kuin Yhdysvallat, se ottaa helmaansa kaikki, jotka kehtaavat tulla.

Tunnetun historioitsijan ja politologin, Walter Laqueurin skenaariossa Euroopasta on tulossa yhä mitättömämpi yksikkö maailmanpolitiikassa samaan aikaan kun sen edustamat arvot muuttuvat yhä merkityksettömämmiksi arkaaisen islamin vallatessa esteettä alaa unionin sisällä sen oman lepsuuden vuoksi.

Laqueur ei toki ole ainoa tällaisen kehityksen ennustaja. Vuonna 2009 kirjoitin kirjan Länsimaiden tuho, jonka pessimismille antoi oman lisänsä myös tuolloin ajankohtainen taloustaantuma, josta ei lopulta ainakaan välittömästi tullut niin pahaa kuin oli pelätty.

Tämä ei kyllä edes ollut pahin pelkoni eikä myöskään Laqueurin analyysi perustunut näin heiveröiselle perustalle. Euroopan taantumisessa on kyse ennen muuta kovista rakenteellisista seikoista, joista syntyvyyden romahtaminen on keskeisen tärkeä. Se osaltaan myös heijastaa kulttuurin keskeisten rakenteiden kehitystä ja vaikuttaa talouteen.

Euroopan rappiota ja jopa perikatoa on ennusteltu jo parisataa vuotta. Oswald Spenglerin, Arnold Toynbeen, Pitirim Sorokinin ja monien pienempien profeettojen äänet ovat aina vuorollaan herättäneet lukijoiden uteliaisuuden ja sitten painuneet unhoon.

Tuskin kuitenkaan erehdyn, mikäli sanon, että kovin harva asioista perillä oleva henkilö edustaa enää tänä päivänä euro-optimismia. Tällä en tarkoita pelkästään Euroopan unionin kohtaloa, vaan odotuksia koko maanosan tulevaisuudesta.

Talouden näkymät tulevat suurella todennäköisyydellä aina silloin tällöin korjaantumaan ja jälleen huononemaan, kuten suhdannevaihteluille perustuva vapaa markkinatalous edellyttää.

Demografian ja kulttuurin suhteen tilanne on kuitenkin toinen.

Syntyvyyden muutostrendit kehittyvät vuosikymmenien ja osittain vuosisatojen kuluessa. Samaa on sanottava kulttuurin perusrakenteista.

Vuodesta 2000 vuoteen 2017 on kummallakaan alalla tuskin tapahtunut mitään hyppäyksellisiä muutoksia huolimatta sellaisista poliittisesti suhteellisen merkittävistä seikoista kuin syyskuun 11 päivän terrorihyökkäyksen jälkeen alkanut ”terrorismin vastainen sota” tai se Lähi-idän kuohunta ja sen jälkeinen siirtolaisinvaasio, jotka länsimaiden oma interventio pani vauhtiin.

Siitä huolimatta maailmassa tapahtuu nykyään hyvin nopeassa tahdissa paljon sellaista, jonka ymmärtämiseksi olisi tärkeää kyetä näkemään se historiallista taustaansa vastaan.

On selvää, että tämän päivän tapahtumilla on paikkansa kehityksessä, jolle viimeistään parin sukupolven päästä selvästi kyetään näkemään tietty suunta. Itse asiassa tuo pääsuunta on jo nytkin tiedossamme, eikä meillä ole yhtään pätevää syytä kieltäytyä sitä näkemästä.

Sen sijaan, että ruikutamme Euroopan unionin heikosta talouden dynamiikasta ja sen kansojen yhä lisääntyvästä nuivuudesta hallitsematonta vieraiden invaasiota vastaan tai peräti ryhdymme sättimään itse nationalismia, meidän kannattaisi edes nähdä ne perusongelmat, jotka Eurooppaa vaivaavat.

Demokratiavaje on tietenkin nykyään entistä pahempi, kun kansat joutuvat sietämään ilmiöitä, joista ne eivät pidä. Siitä huolimatta siitä on käytännössä suorastaan lakattu puhumasta.

Unionit ovat kautta aikojen toimineet keskuksen ehdoilla ja polkeneen periferian etuja. Muu tuskin on mahdollista muuten kuin utopiassa. Asiaa kannattaisi ainakin yrittää lievittää laajentamalla periferian itsemääräämisoikeuksia. Visegrad-maat ovat keksineet jopa liittoutua näissä merkeissä ja niiden rintamaa voi olla vaikea hajottaa.

Ilmeisesti suurimpia epäoikeudenmukaisuuksia on tällä hetkellä se, että pankkien riskeistä eivät vastaakaan pankit itse, vaan jopa kohtuuttoman suurella osuudella Suomen kaltaiset maat, joilla ei ole noiden holtittomien velanantajien kanssa ollut mitään tekemistä.

Vastoin normaalia oikeustajua on myös se, että EU:n jäsenmaat velvoitetaan ottamaan alueelleen suuria määriä sellaista väestöä, jota ne eivät halua eivätkä tarvitse. Käytännössä tämä aines useassa tapauksessa muodostaa vapaamatkustajien luokan, joka joudutaan asettamaan jonoissa oman kansan edelle.

Neuvostoliitossa tällainen oli aikoinaan normaalia toimintaa eikä ole ihme, että niin sanotut EU:n uudet jäsenmaat eli entiset Itä-Euroopan maat kavahtavat syvästi tilannetta ja kieltäytyvät taputtamasta propagandapuheelle, jonka ne hyvin tunnistavat vanhasta muistista.

Est  Europa nunc unita? Euroopan hymnin korkealentoisuus sopii huonosti siihen tilanteeseen, joka nyt on päässyt syntymään. Joskus vuoden 2000 vaiheilla se kuulosti komealta ja innoittavalta, mutta nyt ei, eikä syy ole kansojen nuottikorvassa. Itse asioille tarttisi tehdä jotakin.

Ehkäpä niin onkin tapahtumassa. Luottamus EU:hun ja Natoon ovat heikkoja. Vuoden 2015 PEW-kyselyn mukaan yli puolet ranskalaisista, italialaisista ja saksalaisista vastustaisi avunantoa Nato-kumppanille, mikäli sitä vastaan hyökättäisiin.

Mutta lieneekö kukaan edes hyökkäämässä? Siitä en ainakaan ole kuullut. Joka tapauksessa niin EU kuin sen repaleisuutta paikkaileva Nato nauttivat ilmeisesti varsin heikkoa kannatusta oman väestönsä keskuudessa. Ne ovat kuviteltuja yhteisöjä, joista etenkin edellinen kuuluu lähinnä fantasian luokkaan ja sopii paremmin illallispöydän hilpeiden laulujen aiheeksi kuin sankaritöiden innoittajaksi.

Ehkäpä se on hyvä niin. Onhan tässä maanosassa jo sotia ollut vaikka muille jakaa. Mutta tarttisiko nyt sitten tehdä jotakin ihan kaiken varalta? Syttyväthän ne tulipalotkin yleensä varoittamatta.

 Käyttääkseni merenkulkuun liittyvää vertausta, eipä tässä ole keulan suunnalla pärskeitä juuri nyt näkyvissä, joten voidaan pitää vaikka entistä kurssia, ellei todellakaan ole mitään parempia ideoita tarjolla.

Mutta ennen pitkää tämä ei riitä, minkä kansojen mielipidekehitys todistaa. Kyllä se ranta sieltä vielä tulee vastaan ja siihen kannattaa olla joka suhteessa valmistautunut.

 Ohjaaminen on joka tapauksessa laivassa kapteenin vastuulla. Ikävä kyllä sellaista ei Euroopalla taida olla. Lieneekö nyt enää, edistyksellisen perustuslakiuudistuksen jälkeen Suomellakaan.