Huonoa elämää

Huonoa elämää

Jukolan veljekset lauleskelivat joskus rallatusta: ”Elettiinpä ennenkin, vaikk’ ojan takan’ oltiin! Ojapuita poltettiin ja ojast’ oltta juotiin!”

Pidän mahdollisena, että ”oja” tässä tapauksessa tarkoitti samaa kuin virossa, eli jokea. Niiden välillähän on itse asiassa vain aste-ero.

Joka tapauksessa suhteellisen tuore ajatus siitä, että menneisyydessä kaikki oli huonommin, taisi jo saavuttaa myös Jukolan visapäiset veljekset. Jo kauanhan olemme kaikki olleet sitä mieltä. Niin kauan, että alamme jo unohtaa, että kerran tässä maailmassa kulta-aika kuului aina menneeseen paratiisiin, jonka menetimme syystä tai toisesta, yleensä omasta syystä tai ainakin nyt kaukaisten sukulaistemme tekojen vuoksi.

Mummo-vainaa toisteli usein, radiosta uutisia kuunnelleessaan, raamatusta poimimaansa lausetta: ”Ja ihmiset lisääntyivät ja samalla lisääntyi myös heidän pahuutensa”. Ennen oli paremmin. Eivät olleet uutiset noin hirmuisia.

Nykyään alamme taas kerran olla yhä skeptisempiä sen suhteen, että maailma menisi aina vain parempaan suuntaan. Aineellisesti, siis kulutusmahdollisuuksien kannalta, muutos on kuitenkin jo ollut niin huikea, ettei sitä olisi voinut edes käsittää vielä viisikymmentä vuotta sitten.

Me, jotka silloin, tuona lähes esihistoriallisena aikana elimme, muistamme väärin, jos nyt luulemme, että olisimme silloin voineet kuvitella, että vanhoilla päivillämme pääsemme nauttimaan kaikesta siitä, mitä meillä nyt on kaupoissa tarjolla ja meidän rahoillamme ostettavissa.

Kuitenkaan asiat eivät ole hyvin edes tämän aineellisen hyvinvoinnin kannalta. Tämähän se yleinen konsensus lienee. Kaukana siitä ne ovat. Lohtua ehkä voisi tuoda se ajatus, että ne ovat sentään tänään paremmin kuin huomenna, mutta ei sitäkään oikein uskalla ajatella.

Mutta me, jotka kerran elimme 1950-luvun Suomessa, joka nykyisillä mittapuilla oli kurjala, muistamme luultavasti tuota aikaa myös lämmöllä.

Parempaa lapsuutta ja varhaisnuoruutta voi tietenkin kuvitella. Myöhempiä sukupolvia ajatellessa tulee kuitenkin usein mieleen pelko ja sääli, mutta perusoptimistina ajattelen sentään, että kaikki on oikeastaan nyt niin paljon paremmin kuin ennen, että nykyisiä ja vielä tuleviakin tosiaan kannattaa pitää lottovoittajina, kuten on joskus syystä sanottu. Mutta eipä se tieto tulevaisuudesta niin varmaa ole, kaikesta tämän hetken ”hyvästä elämästä” huolimatta.

Huonoa elämää on joka tapauksessa siis jo tullut kokeiltua ja siitä on monella muullakin tämän päivän kansalaisella runsaasti tietoa, sanan monessa mielessä. Vain vinksahtaneet vihreät voivat suorastaan haluta huonoa elämää, tulee vaistomaisesti ajatelleeksi.

Kuitenkin kosketti paatunutta sydäntäni venäläinen laulelma, jonka kuulin tässä juuri Kurkimäen lasten musiikkikoulussa pidetyssä konsertissa. Moskovalainen Nikitinien pariskunta esitti laulelmia, joiden joukosta tarttui korvaan Kak horošo my ploho žili... Miten hauskaa olikaan tuo huono elämä…

Ei nyt kannata kuvitella, että tuo runo olisi jotakin kommunistisen puolueen herruuden ajan rehabilitointia. Pikemmin siinä kaikuu sama ironia kuin eräässä tunnetussa Gulagia kuvaavassa kirjassa, jonka nimenä on Horošo sideli,”Hyvinpä istuttiin ”. Siinähän pelataan sanonnoilla ”horošo sidim!” (onpas meillä hauskaa!) ja sidet (istua, lusia vankilassa).

Niille, jotka ovat kiinnostuneita alkutekstistä, kopioin tästä Boris Ryžijn runosta olennaisen pätkän:

Runo alkaa siitä, miten oluesta tuli kavereille joskus kuin ilma, jota hengitetään, mutta joskus sitä ei saanutkaan ja silloin:

За магазином ввечеру
стояли, тихо говорили:
«Как хорошо мы плохо жили»,
прикуривали на ветру.

Iltatuimaan kaupan luona

seistiin, hiljaa mutistiin,

”vaan hyvin äsken elettiin”

ja siinä sätkää vedettiin…

Mutta sehän oli vain tylsyyttä se, ja ehkä vain taivas hiljaa ymmärsi sen, miten tökerösti siinä kohdeltiin ihmeellistä sanaa ”elää”…

Ja sitten näyttämölle saapuu aito bandiittityyppi, jonka katse kertoo vankiloista ja joka törkeästi kiroilee. Valtavassa nyrkissä on tatuointi, joka säväyttää runoilijaa: ”Borja”.

с печатью острога во взоре,
ругается матом, кладёт на рычаг
почти аномально огромный кулак
с портачкой трагической «Боря».

Sehän on hänen oma nimensä…

No nuoret runoilijat nyt ovat mitä ovat.  Huonoa elämä saattoi aikansa olla hauska viettää, mutta mitä elämää se muka oli? Boris Riži hirttäytyi jo alle kolmikymppisenä ja lienee todettava, ettei hänestä ole kenellekään esikuvaksi.

Kiinnostavalta kuitenkin tuntuu se, että hahmo on ainakin ensi lukemalta niin tavattoman venäläinen. ”Borja”-bandiitti puhuu törkeyksillä, rugajetsja matom, mitä venäläinen intelligentsija ei koskaan anna anteeksi kenellekään.

Amerikassa Borja kuitenkin olisi, jos olisi tarpeeksi rahaa ollut, voinut ruveta presidenttiehdokkaaksi ja menestyä erinomaisesti. Mutta eihän sitä rahaa hänellä tietysti ollut, ei edes sinne päinkään.

Ja siitä tullaankin toisenlaiseen huonoon elämään. Kun ei ole rahaa, niin ei ole ja se voi pahastikin rajoittaa ihmisen itsetoteutusta. Silloin varmasti saattaa tulla mieleen, että paremman puutteessa voisi keskittyä viettämään tuota Boris Rižijn tarkoittamaa huonoa elämää, kun nyt ei hyvääkään ole saatavissa. Mitäpä väliä.

Viimeksi kuluneen vuosisadan mittaan kulutus Suomessa on kasvanut yksitoistakertaiseksi. Ensimmäisen puolen vuosisadan mittaan se vain kaksinkertaistui, mutta räjähti sitten aikana, jonka hyvin muistamme: 1960-1990-luvuilla.

Nyt sitten näkyvät jotkut ainakin ay-liikkeen piirissä kauhistelevan elintason putoamista vaikkapa viidellä prosentilla. Onhan se ymmärrettävää ja nimenomaan siltä kannalta, että sen vuoksi niin suuri osa kansaa jätetään pois kelkasta, jotta se kevyemmin kulkisi.

Mutta muistoissamme kaikki ei ollut välttämättä huonosti silloin, kun elettiin huonosti ja nykystandardeilla jopa kurjasti. Sama se taisi tilanne olla Venäjälläkin.

Galina Nohotovitš-niminen henkilö on, ehkäpä Boris Rižijn innoittamana, kirjoittanut runon Kak horošo my žili ploho – miten hyvää olikaan elämä köyhä! Ja tässä tapauksessa köyhyys oli vain aineellista, eikä se merkinnyt niin paljon:

…Мечтали, думали, дерзали,
Ночей над книгами не спали.

В пространствах узких коммуналок
Наш мир был материально жалок.
Мы были голодны, наивны и хотели
Вдруг в волчьей стае соловья услышать трели.

Seuraavilla ”suomennoksilla” en tavoittele kirjallisuuden Nobelia enkä Wihurin apua. Ne tekevät karkeata vääryyttä alkutekstille, mutta ehkä tuovat kieltä taitamattomalle esille jotakin sen sisällöstä sellaisena kuin sen ymmärrän.

kestettiin, mietittiin, toivottiin

kera kirjojen öitäkin valvottiin,

Kommunalkassa surkeutta vietettiin

nälkä kurni, vaan totuutta etsittiin

sudet ulvoivat – liverrys lintujen

ehkä löytyisi sieltäkin etsien?

Ja kuuluihan sitä. Oli Vysotskia sun muuta, vaikka Brodskiin ei tutustuttu. Mutta nyt ovat sitten ajat toiset ja toisia ovat ihmisetkin. Mutta eipä unohdeta sitäkään, miten hyvin saattoi elää myös huonosti, kehottaa kirjoittaja.

Huono elämä, kuten tietenkin myös vastaavasti hyvä elämä ovat kiinnostavia käsitteitä, joita ei pitäisi käyttää rienaavasti, mistä Boris Riži meitä varoitti.

Filosofiassa asia kuuluu keskeisiin ongelmiin, eikä siitä sen enempää. Tässä yhteydessä kiinnostaa käsitteen arkikäyttö.

On sanottu, että joskus 1950-60-luvuilla ravintolat olivat paikkoja, jonne mentiin viettämään huonoa elämää. Esimerkkinä toimii vaikkapa tunnetun Kalle Tappisen kohtalo.

Vain pikkuruisella osalla kansaa oli niin hyvät tulot, että toistuvia vierailuja ravintolassa saattoi pitää asianmukaisena elämäntapana.

Muiden kohdalla kyse oli holtittomuudesta, niukan resurssin tuhlaamisesta epäolennaiseen ylellisyyteen. Se raha oli pois tärkeämmästä. Siihen kun lisättiin taksilla ajaminen, oli Turmiolan Tommin kuva valmis.

Nykyään ravintola merkitsee yhä useammalle nautiskelua, jota pidetään paitsi ansaittuna, myös nimenomaan hyvän elämän osana.

Miksi ihmeessä ihmisen pitäisi kärvistellä ja pennejä venytellä, kun hän tässä maailmassa sentään viettää vain kiitävän hetken?

Carpe diem!  Tartu hetkeen! Tämä Horatiuksen lause on tainnut nykyään tavoittaa myös latinaa muuten heikosti hallitsevat piirit:

Dum loquimur, fugerit invida

aetas: carpe diem quam minimum credula postero.

Pakenevaan hetkeen on syytä käydä kiinni, sillä tulevaisuus on arvaamaton.

Luulenpa, että tämä on varsin käypää elämänfilosofiaa nykyään, kuten kai usein myös antiikin aikana. Yki erokin on: nythän on, mihin tarttua. Itsensä hemmotteleminen näyttää ainakin naisilla olevan jo liki kansalaisvelvollisuus, eikä se enää välttämättä ole suora tie velkaantumiseen ja turmioon.

Antiikin aikana sellainen hyvä elämä, jota jo koko maailman keskiluokka viettää, kuului lähinnä Trimalkion tapaisille öykkäreille ja elostelijoille, jollaisia ei kovin monta voinut olla. Yhtä sellaista palvelemaan tarvittiin jo melkoinen katras orjia.

Yltäkylläisyyden kulttuurilla saattaa kuitenkin yhä vielä olla yhtymäkohtia Boris Rižin tarkoittaman miellyttävän huonon elämän kanssa, vaikka kyse ei olisikaan oluen juonnista kaupan takana, vaan samppanjasta Rivieralla.

Molemmissa tapauksissa saattaa elämästä puuttua se arvokas aines, mitä Galina-rouva muisteli olleen saatavilla myös huonon elämän aikana.

Väheksymättä aineellisen perustan merkitystä hyvälle elämälle, on meidän ehkä tänäänkin syytä muistaa, ettei se yksin riitä. Siihenhän meitä viisaat kirjailijat kannustavat.

Petronius Arbiterin Trimalkio (suom. Edwin Linkomies, kuvitus Kari Suomalainen) pysyi naurettavana kaikista esittelemistään rikkauksista huolimatta ja osittain juuri sen takia, että siten paljasti olevansa henkinen nolla.

Köyhyys ei toki tuota hyvää elämää ja hyvin usein se jopa lienee sen suoranainen ja suurin este. Kaikesta huolimatta aineellisen puutteenkin keskeltä voi löytyä hyvän elämän aineksia. Ne ovat kotoisin tuolta hengen valtakunnasta, jossa rahan määrällä ei korvata törkeyttä eikä mielihyvän määrällä henkistä kasvua.

Boris ja Borja, kuten myös vastaavasti Petronius ja Trimalkio saattoivat aineellisesti olla samalla viivalla, mutta henkisesti he eivät olleet.