Sampo ja sen arvo

Sammon ryöstäjät

Markku Kuisma, Valtion yhtiöt. Nousu ja tuho. Siltala, 2016, 334 s.

Motto:

Jauhoi purnun puhtehessa,

yhen purnun syötäviä,

toisen jauhoi myötäviä

kolmannen kotipitoja

Markku Kuisma tuntee Suomen valtionyritysten historian, niitä tutkineena, paremmin kuin kukaan muu koko maailmassa. Tämän hän itsekin kirjansa alussa toteaa, väärään vaatimattomuuteen sortumatta.

Tavallinen hallintoalamainen ei ole voinut hämmästelemättä katsella, miten hallituksemme ovat myyneet kruununjalokiviämme ja usein jopa polkuhintaan. Näyttää suorastaan siltä, että tämä toiminta on tapahtunut jonkinlaisen maanisen euforian vallassa, välittämättä tuon taivaallista maan eduista, huoltovarmuudesta tai edes poloisen veronmaksajan edusta.

Valtionyhtiöt sentään jopa kerran tuottivat selvää rahaa valtiolle puhumattakaan siitä, että ne monipuolistivat maan elinkeinorakennetta ja tasapainottivat alueellista kehitystä ja tarjosivat tuhansille ja taas tuhansille työtä ja mielekkään elämän.

Itse asiassa valtiolla, joka käsittää tehtäväkseen kansalaistensa hyvinvoinnin ja maan elinkeinojen optimaalisen kehityksen, oli ehdottomasti velvollisuus luoda juuri tuon kaltaisia instituutioita.

Vaihtoehto olisi tietenkin ollut. Se olisi ollut raaka ja rajoittamaton riistokapitalismi, joka olisi maksimaalisesti palvellut kansainvälisen talouden ja työnjaon etuja. Sen vallitessa Suomi olisi kannattanut jättää ja siis myös jätetty raaka-ainevarastoksi, jonka tyhjennyttyä jäljelle olisivat jääneet kuonakasat ja barbaarinen kansa.

Kansainvälistä sijoittajaa tämä varmaankin olisi maksimaalisesti hyödyttänyt. Meillä olisi säästytty niin sanotusti tekemästä turhaa työtä ja olisi voitu jättää valtavat investoinnit suuntaamatta juuri tälle synkeälle niemelle, jonka asukkaat olisivat epäilemättä luonnollisen kehityksen myötä tulleet entistäkin epäempaattisemmiksi ja epäsympaattisemmiksi.

Suomen valtionyhtiöiden tarina on kiintoisa ja kunniakas. Sen sijaan, että kyseessä olisivat olleet laiskat jättiläiset, jotka muka lahjattomien poliitikkojen käsissä eivät ole kyenneet nousemaan siihen rooliin, jossa ne voisivat yksityisissä käsissä saavuttaa, toteaa Kuisma perustellusti, että lähes kaikki valtion suuryhtiöt ovat toimineet hyvin ja että Suomen kehittyminen sellaiseksi, mikä se on, perustuu pitkälti niihin.

Asian ydin saattaakin piillä juuri siinä, etteivät kyseessä ole olleet poliitikkojen suoraan hallinnoimat laitokset, vaan todellakin yhtiöt, jotka sitä paitsi ovat kyenneet hoitamaan asiansa tulematta veronmaksajan kukkarolle, toisin kuin erinäiset yksityispankit ja muutkin yritykset, viimeisimpänä Talvivaara.

Ensimmäinen valtionyhtiö oli Gutzeit, jonka valtio ilmeisesti hankki turvatakseen maamme metsiä ja koskia saksalaisten invaasiolta vuonna 1918. Vastaavanlaista invaasiotahan, sivumennen sanoen, on pyritty sittemmin aikaansaamaan lähes hinnalla millä hyvänsä. Vuonna 1918 siitä puhuttiin valtiojohdonkin piirissä vaarana, nykyään tämä näkökohta näyttää unohtuneen tykkänään.

Myöhemmin valtionyhtiöitä perustettiin hoitamaan kotiinpäin ja nimenomaan Suomen menestykseksi suuria malmirikkauksia, kuten Outokumun tapauksessa tai valjastamaan koskivoimaa, kuten Imatralla.

Kansainvälinen kilpailu oli raakaa, eivätkä kotimaiset uudet yhtiöt olleet tervetulleita markkinoille. Niitä rangaistiin, mutta siitä huolimatta tänne syntyi menestyviä klustereita, joissa sähkö tuotanto, kaivostyö ja kemian teollisuus tukivat toisiaan.

Ilman valtion aktiivista roolia ja pelkästään ulkomaiseen näkymättömään käteen luottava Suomi olisi jäänyt takapajulaksi. Eipä sitä kaiketi enää olisikaan.

Valtava ja poliittisesti arkaluontoinen toimi oli suomalaisen öljynjalostusteollisuuden luominen. Siihen sijoitetut pääomat olivat suuria millä tahansa mittapuulla ja riskit sen mukaisia.

Taas kerran temppu onnistui ja itse asiassa ainoa todellinen floppi valtionyhtiöiden kohdalla on ollut kuvaputkitehdas Valco.

Miksi ihmeessä valtio sitten on nykyään saanut päähänsä yksityistää lähes kaiken mahdollisen, sähköjohtoja ja pian rautateitäkin myöten? Olen itsekin kummastellut jo parin vuosikymmenen ajan tätä outoa ilmiötä, jonka ikävät seuraukset tuntuvat itse kunkin lompakossa.

Myöskään Kuisma ei ole löytänyt asialle järkevää selitystä. Yksi osaselitys on EU, jonka etummaiset kansalaisemme oitis kiiruhtivat omaksumaan isänmaakseen. Eurohuuman outoja seurauksia oli myös kaiken kotimaisuuden suosimisen välttäminen.

Kuten Helsingin Sanomat taannoin kertoi, tuossa huumassa eli siis sekavuustilassa, myös romutettiin viennin edistämisessä hyvin menestynyt Finpro ”syynä taloustilanteen lisäksi EU:n pelko ja ideologiset paineet”. Ja tämäkin tyhmyys tehtiin juuri silloin, kun tuota laitosta olisi erityisesti tarvittu.

Kuisma ruotii EVA:n raporttia Laiska jättiläinen ja teilaa siinä esitetyt viisi perustetta valtionyhtiöitä vastaan. Kuka tahansa asioita tuntematon voi teilata toisen argumentteja ideologisin perustein.

Muistan erinomaisesti, miten sosialistinen yhteiskunta aikoinaan todistettiin ylivertaiseksi kapitalistiseen nähden ja moni uskoi. Viime kädessä se, mitä itse kukin uskoi, perustui intuitioon. Harvalla oli kokemusta molemmista järjestelmistä ja emootioiden vallassa he tekivät vääriä johtopäätöksiä…

Tällä kertaa sattuu kuitenkin olemaan niin, että Kuisma tuntee asiansa. Hän on seurannut kiistoja valtionyhtiöistä ja myös niiden elinkaarta jo sadan vuoden ajan. Hän ei tosiaankaan edusta mitä tahansa kuppilafilosofiaa, jonka väittämät eivät perustu koviin faktoihin.

Kuisman johtopäätös on selvä: Suomen valtionyhtiöt ovat toimineet hyvin, mikäli ajatellaan Suomen ja sen kansalaisten parasta.

Sammon sanotaan jauhaneen purnun aina puhdetta kohti. Omaan kulutukseen kustakin purnusta meni kolmannes, toinen myytiin ja yksi kolmannes pidettiin varalla. Tämä ei ehkä ollut jännittävää ja näyttää siltä, ettei tuotantoa kyetty kehittämään kovin suureksi. Tokko oli edes yritetty sitä maksimoida, kun hyvin pärjättiin noinkin.

Finanssisijoittajan näkökulma asioihin on toinen. Hänelle ei riitä, että jokin toimii, sillä hän haluaa suuria ja mielellään jopa aivan mahdottomia pikavoittoja. Sampo kelpaa hänelle vain keinottelun välineeksi. Sampojen merkitys Suomelle on tietenkin tästä näkökulmasta aivan olematon. Mutta miksi meidän pitäisi sellaista herraa palvella?

Mikäli nyt kuitenkin ajatellaan tuota mainittua sampoa, niin joka tapauksessa vehje oli paikallisena innovaationa verraton. Inhimillisesti katsoen se myös varmaankin oli yhden piikasen veroinen, mikäli ajatellaan tuon menneen ajan huomenlahjojen yleistä tasoa.

Seppo Ilmarinen myös antoi tässä autuaassa uskossa pois takomansa Sammon, mutta Pohjolan neiti kuitenkin vain kieltäytyi herättämiään toiveita täyttämästä, vaikka Sampo kelpasi kyllä. Niinpä sitä jäätiin, kuten hölmöille kuuluu, sekä ilman tyttöä, että ilman Sampoa.

Kuisma suosittelee, että tässä tapauksessa valtion -meidän- pitäisi noudattaa finanssisijoittajiin nähden sitä tapaa, jota herrat aikoinaan suosittelivat talonpoikiin nähden: pitää olla reilu, mutta tiukka.

Hulluja tai vähintäänkin hölmöjä kai me muuten olisimme.