Dynamiitinkeksijän jäämistön kohtalo

Dynamiitinkeksijän jäämistö

Alfred Nobel, kuten tiedetään, keksi dynamiitin. Tarinan mukaan tämä oli vahinko, mutta kyllä hän sen keksimistä oli joka tapauksessa yrittämässä.

Asiahan on niin, että erittäin voimakas ja raju räjähde, nitrattu glyseriini, oli arvaamatonta ja herkkää räjähtämään.

Kun sitä sekoitettiin piihiekkaan, saatiin turvallinen seos, joka ei omia aikojaan räjähdellyt eikä kyllä edes sytystyslangan avulla. Dynamiitinhan voi sytyttää tulitikulla palamaan ja se käryää melko vaatimattoman näköisellä liekillä, joka muistaakseni on punertava.

Jotkut väittävät, ettei dynamiitti räjähdä myöskään iskusta. En kehota kokeilemaan suurempia määriä. Itse olen kokeillut pienillä määrillä, jota paukahtavat erinomaisesti. Ei muuta kuin ainetta vähän kivelle ja toisella kivellä päälle. Turvallisuussyistä voi tätä tapaa edelleen kehitellä, jos sitä nyt välttämättä haluaa kokeilla ja jos jostakin dynamiittia vielä saa. Eihän koko ainetta enää saa osuskaupastakaan, kuten ennen.

Nykyään dynamiitilla louhitaan ja muutenkin räjäytellään yhä, vaikka taitavat suosituimmat aineet olla ammoniumnitraattipohjaisia jauheita, siis lannoitetta. Se tarvitsee kovan nallin eli detonaattorin, jollaista kyllä dynamiitinkin kanssa täytyy suositella. Olen ollut huomaavinani, että pötkö dynamiittia toimii tällä tavalla esimerkiksi kloraatin kanssa.

Mutta eihän näillä enää ole meille maallikoille merkitystä. Kaukana ovat ne ajat, jolloin joka talon aitassa oli laatikollinen kantopommeja ja toinen kivipommeja. Edelliset sisälsivät yleensä savutonta ruutia, joka tavallisesti oli nitroglyseriinipohjaista. Jälkimmäiset olivat dynamiittia.

Kantopommeilla saatiin ruutivarastoja rauhanomaiseen käyttöön. Dynamiitti taas ei ollut sotilasräjähde ollenkaan. En tiedä, mutta luulen, että kranaatissa se ainakin räjähtäisi jo alkumatkasta. Miinoihin sitä voisi käyttää, mutta sen hirveä haju paljastaisi sen jo ihmisenkin nenälle kaukaakin. Itse sain siitä joskus pahan päänsäryn.

Mutta tässä piti puhua keksijä Alfredista, rauha hänen muistolleen! Tehottoman kiviruudin sijasta Alfred anti ihmiskunnalle kunnon aineet, joilla vuoria siirrellä. Tarvittiin enää vain ilmapora lekan ja meisselin sijaan ja vot, jopa rupesi jälkeä syntymään.

Nobelilla oli muuten myös Bakussa suuri öljynporausfirma, ajan pioneeritoimintaa sekin. Siellä oli myös melkoinen suomalaisyhteisö, ja K.N. Rantakarin kuvauksen mukaan siellä moni suomalainen ei osannut vieraita kieliä ollenkaan. Mutta ainahan ne komennusmiehet ja merimiehet ovat maailmalla toimeen tulleet ja opetelleet aikanaan sen, mitä tarvitaan.

Nobelin suomalaisista ja heidän olostaan Bakussa voi lukea hiukkasen tuon ajan lehdistä, jotka ovat nyt kätevästi tietokoneelle saatavissa suoraan netistä, löytyvät hakusanalla sanomalehtikirjasto.

Mutta itse Alfred oli sikäli sympaattinen mies, että testamenttasi suuren omaisuutensa säätiölle, joka vuosittain palkitsi ihmiskunnan edistystä parhaiten palvelleita henkilöitä. Aikakauden suuret suuntaukset näkyvät palkintokategorioissa: fysiikka, kemia ja lääketiede.

Nehän olivat valtavasti kuluneina vuosina edistyneet ja niiltä odotettiin tulevaisuudessa vielä enemmän. Luonnon lopullinen kukistaminen ihmisen käyttöön oli aivan päiväjärjestyksessä oleva asia. Lisäksi edistyivät kirjallisuus ja rauha, siis sivistys. Barbarian kausi ihmiskunnan historiassa oli jäämässä taa.

Taloustieteelle, joka ei mikään varsinainen tiede olekaan, ei Nobel mitään palkintoa määrännyt. Sellaisen keksi vasta varsin myöhään Ruotsin keskuspankki ja joskus sitä harhaanjohtavasti nimitetään taloustieteen Nobeliksi. Rauhanpalkinnon jakaminen annettiin tehtäväksi norjalaisille, jotka olivat Ruotsin kanssa valtioliitossa. Tämä järjestely on säilynyt, vaikka unioni purkaantui.

Nobel-palkinto ei rahallisesti ole kovin erikoinen, vajaa miljoona euroa koko porukalle yhteensä. Suomalainen Millennium-teknologiapalkinto on sentään arvoltaan yli miljoona euroa, joten kalvetkoot ruotsalaiset taas kerran!

Täytyy kyllä tunnustaa, että naapuri on tälläkin alalla osannut hoitaa hommansa ja Nobel-palkinnon prestiisi on maailmassa ylivertainen. Useammin kuin kerran on pitänyt kysyä: miksi?

Nobelin taloustieteen palkinnosta ei kannata puhuakaan, koska se ei ole edes Nobel-palkinto eikä kuulu tieteiden alalla jaettaviin palkintoihin.

Rauhanpalkinnon saaminen puolestaan on kerta toisensa jälkeen ollut pelkkä farssi, joka on kiinnostava lähinnä sen aineiston takia, jonka se tarjoaa myöntäjiensä sielunelämästä ja kulttuurin tasosta.

Alkuaikojen palkinnot näyttävät ainakin joissakin tapauksissa perustelluilta ja ymmärrettäviltä. Näin esimerkiksi Punaisen ristin perustajan, Henri Dunantin kohdalla.

Woodrow Wilsonin palkinto Kansinliiton perustamisesta on myös ymmärrettävä. Aristide Briand ja Gustav Stresemann lienevät myös pyrkineet rauhan edistämiseen ihan oikeastikin ja Frank Kellogg sai aikaan sodan kieltämisestä muhkean sopimuksen, joka tosin pian merkityksettömänä unohdettiin.

Ruotsalaisten runsas yliedustus palkinnon saaneiden joukossa on ymmärrettävää, kun muistamme kelpo naapureidemme kompleksin asemastaan ihmiskunnan omanatuntona ja moraalisena parhaimmistona. Jopa norjalaiset ovat tämän tunnustaneet, vaikka tosin myös omiaan runsaasti muistaneet.

Itse kullakin palkinnon saajalla lienee ollut ainakin kohtuullisen merkittäviä ansiota jotenkin rauhaan tai ainakin rakkauteen liittyvillä aloilla ennen 1990-lukua. Sitten komitea on villiintynyt.

Mihail Gorbatšov toki on ehdottomasti ansainnut mitalinsa, mutta joidenkin muiden kohdalla kyllä tuppaavat ainakin minun vähäiset jäljellä olevat kulmakarvani nousemaan.

Jasser Arafat olisi kai myös voitu jossakin tuomioistuimessa tuomita vakavista rikoksista. Shimon Peresin ja Jitshak Rabinin ansioita en sinänsä kyseenalaista. Ensin mainittu joka tapauksessa ansaitsisi varmaan myös sotatieteen/taiteen Nobelin, jos sellaisia myönnettäisiin.

Jimmy Carterin suurimpana ansiona saattaa olla, ettei hän saanut tehdyksi sen suurempia munauksia kuin teki, mikä ei tietysti ole vähän sekään. Al Gore puolestaan on kunnostautunut ainakin perättömillä puheilla ja Martti Ahtisaari sillä, että Serbialta kiristettiin sen historiallinen maakunta sillä perusteella, että maahanmuuttajat olivat sen aikojen kuluessa vallanneet.

Mutta yleensä kaikki palkitut lienevät ainakin joissakin tapauksissa toimineet hyvässä tarkoituksessa, mikä sekin on erinomainen asia ja kaiken kehun arvoinen.

Tässäkin suhteessa poikkeus joukosta näyttää olevan Barack Obama, joka sai palkinnon tekemättä yhtään mitään. Edes hänen tarkoituksensa eivät siis voi olla palkinnon perusteena.

No, rauhanpalkinto nyt ei ole ihan ”oikea” Nobel eikä tieteen nobelien tasolle yllä myöskään kirjallisuuspalkinto. Myös kemian, fysiikan ja lääketieteen alalla lienee aika harvinaista, että jotkin keksinnöt voitaisiin kiistattomasti todeta parhaiksi. Pitemmällä aikavälillähän ne saattavat osoittautua katastrofaalisiksi.

Tieteen nobeleilla on kuitenkin kiistaton glooriansa, joka lähenee kai olympialaisten kultamitalin arvoa, mutta ei ehkä sentään potkupallon MM-kisojen voiton tasoista kunniaa. Tämän voi päätellä asioille suodusta julkisuudesta.

Kirjallisuuden nobelien taso ja merkitys on joka tapauksessa sitä luokkaa, ettei siitä ehkä kannata tässä samassa yhteydessä edes kirjoittaa. Ehkäpä sitten kun seuraava taas jaetaan. Kyllä niitä ansiokkaatkin ovat saaneet.