Rajattomuuden kaamea syvyys

Onko tyhmyydellä rajoja?

Tyhmyys on valtava luonnonvoima, jonka voittamiseksi ihmiskunta on paljon saanut työskennellä ja kärsiä. Mitään lopullista voittoa ei kuitenkaan ole edes näköpiirissä, sillä edellisten sukupolvien saavutukset periytyvät vain osittain, kasvatuksen kautta, tai eivät ollenkaan.

Vaikka voisi kuvitella, että lisääntynyt koulunkäynti ja tiedotusvälineiden kautta tulviva informaatio vähentäisivät tyhmyyttä, eivät ne ole saaneet aikaan mitään oleellista parannusta itse ydinasiassa. Ehkäpä asia peräti on aivan päinvastoin.

Tyhmyydessä, sanan syvimmässä ja tärkeimmässä merkityksessä, ei nimittäin ole kysymys älyllisestä suorituskyvystä tai siis sen puutteesta, vaan henkisten ja muidenkin kykyjen käyttämisestä tolkuttomalla tavalla.

Generalissimus Suvorov, jota myös presidentti Kekkonen siteerasi, sanoi joskus, että pölkkypäisyys tuottaa paljon onnettomuutta ja tässä juuri on asian ydin. Tyhmyri ajaa alkuvoimaisella innolla asiaa, jonka luulee onnellistuttavan koko ihmiskunnan, mikäli se vain ymmärtää tulla tähän toimintaan mukaan.

Hänen ei tarvitse koskaan olla yksin, sillä niin suurta tyhmyyttä ei olekaan, ettei se saisi puolelleen laumaa, joka haluaa luopua omasta ajattelustaan eli heittää aivot narikkaan, kuten on tapana sanoa.

Toki kaikki tyhmyys ei ole yhtä puoleensavetävää, kaikkein suurinta suosiota nauttivat yleensä sellaiset alan kehitelmät, joissa tuomitaan vallitseva todellisuus ankarasti moralisoiden ja vaaditaan vielä menneisyyttäkin, hamaan maailman tappiin saakka, tilille siitä, ettei se ole ollut vallitsevan muodin (R-chic) mukaista.

No, eihän asiassa mitään uutta ole. Jo Aldous Huxleyn dystopiassa tarina menneisyydestä oli väännetty noudattamaan hallitsevan järjestelmän tarpeita ja George Orwell saattoi todeta, että se, joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee myös tulevaisuutta. Jokainen totalitarismi pyrkii hallitsemaan historiaa.

Menneisyys, tai pikemminkin historia, eli tarina menneisyydestä, onkin yksi tärkeimmistä taistelukentistä, jolla kulloinkin vallitseva tyhmyys joutuu kohtaamaan terveen järjen muodostaman vastarinnan ja yrittää sen murtamista.

Historia ja erityisesti menneisyydestä periytyvät dokumentit ovat kiusallinen muistutus siitä, ettei maailma ole aina ollut sellainen, jollainen sen pitäisi.

Neuvostoliiton järjestelmän Akilleen kantapäänä oli klassinen kulttuuri, jota opiskelemalla oppi piankin ymmärtämään, ettei järjestelmän vakuuttelu siitä, että se olisi ihmiskunnan suurten humanistisen perinnön oikeutettu jatkaja, voinut pitää paikkaansa.

Vapaa historiantutkimus puolestaan saattoi helposti osoittaa, ettei tarina hirveästä sorrosta ja taantumuksesta ja vallankumouksen tuomasta edistysloikasta kohti suurinta mahdollista onnentilaa voinut pitää paikkaansa.

Niinpä kriittinen historiantutkimus kiellettiin, mutta kulttuuria ja sen dokumentteja ei. Toki niitä voitiin paikoin käyttää menneisyyden mustamaalaukseen, kuten Domostroita, jossa määriteltiin perheen pään isäntävalta osana jumalallisen järjestyksen hierarkiaa.

Siinähän todettiin tähän liittyvän myös rangaistusvallan. Vilkkaalla mielikuvituksella varustettu henkilö saattoikin sitten päätellä menneisyyden olleen tältäkin osin yhtä helvettiä. Siitä oli sitten kuitenkin päästy eroon, kiitos puolueen ja vallankumouksen.

Tässä Kalevalanpäivän merkeissä näyttää meilläkin, maamme päälehdessä ilmestyneen artikkeli, jossa pöyristytään Kalevalaan sisältyneiden vaimon kuritusohjeiden takia. Suorastaan joku amerikkalainen tutkija on syyttänyt kirjaa tästä syystä.

No, onhan sekin nyt kiinnostavaa, että kirjoja syytetään. Tässä on näköjään kyseessä naisvihamielisyys, mikä R-chic -näkökulmasta onkin aikamme ja maailmamme keskeinen ongelma, myös meillä, turha kiemurrella.

Onneksi Kalevala on löytänyt puolustajankin, mutta en oikein usko, että hänen sanomansa tässä esityksessä pääsee voitolle. Olennaista, katsokaas, ei ole se, että Kalevala on historiallinen dokumentti, jolla on kulttuurissamme oma asemansa, vaan se, että löydämme siitä niin sanotusti poliittisesti epäkorrekteja asioita.

Olisi varmasti turha huomauttaa, että sellaisia löydämme kaikesta menneisyyteen liittyvästä, aivan kaikesta. Sitä paitsi löydämme sellaista myös nykyisyydestä, sillä asia johtuu siitä, että tuo poliittinen korrektius on aikamme R-chic ja sellaisten ominaisuuksiin kuuluu, että ne ovat aina sovittamattomassa ristiriidassa sekä vallitseva todellisuuden, että terveen järjen kanssa.

Tiedämme kyllä, ettei menneisyys ei ole sellainen, kuin sen pitäisi parhaimmillaan olla. Eipä ole nykyisyys eikä tulevaisuuskaan, ei sikäli.

Mutta mitä sitten voisimme tehdä, että ainakin tulevaisuudesta tulisi parempi?  Pitäisikö meidän lakata lukemasta Kalevalaa, tai mikäli olemme jo lakanneet, kuten näyttää, estää sen kappaleita tulevaisuudessa joutumasta ihmisten käsiin?

Ehkä voisimme ainakin avoimesti puhua Kalevalaan sisältyvästä pahuudesta, tarkoittaen nyt perheväkivaltaa eikä esimerkiksi murhia ja tappoja, jotka kuuluvat jokaiseen kunnon lukemistoon?

Miksei perheväkivallan teemasta ole puhuttu tutkijapiirien ulkopuolella, kysyy Helsingin Sanomien kirjoittaja?

Niin, miksi? Tuntuuko sinustakin, rakas lukija, siltä, että vastuun raskas taakka lankeaa yllesi? Olemmeko me kaikki syyllisiä? Vai ovatko tutkijat erityisen syyllisiä, kun kerran tietävät, eivätkä sittenkään puhu? Kirjoittajaa voimme varmaankin kiittää siitä, että hän on paljastanut taas yhden tabun.

Mahtaako niitä kuitenkin vielä olla jäljellä? Ehkä niitä on rajattomasti?

Rohkeita muotokuvia

Rohkeuden esimerkkejä

John F. Kennedy julkaisi aikoinaan kirjan Profiles in Courage. Kirja ei käsittele sotureita eikä temppuilijoita, vaan sen sijaan amerikkalaisia senaattoreita, jotka osoittivat ns. moraalista rohkeutta eli seurasivat omaa käsitystään moraalista eivätkä sen sijaan yleisen mielipiteen ja sovinnaisuuden sääntöjä. Sellaisistahan on nyttemmin muodostunut suorastaan ns. poliittisen korrektiuden koodeksi. Sen mestareista kannattaisi tehdä oma kirjansa.

Kennedyn sankarigalleriassa silmiin pistää senaattori Robert A. Taft, joka kritisoi Nürnbergin oikeudenkäynnin taannehtivaa juridiikkaa, joka soti normaaleja oikeudenkäytön periaatteita vastaan. Tämän ansiosta hän menetti mahdollisuutensa tulle republikaanien presidenttiehdokkaaksi.

Natsijohtajien kohtelusta voi olla montaa mieltä. Luulen, että ylivoimainen enemmistö oli useimmissa maissa hyvin tyytyväistä siihen, että kärkiryhmä sai kuolemantuomion ja monia varmaan harmittaa vielä sekin, että se pantiin täytäntöön niinkin lempeällä tavalla.

Mutta tämä on eri asia. Oikeusjärjestelmän on toimittava omien periaatteidensa mukaisesti, ellemme halua avata ovia totalitarismille, jossa se on nimenomaan alistettu korkeimmille poliittisille vallankäyttäjille.

Taftin esikuvallisuudessa kysymys ei kuitenkaan ollut edes tästä, vaan siitä, uskalsiko poliitikko riskeerata uransa puolustaakseen tunnustamiaan periaatteita vai ei.

Hän olisi varmastikin voinut juosta joukon mukana ja heitellä vielä lisää kiviä sen asian hyväksi, jota kansan enemmistö luultavasti kannatti. Sen sijaan periaatteesta kiinni pitäminen jopa sellaisessa asiassa, jossa oli odotettavissa oma tahriutuminen assosiaation kautta ja vahingoniloisen vastustajan nostama häväistyskampanja, osoitti todellista urhoollisuutta, siviilirohkeutta.

Tiedotusvälineitä seuratessa syntyy nykyään se käsitys, että yhä useamman mielestä ei ole lainkaan tärkeää tai ainakaan kovin tärkeää se, miten suuressa määrin joku henkilö pitää kiinni oikeana pitämisestään periaatteista. Sen sijaan on tärkeää ja ensisijaista se, miten hän niistä tiedottaa. Julkisuudenhallintahan se on taidoista jaloin ja sehän on kuta kuinkin sama asia kuin mainostus.

Myös jälkimmäinen yhdistettiin aikoinaan helppohintaisuuteen ja valheelliseen lipevyyteen. Kaiken maailman propagandan vastapainona nähtiin rehellinen kansan mies, joka sanoi asiat niin kuin ne olivat eikä siekaillut toimia sen mukaisesti, vaan antoi koirien haukkua.

Ajallemme hyvin vakavasti oireellisena pidän sitä, että ns. poliittisen(!) korrektiuden piiriin kuuluvat asiat ja käyttäytymismallit ovat levinneen jo kaikkialle, viruksen tavoin.

Tämän päivän laatulehdestä luen koko sivun jutun, jonka mukaan joku kaiketi jollakin tavoin tunnettu henkilö oli sähköpostissaan käyttänyt kiellettyä sanaa (neekeri). Asian kai oletetaan olevan jonkinlainen uutinen ja kukaties jopa skandaali.

Tässä tapauksessa tuo henkilö ei kai oletuksen mukaan ollut rohkea, vaan häpeämätön ja kaiketi sitten myös loukkasi jotakuta jollakin tavalla.

Rohkeutta sen sijaan nähtävästi osoitti joku Assholes-niminen teatteriryhmä, jonka hahmoihin kuului muun muassa valtavasta peräaukosta pilkistävä naama.

Arvostelun perusteella en päässyt selville siitä, miksi peräaukko tarvittiin yhdeksi esiintyjäksi ja mitä arvokasta kulttuurista hyvää mahdollisesti saisin esityksen katsomisesta.

Pääsin siihen käsitykseen, että kyseessä nyt yksinkertaisesti vain oli rohkeuden osoitus. Sitä jäin miettimään, mitä olisi tarvittu, jotta rohkeus olisi ollut vieläkin suurempaa. Olisiko esimerkiksi voitu esittää verisiä peräpukamia?

Kun nykyään puhutaan rohkeudesta, tarkoitetaan nähdäkseni juuri tämän lajin rohkeutta, ei sen lajin, jota Kennedy kirjassaan esitteli. Minusta tämä on vakava askel taakse päin, mikäli katsomme asiaa kulttuurin arvojen eikä ns. uusien ulottuvuuksien eskalaation näkökulmasta.

Samassa lehdessä on tänään myös juttu siitä, miten tieteellinen artikkeli siitä, että siirtomaavalta, kolonialismi olisikin tuonut mukanaan myös edistystä, oli aiheuttanut valtavan reaktion tappouhkauksia myöten.

Tämä jos mikä on hälyttävää. Terve järki sanoo tyhmällekin, mikäli hän uskaltaa edes vähän ajatella, että ilman siirtomaavaltaa monet kulttuurit (tai niihin verrattavat ryhmät, ellei kulttuureja ole…) polkisivat yhä paikallaan ja usein luonnon armoilla, mikä nyt sinänsä saattaisi olla hyvä tai huono asia.

Se, että ne pääsivät mukaan modernisaatioon ja osallisiksi sen siunauksista ja kirouksista, tapahtui kolonialismin kautta.

Se, mitä olisi voinut tapahtua ilman kolonialismia, kuuluu uskon, eikä tiedon alaan. Siitä sopii olla monta mieltä, eikä mikään estä vaikkapa ajattelemasta, että kolonialismin kirous oli juuri siinä, että se pelasti miljoonat ja jopa miljardit ihmiset ennenaikaiselta kuolemalta, mikä saattoi ekosysteemin pois tasapainosta.

Ehkä pahinta onkin ollut, että länsimaat irtosivat primitiivisyydestä kehittäessään nuo Niall Fergusonin mainitsemat killer apps(!), joiden ansiosta yhä enemmän ihmisiä paitsi syntyy, myös kuolee.

 Olipa asia miten tahansa, länsimainen tieteellinen ajattelu ei voi sietää kysymisen tukahduttamista ja omien asenteiden kannalta vieraiden tutkimustulosten esittämistä. Se kuuluu barbariaan ja (anteeksi nyt!) keskiaikaan.

Argumenttiin on yksinkertaisesti vastattava vain ja ainoastaan argumentilla. Tieteen maailmassakin epäilemättä saatetaan saalistaa ”klikkauksia” ja venyttää tutkimustulosten tulkintaa. Tiede ei kuitenkaan saa muodostua miksikään mainostuksen ja ”julkisuudenhallinnan” maailmaksi, muuten matkamme kohti uutta keskiaikaa nopeutuu tarpeettomasti.

Mikäli länsimainen yhteiskunta in corpore menettää sen moraalisen rohkeuden, jota Kennedyn esimerkissä edusti Taft ja pyrkii sen sijaan kunnostautumaan työntämällä päätään erilaisiin aukkoihin, voimme puhua rohkeuden, urhoollisuuden rappiosta.

Kyllä se taitaa olla tosiasia.

Kuningas seksi ja sotilaat

Tavallisia tallaajia

Motto:

Well, we aren't no thin red 'eroes, nor we aren't no blackguards too,
We're just single men in barricks, most remarkable like you;
An' if sometimes our conduck isn't all your fancy paints,
Why, single men in barricks don't grow into plaster saints;

Rudyard Kipling, Tommy Atkins

Kun Sari Näreen Sota ja seksi. Rintamamiesten seksuaalikerrontaa talvi- ja jatkosodan ajalta. Tammi 2016, 391 s. pari vuotta sitten ilmestyi, revittiin sitä tietenkin sensaatioita.

Muistan, että erityisesti nostettiin esille homotarinat, saksalaisten suuhoidot ja muuan, fabuloitsijaksi tunnetun juttumiehen ilmiselvästi keksitty juttu seksuaaliaktista kesken taistelua. Viholliset ne vaan hyppivät juoksuhaudan yli, jossa touhu oli käynnissä…

Ei kirja moista kohtelua olisi ansainnut. Otsikkonsa mukaisesti se keskittyy rintamamiesten kerrontaan heidän omalla kielellään ja siinä onkin sen suurin vahvuus. Se tuo mukaan vakuuttavuutta omalla tavallaan sekä runsaasti sellaisia merkityksiä, jotka olisivat hävinneet liian steriilissä ja standardisoidussa kerronnassa.

Heti aluksi voi sanoa, että motossa siteerattu Kiplingin mainio runo sopii tietenkin myös hyvin kuvaamaan tämän kirjan aihepiiriä.

Suomalaiset miehet mobilisoitiin aikoinaan lähes viimeistä myöten rintamalle. Mitä tämä todistaa ja mkstä, jääköön tässä pohtimatta, mutta toki sekin on kiinnostavaa.

Tavallaan vähemmän kiinnostavaa on se itsestäänselvyys, että siinä porukassa sitten oli väkeä joka junasta. Mikään muu ei tietenkään olisi voinut olla mahdollista.

Niinpä tapaamme suomalaisen sotilaan nimikkeen alla kaikkea mahdollista, mitä tähän maailmaan tai ainakin maahan mahtuu. Oli siellä aatosta jaloa ja alhaista mieltä, hienoja tyyppejä ja kaiken maailman konnia. Mutta tämähän ei ole kiinnostavaa, sen tiedämme joka tapauksessa. Ja arki maakuopassa, tappajien luvallisena maalitauluna oli sekin loppujen lopuksi arkea. Vähän toisenlaista arkea.

Yhtä varmasti tiedämme, että seksielämän suhteen puoli miljoonaa nuorta miestä oli todella poikkeuksellisessa ja pirullisessakin tilanteessa. Kipling ei runossaan kuvaile asian tätä puolta ja sitä paitsi hän puhuu kasarmielämästä, ainakin enimmäkseen. Ja sehän on muuta kuin sota, vaikka porukka on sama: nuoret miehet.

Näre esittää tuloksensa monipuolisesti ja kiinnostavasti. Oman käsittelynsä saavat niin korsuelämä, lomat, ahdistelu ja kieroutumat kuin myös suhteet ulkomaalaisiin: saksalaisiin, venäläisiin ja karjalaisiin.

Silloin tällöin kirjoittaja velvollisuudentuntoisesti vyöryttää esiin muodikasta jargongia, jonka yli voi kuitenkin hypätä, pilaamatta lukukokemusta. Kokonaisuus kuitenkin kertoo alkuperäisaineiston kunnioittamisesta ja ansaitsee kaiken kiitoksen. No, ainakin kiitoksen.

Suhtautuminen kirjaan saattaa monella lukijalla kärsiä tunnetusta ihmisaivojen yleisesti havaitusta kapasiteettiongelmasta. Monihan ilmeisesti säilyttää mielensä arkistossa kuvaa noista Kiplingin mainitsemista kipsipatsaista, joilla on aivan tietyt ominaisuudet ja ehkä jopa ilmeetkin.

Itse asiassa hänenkään ei tarvitse kirjaa kauhistua, sillä kirjoittaja ei ole yrittänyt esittää sotaa feministiseen tapaan raiskaamisen ja naisen alistamisen orgiana. Sellainenhan se ei tässä tapauksessa tietysti ollutkaan, mutta vähänkö ideologisesti asennoituneet helppoheikit sellaisista seikoista piittaavat.

Vaikka todelliset mahdollisuutemme tuntea sitä todellisuutta, jota kirja kuvaa, ovat aika heiveröiset, voidaan sentään tehdä joitakin johtopäätöksiä siitä, mistä aineisto kertoo. Joka tapauksessa olisi sallimatonta tehdä ainakaan kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, mistä aineisto, tai muutkaan lähteet eivät kerro.

Toki ymmärrämme esimerkiksi sen, että homoseksualismi tai eläimiin sekaantuminen oli armeijan tiiviissä yhteisössä hyvin harvinaista muun muassa siksi, että kiinni jäämisen riski oli suuri. Voimme ilman muuta lähteä siitä, että ns. vinksahtanutta (queer) suuntausta oli itse asiassa enemmän, kuin sitä ilmeni. Sitä nimittäin ilmeni erittäin vähän.

Voimme myös todeta, että monet (siis jotkut) rintamamiehet harjoittivat vilpillistä naisten hyväksikäyttöä. Oli kaikenmoista simultaanikirjeenvaihtajaa ja muuta pelimiestä. Samanlaista touhua harrasti myös suuri osa kotirintaman naisia.

Rintamanaiset, lotat mukaan lukien, olivat toki lihasta tehtyjä hekin. Jälkimmäiset näyttävät olleen varsin siveellisessä maineessa, mikä ei ainakaan minua yllätä. Pesulajunien naisistot ja vastaavat olivat sitten hieman eri juttu.

Kotirintaman saksalaissuhteet ovat tunnettu, suuri teema ja myös sotavankien seksisuhteista on olemassa tutkimus. Tiedot eivät yllätä uutuudellaan.

Myöskin suomalaisten sotilaiden ja miehitetyn alueen naisten suhteista on hieman kirjoitettu, eikä suuria yllätyksiä siitäkään tule. Joka tapauksessa kirjoittaja on saattanut näissä asioissa myös viitata vanhempiin tutkimuksiin, jotka auttavat suhteuttamaan asioita. Itsehän hän on kiinnostunut lähinnä retoriikasta eikä asian kvantitatiivisesta puolesta.

Lyhyesti sanoen siis suomalainen sotilas ei valloitetulla alueella esiintynyt raiskaajana eikä siviiliväestön kiusaajana, poikkeukset pois lukien. Tietysti niitä oli.

Myös saksalaiset toimivat Suomessa säädyllisesti, siis olosuhteisiin nähden, verrattuna muihin maihin, joissa he sodan aikana oleskelivat. Innokkaita naisiahan heillä oli kimpussaan aina. Itä-Karjalassa naiset olivat perinteisesti sangen siveitä, kuten tiedetään, mutta ainahan sitä sattui ja tapahtui.

Kaiken kaikkiaan kirja on hyvinkin lukemisen arvoinen ja viihdyttävä. Sen pääasialliseksi viehätykseksi sanoisin rehevää sanankäyttöä, joka on verbatim tekstissä toistettu.

Päähenkilöiksi näyttää valikoituneen aika kiimainen populaatio, joka juuri ilmeisesti on tuntenut tarvetta kertoa alan kysymyksistä, ainakin silloin, kun kyseessä on hieman tavallista erikoisempi tapaus.

Sehän taitaa olla, luoja paratkoon, tällaisen aineiston perusominaisuus. Nauttikaamme siis siitä.