keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Viipuri meni ja saatiin


Viipurin viimeiset päivät

Teemu Keskisarja, Viipuri 1918. Siltala 2013, 406 s.

Tuli aikoinaan ostettua alennusmyynnistä Teemu Keskisarjan Viipuri-kirja, mutta koska arvelin jo tietäväni aika tarkkaan tuon tarinan, avasin sen vasta nyt.
Lukeminen kannatti, sillä kirjoittajalla on viihdyttävä ja filosofoiva tyyli, jossa konkreettisten ihmisten kokemus ja suuret linjat mukavasti yhtyvät muodostaen, sanoisinko, moniäänisen kuoron, joka veisaa riitasointuista, mutta vangitsevaa virttä, herättäen menneisyyden henkiin.
Tämä tyyli taisi tulla historiankirjoituksessa yleiseksi vasta joskus 1980-luvulla, erinomaisena esimerkkinä Orlando Figesin A People’s Tragedy. Myös Peter Englundin ja Barbara Tuchmanin teokset voi lukea samaan sarjaan.
Onnistuakseen, tämä lähestymistapa edellyttää ensinnäkin historistista näkemystä, jossa aikakauden hyväksytään olleen sellainen kuin se oli. Käytettävissä täytyy myös olla eri tasojen henkilöhistorian dokumentteja, mieluimmin päiväkirjoja. Oikeudenkäyntimateriaalit ja muut viralliset asiakirjat sitten lisäävät kuvaan objektiivisuutta.
Oikeista aineksista on mahdollista saada kokoon kiehtova yhdistelmä ja mikäli tekijällä on kaunokirjallista lahjakkuutta, kokonaisuudesta voi tulla lukijalle nautinnollinen ilman, että se kadottaa tieteellisyyttään. Tällainen kirja on mielestäni Viipuri 1918.
Sivumennen sanoen, tämä aika tuore genre taitaa olla syntyjään anglosaksinen. Englanniksi on jo iät ja ajat voitu sanoa kehuna jostakin tieteellisestä kirjasta, että se on eminently readable. Venäjäksi tai saksaksi oli tutkijan ainakin vielä hiljattain parempi kirjoittaa mahdollisimman kuivasti, ollakseen uskottava. Tilanne on kyllä jonkin verran muuttunut.
Joka tapauksessa tekijä ei, mielestäni oikein, keskity kohtuuttomasti Viipurin valloitukseen, vaan kuvaa koko sodan tarinan Viipurin näkökulmasta. Vuoden 1917 keväällä ei kukaan voinut aavistaa, mitä tapahtuisi vuotta myöhemmin. Itse asiassa ei voinut vielä tammikuussakaan. On sanottu, ettei täysin normaali ihminen edes tiedä, että kaikki on mahdollista. Eipä tiedetty silloinkaan.
Suomen suuressa tarinassa Viipurin valloitus punaisilta vuonna 1918 oli nuoren tasavallan suuria hetkiä. Kuten Mannerheim julisti: Teidän verellänne, urhoollinen Suomen armeija, on nyt Suomi tullut tasa-arvoiseksi muitten Euroopan kansojen kanssa. Otsa korkealla voi nyt suomalainen astella isäntänä omassa maassaan.
Tämä sota tosiaan vaati epäitsekästä innostusta ja uhrimieltä. Valkoisen Suomen kansannousu lähti vapaaehtoisuuden pohjalta ja vasta myöhemmin kehittyi armeijaksi, ainakin jonkinlaiseksi. Koulupoikien osuus taistelijoista oli huomattavan suuri.
Viipuria tosin olivat puolustaneet nimenomaan suomalaiset, hekin sentään omassa maassaan, joskin vieraan vallan agenttien stigma otsassaan, ainakin valkoisen vallan silmin katsottuna. Venäläisiä oli kyllä Ahvolassa ja etenkin Raudussa ollut paljonkin, mutta itse Viipuria puolustettaessa enää tuskin ketään.
Tarina siitä, miten kansanvaltuuskunta jätti Viipurin, kun Suomen viimeinen ja ainoa diktaattori Kullervo Manner onnistui lööperiään päästelemällä ylipuhumaan punakaartilaiset, on kaikille tuttu. Kuusisen klubin murhat vuonna 1920 voidaan palauttaa tähän lähtöpisteeseen. Revolverioppositiohan tajusi vihdoin, ettei herroista pääse eroon muuten kuin tappamalla.
Tappamiseen olikin kansalaissodan rintamilla saatu tottua. On ilmeistä, että käytännöllisesti katsoen jokainen pystyy ihmisen tappamaan, mikäli tilanne sitä edellyttää. Suorituksena asia on nykymaailmassa sitä paitsi kohtuuttoman helppo, tarvitaan vain pieni sormen liike.
Toinen asia on, että normaalin ihmisen on vaikea kuvitella voivansa tappaa täysin viattomia ja aseettomia ihmisiä. Yleensä sellainen näyttää parhaiten onnistuvan ns. verihumalassa (saks. Blutrausch). Riehuvan taistelun keskellä liipasinsormi on herkässä, eikä edes vangiksi antautuminen ole aina helppoa, kun tappajat riehuvat.
Mutta entä sen jälkeen? Suomen suurin teloitus tehtiin Viipurissa välittömästi kaupungin valloittamisen jälkeen. Siinä kuoli noin kaksisataa venäläistä, enimmäkseen paikallisia asukkaita. Joukossa oli, kuten tiedetään, myös puolalaisia ja ukrainalaisia, jopa virolaisia. Koululaisiakin tapettiin ja myös joku iäkäs nainen.
Asia oli tietenkin skandaali. Kansainvälinen skandaali siitä tuli heti, kun pietarilaiset lehdet saivat asiasta tietää. Kotimaassa asiaa hyssyteltiin, mutta tutkinta toki toimeenpantiin ja uhrien omaisille maksettiin korvauksia.
Tutkinta jäi niin löperöksi, ettei vastuullisia edes saatu selville. Rudolf Walden vieritti syyn kenraali Wilkmanille (Wilkama) tälle lähettämässään yksityiskirjeessä. Wilkman, joka oli uskovainen, entinen ryssänkenraali, tuskin kuitenkaan mitenkään saattoi olla asian takana, vaikka se tapahtuikin hänen vastuualueellaan. Samaa on tietenkin sanottava Mannerheimista.
On merkille pantavaa, että asia näytti aikalaisten silmissä ns. oheisvahingolta. Kaikenlaistahan sitä sattui, kun suuria asioita tapahtui… Sitä yritettiin tehdä epämääräisin tavoin ymmärrettäväksi, ellei peräti luonnolliseksi kostoksi. Teloitettu vanha akkakin oli muka ampunut valkoisia haavoittuneita. Valheeseenhan siinä turvauduttiin aivan häpeämättömästi.
Keskisarja ei puutu asian Venäjällä aiheuttamiin reaktioihin, mutta itse olen niitä aikoinaan hieman selvitellyt.
Tyrmistys siitä, että nimenomaan suomalaiset, joita esimerkiksi kadetit (KD) olivat aikoinaan sortoa vastaan puolustaneet ja joiden esikuvalliseen sivistyneisyyteen he olivat uskoneet, tekivät jotakin tuollaista, aiheutti epäuskoista inhoa.
Bolševikit puolestaan tietysti tunnistivat asialla olleen vain porvarillisen pedon, kansallisuudella ei ollut merkitystä. Punaisethan eivät moiseen syyllistyneet.
Kansallisesta operaatiosta oli kiistatta kysymys, mutta oliko se etukäteen suunniteltu ja luonteeltaan paikallinen? Muuan venäläinen lehti väitti, että murhattavat oli kerätty etukäteen laadittujen luetteloiden mukaan, mikä ei ilmeisestikään pitänyt paikkaansa.
Vaikka monikulttuuriset yhteisöt aina ovat potentiaalisesti räjähdysherkkiä, oli tässä varsin ilmeisesti kuitenkin kyse vieraiden joukkojen suorittamasta ilkityöstä. Venäläinen sana zverstvo eli eläimellisyys tai petomaisuus olisi varmaankin paras termi sitä kuvaamaan.
Keväällä 1918 ilmestyi Venäjällä vielä eri puolueiden lehtiä. Entiset Suomen ystävät Maksim Gorkin suosimassa - Novaja žizn lehdessä näyttävät hekin järkyttyneen, kysellen, eikö Svinhufvudien kannattaisi miettiä, että he vielä saattaisivat tarvita venäläisten apua Saksaa vastaan.
Yhden asian tapahtuma kuitenkin opetti. Venäläiset puolestaan eivät ainakaan olleet petoja. Viipurin tapahtumat eivät olleet aiheuttaneet kostotoimia suomalaisia kohtaan. Näin venäläinen ”barbaari” oli antanut oppitunnin Suomen ”sivistyneelle” porvaristolle.
Näin jälkeenpäin voimme toki todeta, että vielä sekin aika pian koitti, kun suomalaiset Venäjällä joutuivat maalitauluksi ja heitä teloitettiin kansallisuutensa takia jopa viisinumeroinen luku. Asioita voisi verrata toisiinsa ja ehkä siitäkin jotain oppia, mutta se on jo toinen juttu.

13 kommenttia:

  1. Mielestäni Keskisarjan Viipuri 1918 on objektiivisuutta tavoittelevan historiankirjoituksen nurja puoli, sen irvikuva. Kaikessa - jos tarkkaan katsoo - näkyy hävinneen, punaisen osapuolen demonisointi ja dehumanisointi sekä mikä ikävintä suoranainen pilkkaaminen systemaattisesti toistuvine "punikki"-nimittelyineen (ilman lainausmerkkejä). - Punaiset olivat K. N. Rantakarin mutta aivan ilmaisesti myös Keskisarjan katsannossa "Lombroson tyyppejä", synnynnäisesti "rikollisia". - Tekijän mukaan punaiset olivat yhden Mäkelin-sitaatin perusteella mielestään synnyttämässä "tuhatvuotista valtakuntaa" jossa "saatana oli kahleissa",ja kun punaista terroria ei sitten sotakuukausina kaupungissa ilmennytkää, niin kappas!: Keskisarjan mukaan "saatana pysyikin kahleissa"! - Punaisen terrorin uhreja oli Viipurissa kaikkiaan 35, näistä 30 lääninvankilaan suljettuja porvarillisia, jotka murhattiin "Jallu" Kaipiaisen juoppoporukan toimesta. Punaisten tekemät murhat pitävät paikkansa, mutta kun ns. vallien välissä ammuttiin yli 200 venäläistä ym. ja seuraavina päivinä lisää (yht. uhreja > 400), kyseessä olikin vain "Suomen suurin teloitus"! Valkoisen terrorin (jota sanaa Keskisarja varoo) uhreja oli Viipurissa lähimain 300, mutta sitä K-sarja ei katso aiheelliseksi mainita. Vaikka kirjan nimi on Viipuri 1918, kaupungin vankileiristä ei puolta sanaa (kuolleita n. 800). - Todellinen marttyyriuhri sen sijaan oli Itäarmeijan komentaja E. Löfström - ei saanut 1.luokan vapaudenristiä, plaseerattiin voitonpäivällisillä kauas Mannerheimistä ym. epäinhimillistä kettuilua sankarmiehelle. - Sodan syynä tietenkin vain ja ainoastaan Työ-lehden harjoittama "kiihotus" - no, saivatpahan "punikit" sitten onnen omiaan kelpo rangaistuksen "pienuudestaan". - Ja sota nyt kerta kaikkiaan oli kuin olikin "vapaussota", kun ihan kuolinilmoituksissakin...

    Sat sapienti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän siinä kriittisesti tarkastellaan molempia osapuolia. Nykyiset punaisten ihannointiin tottuneet lukijat eivät taida sitä sulattaa, mutta minkäs totuudelle mahtaa.

      Poista
    2. Totuudellepa hyvinkin.

      Poista
  2. Kyllä siinä näkyi juuri patologisen ryssävihan (joka oli hampaaat irvessä opeteltu käyttäytymismalli) "kaunis hedelmä".

    VastaaPoista
  3. Minkä verran tekijöistä tiedetään tai edes aavistellaan? Olisivatko vastuussa saattaneet olla itärintamalla venäläisiä, joskin sotilaita, jo tappamaan tottuneet jääkärit?

    VastaaPoista
  4. Saisiko joku tehtyä tutkimuksen punapäällikkö Heikki Kaljusesta? Muistelen Poika Tuomisen maininneen jossain kirjassaan Kaljusen ajautuneen suksitehtaan johtajaksi Neuvosto-Venäjällä. Kiinnostava hahmo vaikkakaan ei kunnioitettava.

    Toiseen asiaan: Mannerheim ei johtanut Viipurinkaan valtausta.

    VastaaPoista
  5. Mannerheim-kommenttini koskee v. 1918.

    VastaaPoista
  6. Kerrotaanko Keskisarjan kirjassa sitä miten laajalti suomalaiselle yleisölle 20-30-luvuilla kerrottiin tai tihkui tietoja - mikä se oikea sana nyt olisikaan - valkoisten suorittamasta joukkoteloituksesta ?
    Minusta kysymys on erityisen mielenkiintoinen koska eikös valkoisten luomassa kuvassa sisällisodasta noilla punaisten Viipurin lääninvankilassa suorittamalla murhatyöllä ole aika merkittävä osuus ? (on se kuuluisa kuva vankilan käytävällä lojuvilla uhreilla)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän on jo eri tarina, mutta eihän niistä muualla kerrottu kuin kommunistien julkaisuissa. Hiukan myös sosialidemokraattien.
      Punaisten hirmuvallasta kyllä aina muistettiin tuo >Viipurin tapaus ja pari muuta, jotka itse asiassa ovat sentään muutaman kriminaalin toimeenpanemia teurastuksia. Keskisarja kuvaa asioita kiihkottomasti.

      Poista
    2. Keskisarja Karjala-lehdessä 25.1.2018:
      "27.4.1918 pistettiin töpinäksi keskitason punajohtajan Jalmari 'Jallu' Kaipiaisen johdolla. Silloin tehtiin koko punaisen Suomen törkein verilöyly ja törkeä sotarikos, kun hänen joukkonsa hyökkäsi katatonisessa [sic!?] humalassa Viipurin vankilaan ja teloitti 30 henkilöä - -."
      Ja edelleen:
      "Suomen kaikkien aikojen suurin joukkoteloitus tapahtui Viipurin asemalla [?] 29.4.1918 klo 15, kun valkoiset ampuivat 220 ihmistä, jotka olivat kantavenäläisiä ja pääosin virkamiehiä."

      Vrt. kuitenkin mitä esim. Seppo Hentilä (Pitkät varjot. Muistamisen historia ja politiikka, 2018):
      "Siinä missä terrori mielletään aina laittomaksi toiminnaksi, valkoiset pyrkivät oikeuttamaan veritekonsa ja esittämään ne laillisina rankaisutoimina. He käyttivät punaisten surmaamisesta yleisesti käsitettä teloitus. Se teki ihmisen hengen ottamisesta jotenkin oikeutetun ja virallisen tuntuisen."

      Ja Hentilähän puhuu "vain" punaisista. Herää kysymys: tarvitaanko sitaatin imperfektiä?

      Poista
    3. Eipä tuosta nyt pitäisi mieltä pahoittaa. Keskisarja tosiaankin kertoo, millainen se punaisen puolen törkein tapaus oli. Eihän se ollut lainkaan samaa tasoa kui valkoisten suoritukset ja sitä paitsi se oli nimenomaan marginaaliainesten oma-alaoitteisuutta.
      Jos nyt ihan rautalangasta pitää vääntää, että teloittukset ovat yhtä paha asia kuin terrori, niin aika hankalaksi menee. Ehkä pitää julkaista vuoden 1918 aapinen selkokielellä.

      Poista
    4. Siunattu asiahan tuo selkokielinen ABC-kiria 1918 meille ns. suuren yleisön lukijoille olisi - ihan noin ymmärryksen kannalta. Tietopuoliseen osastoon voisi ehdottaa ällätikun opastajiksi esim. juuri Keskisarjaa, J. Ehrnroothia, Volasta, L. Lehtistä, S. Eskolaa etc. (E. Salminen ei enää taida olla käytettävissä.)

      Poista

Kirjoita nimellä.