sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Herkkujen hinta


Herkkujen hinta

Tähän ikään mennessä on jo oppinut ymmärtämään, etteivät ruuat synny kaupassa ja että niiden oleminen tarjolla koko kansalle kohtuuhintaan ei ole noin vain itsestään selvä asia.
Kyseessä on tietenkin koko kansan tulotason nousu, mutta ei pelkästään se.
Silloin ennen muinoin eli 50-luvulla, jonka vielä osittain ihan hyvin muistan, eivät kaupat pursuneet ympäri vuoden etelän hedelmiä ja vihanneksia. Kaikissa ruokakaupoissakaan ei ollut edes jääkaappia.
Omat talviomenat säilöttiin syksyllä pyykkikoriin tai suureen pahvilaatikkoon, jokainen erikseen sanomalehteen tai vessapaperivihon silkkipaperisiin lehtiin (uutuus!) käärittynä. Sieltä niitä sitten oli mukava jouluna ottaa ja jouluomenoiksihan niistä taidettiin joitakin myös nimittää.
Keväällä sitten alkoi monia vaivata ankara kevätväsymys, joka johtui vitamiinien puutteesta. Sitä torjuttiin rohdoilla, kuten kalanmaksaöljyllä ja jotkut ottivat jopa alppiaurinkoa erityisen ultraviolettilampun avulla. C-vitamiinistakin oli pulaa.
1960-luvulla alkoi jo kauppoihin tulla kaikenlaista. Banaanit olivat aluksi pieniä kanarialaisia ja niitä nimitettiin lentobanaaneiksi. Sitten tuli omenoita ja sellaistakin eksotiikkaa kuin paprikaa ja mitä lienee ollut, ulkomailta joka tapauksessa ja kai jonkin verran kotimaankin kasvihuoneista.
Kurkkuja ja tomaattejakin tuli.
Mutta kunnon kurkut ja tomaatit hävisivät. Nytkin löytyy enää, ainakin talvisin, vain lajikkeita, joiden syöminen on tuskallista, kuin lapikkaanvarsia natustelisi, kuten muuan ikätoveri totesi. Kunnollista tilliä saa vain satunnaisesti. Ymmärrän hyvin sitä tillinhaistelijaa, joka lehtien mukaan taitteli väärennöksiksi huomaamiaan kasveja.
Ruuan herkullisuus ei tietenkään ole lainkaan riippuvaista sen hinnasta. Hyvä uuniperuna (ei Rosamunda) voin kanssa päihittää useimmat kalliit herkut, mutta eihän kukaan kauan sitäkään yksistään syö. Ruuan on oltava monipuolista.
Kun aikoinaan suomalaisen talouden kuluista suurimman osan muodosti ruoka ja elettiin melko lähellä nälkärajaa, oli monen tyydyttävä halvimpaan mahdolliseen dieettiin, pyrkien toki optimoimaan sen maku, energiamäärä ja terveellisyys oman budjetin puitteissa.
Kalliit herkut olivat tavalliselle tallaajille todella kalliita ja käytännössä vain juhlapäivinä saatavissa. Tällaiseksi herkuksi on kuvattu jopa riisipuuro, jota sentään jouluna sai syödä mielin määrin. Kinkku kuului jouluherkkuihin myös jo varhain. Ei sitä muulloin syötykään, paitsi savustettuna.
Sellaiset herkut kuin kana, olivat harvinaisia ja liittyivät munintauransa päättäneiden kotkottajien loppusijoituksessa hyödyntämiseen. Lihaksihan kanoja ei kasvatettu.
Myös lohikalat olivat aitoa luomutavaraa ja huomattavan kalliita, ei missään tapauksessa arkiruokaa, jota erikoistarjouksessa saa pari annosta limunaatipullon hinnalla.
Silli oli sen sijaan yhdessä veljensä silakan kanssa köyhän kansan ulottuvilla oleva proteiinin lähde, siinä kuin hapatetut eli muikeat rääpykset (muikut) ja yleensäkin kuivattu kala.
1950-luvun lopulla normaalin suomalaisen kaupan ruokatarjonta oli nykyisessä vertailussa hyvin yksipuolinen. Kuitenkin sieltä löytyi lähes kaikki tarpeellinen, lukuun ottamatta nyt juuri noita vihanneksia talvisaikaan. Herkullisen ruoan valmistaminen oli silloinkin lähinnä taidoista kiinni, ei raaka-aineista.
Mutta noin kymmenen vuoden kuluessa tapahtuikin sitten mullistus, jonka kohtuullisen hyvin muistan.
Etelän hetelmien ohella kauppoihin tulivat monilukuiset juustot, joita aluksi tehtiin Suomessakin hyvin monta sorttia. Aiemmin laatuja oli ollut kaksi: emmental ja edam, 1800-luvun jälkipuolella Suomeen tuodulla teknologialla tehtyjä. Nyt tuli senkin seitsemää sorttia: roquefort, camembert, castello, romadur, limburg ja mitä lieneekään.
Sitten pöllähtivät kaupat kukkuroilleen pakastettuja broilereita. Suurtuotanto toi tämän herkun tavallisen kuluttajan jokapäiväiseen pöytään. Aiemminhan se oli ollut muuan yltäkylläisyyden symboli (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kana+joka+pataan ).
Sitten seurasi kotimaiseen kirjolohen hyökyaalto ja sitten norjalainen kassilohi. Itse asiassa koko kaupan tarjonta suorastaan räjähti 1970-luvulla, jolloin myös valintamyymälät syrjäyttivät palvelutiskikaupat.
Halpojen herkkujen saannin edellytyksenä on tietenkin ollut tehdasmainen tuotanto. Sillä on tietenkin myös varjopuolensa. Eläinten kasvattaminen lihaksi oli ennen pikemmin poikkeus kuin sääntö. Yleensähän niillä oli aina elämänsä varrella muitakin tehtäviä kuin joutua lopulta ihmisen ruuansulatuskanavaan.
Se, että broilereilla oli vain tämä yksi kutsumus, tuntui jo aikanaan melko omituiselta.
Tämä on epäilemättä muuan yltäkylläisyyden nurja puoli, mutta se vaatii oman käsittelynsä. Tässä olennaista on todeta, että keskivertosuomalaisen budjetista ruokamenot ovat muodostaneet yhä pienemmän osuuden, mikä on mahdollistanut myös haluttaessa ruokavalion tekemisen aika pitkälle itse kunkin mielen ja tarpeiden mukaiseksi. Mikäli nyt elämänhallintaa yleensä riittää.
Kerran maailmassa ylellisyyden symboleja olivat esimerkiksi ananakset, joista Majakovski runoili:
Ananasta ahmi, hotkaise pyy,
loppusi, porvari, lähestyy!
(Ешь ананаса, рябчиков жуй,
день твой последний,
придет, буржуй!)

Mutta suurilla herroilla sellaisia piti olla, ainakin, mikäli he edustivat koko kansaa. Jo Pietari Suuri kasvatti ananaksia Moskovassa ja 1700-luvulla kaikilla hallitsijoilla piti olla oma katettu appelsiinitarha: orangerie.
Ranskalainen keittiö, joka syntyi nimenomaan hovikeittiöksi, kunnostautui kehittämällä kalliita ja monimutkaisia herkkuja. Eivät ne tietenkään välttämättä niin ihmeen maukkaita olleet halvempiin verrattuina, mutta merkitsivät erottautumista rahvaasta.
Muistelen muuten, että joskus 1970-luvulla heräsin hämmästelemään pihvilihan huimaksi kohonnutta hintaa. Se johtui ilmeisesti siitä, että nyt oli pihvien -jopa raakapihvien- syöminen tullut muotiin ja raaka-aineen kysyntä sitä mukaa kasvanut. Nyt alettiin ravintoloissa kysyä, miten kypsäksi pihvi paistetaan.
Aiemminhan liha meillä yleensä aina paistettiin kunnolla läpikotaisin ja mahdollisimman mureaksi.
Toki pihvikarjan kasvatuskin on sittemmin alkanut ja tuottanut erinomaisia tuloksia. Hinta on joka tapauksessa pysynyt varsin korkeana, eikä kunnon sisäfileepihvi taida kuulua useimpien arkiseen ruokapöytään, vaikka senkään kotona syötynä ei voi kustannuksiltaan olla suurimmalle osalla palkannauttijoita ylivoimainen. Mutta priorisoinneistahan budjeteissa on kysymys.
Yhtä kaikki, nykyinen elintasomme ja tarkoitan nyt niitä, jotka mahtuvat ylä- ja aladesiilien väliin, on huimasti korkeampi kuin vielä puoli vuosisataa sitten ja tämä näkyy myös ruokataloudessa. Pelkkä nykyisten tulojen muuntaminen 1960-luvun valuutaksi taulukon mukaisesti kertoisi vain osan muutoksen koko merkityksestä.
Kanaa padassaan alvariinsa kiehuttava, lohikeittoa särpivä ja ananaksia ahmiva henkilö olisi vielä pari sukupolvea sitten ollut ilman muuta suurporvari tai tuhlari.
Nyt moinen ruokavalio ei kai herätä kenessäkään erityistä kaunaa tai paheksumista, kuten vielä Majakovskin aikoina. Tai mistäs minä tiedän. Kyllähän pieni vähemmistö aina voi kadehtia suurta enemmistöäkin.
Mutta ruoka ei ole mikä tahansa osa elämäämme. Sen suhteen olemme tekemisissä itse luontoäidin kanssa ja se saattaa antaa aika paljonkin, mikäli osataan kauniisti pyytää.
Merkittäväksi tieteen eturintaman toimihenkilöksi aikoinaan pyrkinyt ja noussut kasvinjalostaja Mitšurin lausui aikoinaan aika pöyhkeästi, ettei luonnolta kannata odottaa armopaloja, vaan siltä on otettava väkisin se, mitä tarvitaan (Мы не можем ждать милости от природы: наша задача, взять их у нее).
Kaipa tässäkin on jotakin totta. Totta joka tapauksessa lienee myös se, ettei luonnoltakaan voi vaatia saati saada enempää kuin se pystyy antamaan.
Toivotaan nyt edes, että saadaan vastakin edes tuo välttämätön ravinto. Herkkuja voi aina valmistaa miltei mistä vain ja niiden hinta taas liittyy enemmän sosiaalisiin kuin aidosti gastronomisiin asioihin.
Halpa voi vielä tulla kalliiksi ja päinvastoin. Näin on ennenkin käynyt.

20 kommenttia:

  1. Tässä ihan unohdin sen roolin, joka hollittömällä mässäyksellä ja kalliiden herkkujen nauttimisella oli sellaiselle nykyajan varhaiselle profeetalle, kuin rikosta ihannoivalle markiisi de Sadelle. Asia mainitaan blogissa makaroonista: https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=makaronit . De Sadelta kannattaa tutustua kirjaan Sodoman 120 päivää, mikäli nyt voi yleensä sanoa, että mokoman lurjuksen teksteihin kannattaa tutustua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä de Sadeen kannattaa tutustua, hän osaa lähes ainoana viedä ateismin johdonmukaiseen loppuun asti tyytymättä puolivillaiseen naiviin moralismiin. Se on sitten toinen juttu, haluaako seurata tuota tietä...

      Poista
  2. Ruoan pitää olla kallista. Tämä on vaikea pala mättöruoan syöjille, mutta me terveyshörhöt ymmärrämme sen täysin. Siis kallis ei tarkoita aina rahaa, vaan myös vaivannäköä. Villivihannekset maksavat vain keräämisen vaivan jne. Me ostamme hyvin paljon luomutoreilta, teemme smootheja, mehustamme jne. Meillä on kaapit täynnään kaikenmoista hörhöpurnukkaa, macaa, spiruliinaa, vitamiineja ja sen semmoisia taikajuoma-aineita. Kuulumme niihin harhautettuihin, joille Antti Heikkilä on viisas mies ja THL:n lekurit jälkeenjääneitä. No niin tai näin kaikki tuntemani ikäiseni (77 v.) popsivat lääkkeitä, puhumattakaan, että heistä saisi patikointiseuraa vuorille. Tänääm oli hellepäivä, joten patikoimme vain 10 kilsaa. Huomenna golfaamaan.
    Vähin minkä kaikki voivat tehdä on tehdä ruoka itse.

    VastaaPoista
  3. Soisin kyllä, että sanan "pihvi" käytöstä luovuttaisiin muun kuin nauhdanlihan yhteydessä. Normanni-anglismihan se on ja kantana "boeuf", "beef" ja viimeksi suomea raiskaava ruotsin "biff". Miettikää tätä varsinkin kun ostatte porsaanpihviä, broilerinpihvileikettä tai muuta khimairaa. Noh, myydäänhän Suomessa vuohtakin lampaana tai ainakin ne tilastoidaan samassa kategoriassa.


    Lihan kulutukseen vaikutti 50-60 -luvuilla kymmenien tuhansien hevosten lahtipenkkiin laittaminen. Ravintoloissa myytiin h-filettä ns. ihan simona eikä kukaan valittanut huonosta mausta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hevonenhan on herkkua. Sen epäilyttävään maineeseen vaikutti vain se moraalittomuus, joka liittyy oman ystävän ja työtoveroin syömiseen.
      Ranskassa on oikein hevosravintoloita ja onhan meilläkin nyt savuhevonen kallista leikkelettä.

      Poista
    2. Luulen, että hevosen syönnin moralittomuus on vanhempaa perua: se oli pakana-aikaan uhrieläin ja siitä syystä siitä tuli kristinuskon voitettua tabu, vähän kuin sika muslimeille.

      Makunahan hevonen vastaa riistaa; savustettua hevosenleikettä parempaa ei juuri ole.

      Poista
  4. On se tuo ravintolassa syöminen tarkkaa touhua, jos sattuu Helsinkiin. Siinä on vaarana, että joutuu syömään hinnakkaita kekkulisapuskoita, joista ei nälkä lähde kovin pitkäksi ajaksi.

    VastaaPoista
  5. Eikö sen pitäisi olla "prihodit bursui" eikä pridet?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se näyttää olevan. Mielestäni kyllä ontuu siinä muodossa, mutta ehkä käy natiivin korvaan paremmin.

      Poista
  6. Mihinkähän desiiliin vanhusten ruokapalvelun asiakkaat kuuluvat? Alimman desiilin alapuolelle? Heille pitäisi tehdä oma keittokirja, joiden ohjeilla voisi loihtia herkullisia aterioita, esim.: https://www.is.fi/kotimaa/art-2000001932824.html

    Ruuan valmistukseen ei enää keittokirjoja tarvita, netistä löytyvät tarvittavat ohjeet. Vanhusten maineikkaisiin hoitolaitoksiin voisivat kansalaiset lahjoittaa tarpeettomiksi tulleita keittokirjojaan, joita hoitajat voisivat vanhuksille lukea ja näyttää kirjoista ruokien kuvia. Palvelu olisi toki maksullinen, ja varmaan sivuhinta määräytyisi kuten ikkunanpesun ruutuhinta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän he tietenkin aladesiilissä ovat, aivan kuten huutolaiset ovat aina ennenkin olleet.

      Poista
    2. Oho!
      Eli vanhustenhoitolaitoksissa olevat asukit ovat nykyajan huutolaisia?
      https://fi.wikipedia.org/wiki/Huutolaisuus
      Ryssät on ryssiä nykyäänkin, kuten ovat aina olleet?

      Poista
  7. Suomalaisen ruuan pitäisi olla laadukasta ja hyvää, jota asiaa toitotetaan mediassa aamusta iltaan. Paskopuhetta. Sika ei maistu sianlihalta. EU-säädökset määräävät kuinka ruokitaan. Naudanliha on vanhaa lehmää. Broilerikin mautonta massatuotantoa. Lammas on jalostettu villantuotantoon, ei lihatuotantoon. Eläimet suurimman osan vuodesta sisätiloissa.

    Toin taas matkalaukullisen lihatuotteita pakastettuna Kanarialta (kin). Vieraat aivan ihmeissään kuinka näin hyvää ja maukasta lihaa ja mistä löytyy. Kanarialla useissa kaupoissa kriteeri, ettei yli 3 vuotiasta nautaa myydä tiskillä.

    Kauppiaat Suomessa kehuvat suomalaisia kurkkuja ja tomaatteja. Eivätkö kauppiaat ja vihannesmyyjät koskaan käy ulkomailla syömässä?
    Tässä muutama esimerkki.

    - Petrus

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottahan tämä. Sika laihdutettiin välillä vinttikoiraksi eikä kunnon vapaan maalaispossun makua ole vieläkään palautettu.
      Mutta suurin osa kansaa ei tiedä, miltä ruuan pitäisi maistua. Kaikki menee, etenkin jos on halpaa.

      Poista
    2. "Kauppiaat Suomessa kehuvat suomalaisia kurkkuja ja tomaatteja." 

      Niin isänmaallinen kuin haluan olla, totuutta ei voi sivuuttaa: hyvänmakuinen tomaatti tarvitsee sellaisen auringonvalon, jota Suomessa vaan ei ole ja kasvihuone vain pahentaz asiaa. Kurkkujen osalta valmistus suolakurkuksi tai etikkakurkuksi ("isoäidin kurkut") kyllä parantaa asiaa. (Ei muuten mikään juomavesikarahvin raikastamisessa voita yhtä siivua jälkimmäistä.)

      Poista
    3. "Sika ei maistu sianlihalta. EU-säädökset määräävät kuinka ruokitaan. Naudanliha on vanhaa lehmää. Broilerikin mautonta massatuotantoa. Lammas on jalostettu villantuotantoon, ei lihatuotantoon."

      Täytyy kyllä sanoa, että paljon voi valmistustekniikalla: pitää olla hyvä pata ja/uuni. Oma näppituntuma on, että vanhasta tuotantoeläimesta saa jopa parempaan, koska se kestää sellaista pitkäkestoista hauduttamista, joka irroittaa parhaiten aromit ja jota "hienommat" lihat eivät kestä. Kuningastaito on sitten siinä, kun oppii lisämään nopeammin kypsyneet ainesosat vasta myöhemmin.

      Toisen messun paikka olisi unohtunut taito käyttää sisäelimiä...

      Poista
  8. On tuossa aidon sianlihan paistamisessa omat ongelmansa nykyisin jos sattuu asumaan kerrostalossa jossa vuokralla pakolaisia. Tosin itse en asu, mutta serkkuni asuu.
    Huutelua, häirintää, vihaisia katseita aina tirripaistia tehdessä ja tuoksun levitessä rappukäytävään..

    - Petrus

    VastaaPoista
  9. Taas kutkutteli blogisti lapsuuden muistoja: "siirtomaatavakaupat" ja niiden eksoottiset hedelmät ja muut tuotteet... ja ruoka, joka maistui ruualta.

    Tuoreiden paprikoiden muistan kyllä tulleen kauppoihin vasta 1970-luvulla, samoin kuin broilereiden. (Muisten kyllä oikean munakanan olleen parempaa, sitä sai keittää kauemmin, mutta sitten se maku, varsinkin liemen...)

    Mikä on blogistin mielestä hyvä uuniperunalajike? Ja miksi rosamunda ei ole hyvä, onhan se jauhoinen.

    VastaaPoista
  10. "Ruuan on oltava monipuolista."

    Luulen, että neljään sanaan kiteytettynä terveellisen ruokavalion salaisuus: ei mitään liiaksi, ettei saa siitä haitta-aineita, ja vähän kaikkea, että saa siitä tarpeelliset lisäaineet.

    Perinteisestä ruuasta sen verran, että keväisen vitamiininpuuteväsymyksen tärkein syy oli mielestäni se, ettei Suomeen, edes itä-Suomeen, kotiutunut venäläinen terveysherkku hapankaali. Jos olen väärässä joku itäsuomalainen oikaiskoon.

    VastaaPoista
  11. " Ananasta ahmi, hotkaise pyy,
    loppusi, porvari, lähestyy!"

    Tätä huusi sosialidemokraattisten nuorten mukana vappumarssissa 1977. osin vähön epäillen. Nyt se on muuntunut muoton:

    Ananasta ahm, hotkaise pyy!
    Eturauhasvaivat näin pysähtyy.

    MafH


    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.