Tuskainen tie

Pettäjän tie

 

Stig Ramel, Yrjö Maunu Sprengtporten. Maanpetturi ja patriootti. Suomentanut Iiro Kuiuranne. Otava 2005, 296 s.

 

Georg Magnus (Göran) Sprengtporten on aina ollut kiistelty hahmo, mutta enimmäkseen kai vihattu. Hänet tuomittiin maanpetturina poissaolevana kuolemaan ja menettämään omaisuutensa ja kunniansa.

Tuo viime mainittu asia lienee ollut kipein, mutta koski vain virallista Ruotsia. Toki entiset ystävät ja kannattajatkin enimmäkseen kaikkosivat sen jälkeen, kun Sprengtporten oli kantanut nurjaa kilpeä isänmaataan vastaan.

Porrassalmella hän sai vastaansa jopa itsensä luoman ja kouluttaman joukko-osaston, Savon jääkärit, jotka muistivat entistä päällikköään kolmella kuulalla, joista yksi osui nivusiin.

Viimemainitun  asian koko merkitystä emme tiedä, mutta sekin osui niin sanoakseni lähelle sydäntä. Sprengtporten ainakin hahmotteli itselleen vaalilauseen, jokia kuului suunnilleen näin: Sota työni on, harrastukseni naiset ja haaveeni kunnia vain.

Ja sen sotatyön kanssakin meni huonosti sikäli, ettei Yrjölle koskaan oikein löytynyt tilaisuutta tositoimiin, vaikka nimityskin oli saatu, milloin Amerikkaan, milloin Maltalle suunnitellun venäläisen tukikohdan päälliköksi. Vain Pommerin sodassa myöhempi kenraali pääsi komentamaan ja sai hieman kolhujakin, mutta suuria joukkoja nuorelle miehelle ei uskottu.

Kustaan sodassa Sprengtporten oli lähinnä tarkkailija ja Suomen sodassa pelkkä varapolitrukki.

Joka tapauksessa huomiota kiinnittää se, miten suuri vaikutus Yrjöllä oli ympäristöönsä. Kaikki olivat yksimielisiä hänen suuresta lahjakkuudestaan ja hänen maineensa ei ulottunut pelkästään vertaisten piiriin, vaan jopa valtakunnan huipulle. Siirtyessään myöhemmin ulkomaille hän kaikkialla esiintyi loistavana hahmona, jolla oli potentiaalisesti suuri merkitys.

Katariina II, joka ilmeisesti katsoi tulleensa Sprengtportenin harhaanjohtamaksi, tosin antoi tämän maistaa myös epäsuosiota –kuten jo aiemmin Kustaa III. Keisarien Paavalin ja Aleksanterin aikana loikkari pääsi taas loistamaan.

On usein todettu, ettei maan vaihtaminen ollut tuona aikana mitenkään tavatonta. Venäjän armeija ja laivasto värväsivät suuria määriä ulkomaisia kykyjä, jotka uhrasivat työnsä ja henkensäkin Venäjän hyväksi.

Kysymys vaikutteista ja oman synnyinmaan asemasta on tässä kuitenkin otettava lukuun. Skotlantilaiset ja saksalaiset palkkasoturit keisarin palveluksessa eivät yleensä taistelleet omaa maata vastaan tai ainakaan auttaneet sen valloittamisessa.

Sprengtporten teki niin, mutta hänellä kieltämättä oli myös aate, jota hän palveli: Suomen irrottaminen Ruotsista ja jopa sen itsenäisyys. Ramel vertaa häntä George Washingtoniin: uskollisuudenvala kuninkaalle voitiin irtisanoa luonnonoikeudellisten argumenttien nojalla. Mikäli laillinen esivalta löi laimin velvollisuutensa edistää alamaistensa onnea, näillä oli oikeus nousta sitä vastustamaan.

Ramel tuo esille sen, että Sprengtporten suunnitteli pitkään ja vakaasti Suomen irrottamista Ruotsista ja siirtymistä Venäjän suojelukseen, itsenäisenä, sikäli kuin se oli mahdollista. Hän ei ollut ainoa tämän päämäärän kannattaja ja itse asiassa hän puhui aatteestaan hämmästyttävän avoimesti niin, että asia tuli myös kuninkaan korviin.

Mikä oli varsinainen Yrjö Maunua eteenpäin ajava voima, on kiistanalaista. Ramel mainitsee rakkauden synnyinmaahan, jolla luultavasti oli myös jotakin tekemistä asiassa. Toinen seikka oli se laajalle levinnyt näkemys, ettei Ruotsi pitkän päälle pystyisi pitämään Suomea.

Sanaa geopolitiikka ei mainita, mutta se oli tärkeällä sijalla Yrjön ajatuksissa: Suomen kuuluminen Ruotsille oli luonnotonta, mikäli raja sen sijaan siirrettäisiin oikealle paikalleen eli Pohjanlahteen, olisivat kaikki osapuolet onnellisempia ja voisivat elää rauhassa ja ystävyydessä. Suomen sijasta Ruotsi voisi ottaa Norjan.

Yrjö Maunu näyttää olleen voimakkaasti narsistinen persoonallisuus, jollaisilla on usein kyky hurmata ympäristönsä. Oman egon hallitsevuus saattaa johtaa myös ulkomaailman aliarviointiin. On selvää, että Yrjö Maunu liioitteli vahvasti suomalaisten halua erota Ruotsista. Etenkin talonpojilta tuota halua puuttui –he pelkäsivät Venäjää ja sikäläistä hallintoa.

Kuitenkin Yrjö Maunun suunnitelmien yhtenä kulmakivenä oli ajatus siitä, että hänen aikoinaan kouluttamana Savon jääkärit voisivat liittyä ensimmäisinä kapinaan ja pitää aluksi kotiseudullaan yllä vallankumouksellista (sanan amerikkalaisessa merkityksessä) valtaa. Idea taisi olla yhtä tyhjän päällä kuin sitten myöhemmin Kuusisen puheet kansanarmeijasta.

Kustaa III:n sota oli uskomaton sekoitus alastonta valtapolitiikkaa ja katteetonta optimismia ja se aloitettiin alamaisten henkeä ja omaisuutta säästelemättä.

Fredrik Suuren tai Katariinan operaatiot olivat usein aivan yhtä moraalittomia, mutta tuskinpa se asiaa paljon parantaa. Joka tapauksessa moinen kauhistus antoi sotilaille hyvän aiheen muodostaa konfederaatio –Anjalan liitto- jollaisia muuten Venäjä oli menestyksellisesti käyttänyt Puolassa tuhotessaan tätä valtiota. Ruotsinkin jakaminen oli hyvin tuutu ajatus noina aikoina.

Joka tapauksessa sodassa mitattiin myös Sprengtportenin ajatusten kantavuus ja se osoittautui heikoksi. Siitä sitten Katariinan vihat.

Lopulta Yrjö Maunun suuri ajatus sitten toteutui Suomen sodan myötä. Maan valloitus talvisodalla oli hänen ideansa ja nyt se meni läpi, mutta ei ilman vastarintaa ja etenkin talonpoikien isänmaallista nousua, joka uhkasi venäläisiä kansansodalla, jollaista Napoleon sai maistaa Espanjassa ja myöhemmin sitten Venäjällä.

Suomi sai lopulta Venäjältä runsaat myötäjäiset, mukaan lukien erityisesti Vanhan Suomen jälleenyhdistämisen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1811(1812). Säädyt saattoivat olla tyytyväisiä ja myös talonpojat hengähtää helpotuksesta: venäläistä hallintoa ei Suomeen tullut koskaan.

Itse asiassa Pietarin suomalaisissa emigranttipiireissä oli aineksia, jotka mielihyvin olisivat nähneet myös jälkimmäisen vaihtoehdon toteutuvan, mutta patriootit pitivät aloitteen käsissään. Sprengtportenin entinen ystävä ja myöhempi vihamies Armfelt oli tässä uranuurtaja.

Sprengtporten oli niin kunniastaan arka ja rettelöivä tyyppi, että hän onnistui yleensä kaikkialla hankkimaan itselleen nopeasti vihollisia ja ärsyttämään korkeimmankin tahon. Niinpä hänen urastaan Suomen ensimmäisenä kenraalikuvernöörinä tuli hyvin lyhyt.

Sprengtportenin hauta on Vasilinsaaren Smolenskoje-hautausmaalla, jossa kerran kävin sitä katsomassa. Nyt sen kultaus on Suomen valtion kustannuksella uudistettu ja itse kukin voi käydä lukemassa, mitä tuo keisarillisen armeijan jalkaväenkenraali on kirjoituttanut hautakiveensä.

Siinä ei kerrota mitään naisista, mutta sen sijaan kyllä löytyy tunnus Aran lonar modan. Tämähän muistuttaa kadettikoulumme tunnusta. Pisteitä ei kivenhakkaaja ole jostakin syystä tullut käyttäneeksi.

Ramelin johtopäätös on, että Sprengtportenin toiminnalla oli Suomen tulevan historian kannalta myönteinen merkitys, vaikka hän itse ei saanut kauan nauttia suunnitelmansa toteuttamisesta.

Joka tapauksessa Sprengtportenin tarina on hyvä tarkastelupiste noiden melskeisten aikojen historiaan. Se liittää Ristiinan ja Rantasalmen Pariisiin ja Pietariin ja jopa Venezuelaan. Sprengtporten ystävystyi matkoillaan niin Giacomo Casanovan kuin Venezuelan kansallissankari Francisco de Mirandan kanssa.

Ramelin kirjassa on hänen muistionsa Mirandalle siitä, mitä Ruotsissa kannattaa tehdä ja keihin tutustua. Yrjö Maunun ja Casanovan kirjeenvaihtoa on jokunen vuosi sitten ilmestynyt suomeksi.

Kirjan liitteenä on myös Sprengtportenin muistio Suomen asiasta vuodelta 1786 ja se puhuu puolestaan. Itse asiassa dokumentteja tai otteita niistä olisi voinut julkaista enemmänkin. Niitähän näyttää säilyneen jälkimaailmalle hyvinkin runsaasti.