Demokratian rappioilmiöt

Amerikkalaisen demokratian alennustila

Muuan vanhempi herra luki viime aikojen postauksia Fecebookissa ja totesi ensimmäistä kertaa pitkän elämänsä varrella törmänneensä termiin oklokratia.

Itse ilmiö on tietenkin ikivanha ja Aristoteleellä termi kuvasi sitä tilannetta, joka syntyi demokratian rappeutuessa. Hänen mielestään kaikilla valtiomuodoilla oli sekä parhaat mahdolliset että huonoimmat mahdolliset ilmenemismuotonsa. Jokainen niistä saattoi rappeutua.

Hyvä demokratia oli hallintoa kansan enemmistön tuella ja sen parhaita kykyjä hyödyntäen. Huono demokratia hyödynsi demagogiaa ja erityisesti plebsin (hoi polloi) huonomman osan vaistoja ja kalasteli sen kannatusta.

Ihmisten hyvyys tai huonous oli kiinni heidän hyveistään, ei heidän suvustaan tai rahoistaan. Hyveiden suhteen ei mitään tasa-arvoa tietenkään voinut kuvitella, aristotelinen ajattelu ei hyväksynyt mitään kaikki käy-nihilismiä, vaan rakensi vankalle essentialismille.

Sen mukaan jokaisella lajilla oli juuri sille ominainen olemus, jonka puitteissa se saattoi kehittyä omaan täydellisyyteensä. Puusta saattoi kehittyä kehno vänkkyrä tai uljas yksilö, koirasta raajarikko rakki tai mallikas rotunsa edustaja. Sen sijaan puun siemenestä ei kannattanut yrittääkään kasvattaa ruohoa, koirasta kissaa, miehestä naista tai päinvastoin.  Parhaassakin tapauksessa tulokset jäivät keskeeräisiksi.

Jokaisella lajilla oli omat potentiaalinsa, joiden parhaaseen toteuttamiseen niillä oli mahdollisuus ja joihin siis kannatti pyrkiä.

Hyvin toimiva demokratia ei aristotelisessa katsannossa ollut huono valtiomuoto, vaikka ei erityisen hyväkään. Huonokaan demokratia ei todennäköisesti ollut yhtä huono kuin huonoin itsevaltius, koska paheellisuuden ohella suuressa joukossa oli aina myös jossakin määrin hyvää. Näin ainakin olen asian ymmärtänyt.

Antiikin ateenalaiset olivat ylpeitä demokraattisesta valtiomuodostaan, kuten spartalaiset olivat omastaan, jota saattoi luonnehtia esitotalitaariseksi. Myös Ateenassa kukoistivat omat paheensa, joista kateus ei ollut vähäisin ja poliittiseen elämään kuului runsaasti juonitteluja ja parhaiden ihmisten ajamista maanpakoon ostrakismos-äänestyksellä

Antiikista tunnetaan toki myös valtiomiehiä, jotka nojautuivat alhaisoon ja sen tuella saivat aikaan yhteiskuntaa tervehdyttäneitä reformeja, näin esimerkiksi Tiberius ja Gaius Gracchus ja heidän maareforminsa Roomassa. Poliittista merkitystä oli myös Rooman proletariaatilla, jolle vuosisatojen ajan jaettiin ilmaista leipää, öljyä ja viiniä –kunnes pää tuli vetävän käteen. Pelkillä sirkushuveilla ei ongelmia lopulta voitu ratkaista.

Keisarivallan kannalta tärkeämpi lienee kuitenkin ollut ylempi joutilasluokka, jolla oli vaikutusvaltaa ja ratkaiseva äänihän oli yhä useammin armeijalla. Niiden edut oli priorisoitava.

Antiikin historiakin on suuressa määrin rikosten ja barbarian historiaa, eikä sitä kannata ihannoida. Tuskin sekään vajavaisessa todellisuudessa kehitti mitään täydellistä.

Nykymaailmassa demokratia on joka tapauksessa toisen maailmansodan jälkeen osoittautunut niin dynaamiseksi ja elinkelpoiseksi, että se jo ehdittiin julistaa ainoaksi oikeaksi ja mahdolliseksi koko ihmiskunnan poliittiseksi järjestelmäksi.

Nyt euforia on alkanut haihtua. Maailman mahtavin demokratia, joka pyrki voimallaan turvaamaan tämän järjestelmän mahdollisuudet koko maailmassa, on kriisissä.

Sen piiristä on noussut yhä vaikutusvaltaisempia liikkeitä, jotka hyökkäävät koko järjestelmää vastaan ja valittavat kokemastaan sorrosta. Menetelmistä asiaintilan muuttamiseksi ei ole enemmälti ollut puhetta.

Ryöstelevät laumat ovat haastaneet sekä valtion ideologian että väkivaltamonopolin ja merkittävää on, että niiden esittämiä vaatimuksia on kiirehditty tottelemaan myös virallisella tasolla. Nämä yhteiskunnan pohjasakkaa edustavat piirit ovat myös vaatineet kunnioituksen osoittamista itselleen ja jopa peräti polvistumalla. Ilmeisesti oletetaan, että moinen kunnioitus on ansaittu oman viiteryhmän historiallisella uhripääomalla.

Vallankumouksen syntyminen edellyttää miltei aina ns. kaksoisvallan syntymistä. On ensin luotava uskottava vaihtoehto olemassa olevalle vallalle ja sitten haastettava sen väkivaltamonopoli. Sellainen voi nykyoloissa käytännössä onnistua vain siten, että oma porukka saa ainakin jonkinlaisen otteen väkivaltakoneistojen vallankahvasta.

Venäjällä maaliskuussa vuonna 1917 sotilasosasto, jopa kaartin eliittijoukot, menivät kapinallisen haastajan puolelle ja peli oli sitä myöten selvä. Tsarismi kaatui, mutta kaksoisvalta vallitsi sen jälkeen neuvostojen ja väliaikaisen hallituksen välillä. Tilanne ratkaistiin kadun eli oklokratian hyväksi ns. lokakuun kaappauksella. Sen jälkeen rakennettiin totalitaarinen diktatuuri, joka kesti kaksi sukupolvea.

Voisiko Amerikassa tapahtua mitään vastaavaa, on kiinnostava kysymys. Kovin läheisestä tulevaisuudesta ei voi olla kysymys, ellei kansan elinoloissa tapahdu jotakin hyvin dramaattista huononemista, mikä ei liene mahdotonta sekään.

Venäjän vallankumouksessa maan kuuluisa intelligentsija oli aluksi yleensä varauksettomasti vallankumouksen puolella, mutta huomasi ennen pitkää joutuvansa uudessa järjestelmässä pahnanpohjimmaiseksi. Kuten vallankumouksen merkittävä tutkija Sergei Buldakov kiteyttää, se laukaisi pommin eikä ymmärtänyt itse joutuvansa sen tuhovoimalle alttiiksi.

On joka tapauksessa merkittävää, että itse demokraattinen järjestelmä on saanut nyt kolhuja. Trumpin voitto oli perinteisen työväenluokan voitto ja toki varsin niukka. Slummiasukkaat ja koko se joukko, jota voisimme nimittää oklokseksi, näyttävät sen sijaan olevan varsin tyytymättömiä ja vaativat itselleen sellaista erityiskohtelua, jota heidän poliittinen voimansa ei järjestelmän puitteissa edellytä.

Kiinnostavaa on, että ns. älyllisen eliitin piirissä on kritiikittä kumarreltu kehnoimpien eli vähiten hyveellistä elämäntapaa edustavien joukkojen rikollista toimintaa, jolla he ovat pyrkineet vaatimuksiaan julki tuomaan.

Demokraattisen järjestelmän tuottamia poliittisia asetelmia kieltäydytään nyt kunnioittamasta sekä ylhäällä että alhaalla. Epäilemättä edellinen presidentinvaali ei edustanut demokraattisia ideaaleja, mutta sentään tuotti laillisen ja voimassaolevan tuloksen.

Minusta näyttää siltä, että Yhdysvaltain politiikassa on nyt syntynyt eräänlainen epäpyhä allianssi eliitin tietyn osan ja okloksen välillä. Jälkimäisen toimintaa ja yhtä valheellisia kuin naiivejakin tunnuksia kumarrellaan kritiikittömästi ns. älymystön piirissä.

Harpers’ Magazinen julkilausuma luetteli niitä älyllisen ala-arvoisuuden ilmauksia, joita BLM-liikkeen tapaisessa mob rule-joukkiossa suositaan. Niiden pitäisi välittömästi karkottaa jokainen itsenäiseen ajatteluun pystyvä, mutta näin ei tapahdu.

Älyllinen hegemonia näyttää nyt olevan sillä älyllisesti ja moraalisesti vajaakykyisellä aineksella, joka on kasvanut slummien koulutusta halveksivassa ja rikosta ihannoivassa ilmapiirissä. Korjatkaa minua, jos olen käsittänyt asian väärin.

Kun Suomessa työväenluokka ryhtyi taistelemaan itselleen oikeudenmukaista asemaa yhteiskunnassa, sen keskeisiä tavoitteita oli itsensä sivistäminen. Tasa-arvo saattoi syntyä vain sitä kautta. Painoa pantiin paljon myös sille, että tuo ihmisryhmä oli keskeinen tekijä kaikkien rikkauksien luomisessa ja että sille kuului niistä myös oikeudenmukainen osuus.

Olihan meilläkin näitä Me vaadimme!-hetkiä, mutta niiden ohella myös hyvin voimakkaana eräänlainen Me näytämme! henki. Se oli mielestäni se olennainen asia, joka erottaa perinteisen työväenluokan ja slummiväestön. Edellinen keskittyi arvostuksen hankkimiseen, jälkimmäinen sen vaatimiseen ja oman kehnouden nostamiseen tasa-arvoiseksi ihanteeksi.

En ole huomannut näitä painotuksia BLM-liikkeessä, Sen sijaan siinä on keskitytty menneiden sukupolvien kokemaan sortoon ja sen uhriasemaan. Se on sitä paitsi tapahtunut aivan epä-älyllisen falskisti, mutta se on jo eri asia.

Sen sijaan, että vaadittaisiin oikeudenmukaista korvausta työstä ja yhdenvertaisuutta lain edessä, esiinnytään kollektiivisena uhrina ja vaaditaan ainakin käytännössä vain korvausta kollektiiviselta valkoihoisten kokonaisuudelta, mikä on täysin kuviteltu yhteisö vailla asiallista sisältöä. Järjestyksen ja laillisuuden valvonnan sijaan vaaditaan rajoitusten ja valvonnan poistamista.

Kun valtio ja yhteiskunta kumartavat tälle mielettömyydelle, voidaan puhua oklokratiasta. Se ei enää ole vähemmistöryhmän ideologia, vaan juuri se filosofia, joka yleisesti hyväksytään. Tämä on länsimaisessa kulttuurissa uusi ilmiö ja tuskin se voi jäädä pitkäikäiseksi. Toivottavasti sen aiheuttamasta reaktiosta ei ole yhtä matalaotsainen, vaan asiat voidaan sovitella normaalin demokraattisen järjestelmän hengessä.

Voi olla, että kohta saamme todellisen  aiheen sanoa: elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. Demokratiaa Amerikassa on aiheellisesti kritisoitu jo parisataa vuotta, hamasta Tocquevillestä lähtien, mutta näin avointa sen perusperiaatteiden hylkäämistä ei ole tainnut ihan äsken olla havaittavissa.

Ehkäpä 1960-luku oli se alku, josta voimme laskea nykyisen alennustilan lähteneen kehittymään. Se merkitsee, että sen juuret ovat syvällä eliittiyliopistojen kampuksilla. Me eletään uutta aikaa, kulttuurivallankumouksen aikaa.