Suurmiehiä

Suuren taiteen edessä

 

Iltalehti kertoi eilen meille maamme kansainvälisesti kuuluisimman taiteilijan satavuotissyntymäpäivänään saamasta postuumista suitsutuksesta: New York Times hehkuttaa Tom of Finlandin merkitystä - ”Ilman häntä ei olisi Jim Morrisonia, Elvistä tai James Deania”

Losangelesilainen performanssitaitelija Cassils jopa sanoo: Tom of Finlandin taide on todennäköisesti ainoa, jonka ääressä olen runkannut.

Luulen, että taitelija piti tätä suurimpana mahdollisena tunnutuksena.

Joka tapauksessa muistan juhlakalun aikoinaan itse kertoneen, että hänen tavoitteenaan on tehdä taidetta, joka saa puntin pullistumaan, siis käyttötaidetta ja tarkemmin sanoen pornoa.

Saattaa hyvinkin olla, että Touko-herra oli merkittävä vaikuttaja amerikkalaisessa nykykulttuurissa, mutta en ole ihan varma, olisiko meillä syytä onnitella itseämme siitä, että juuri meidän vaatimaton kansakuntamme oli hänet kasvattanut. NYT:n haastattelemat kahdeksan nykytaiteilijaa näköjään ainakin arvostivat kovasti hänen aikaansaannoksiaan.

Itse en ole osannut koskaan arvostaa noita tekeleitä taiteena ja pornona ne jättävät minut täysin kylmäksi. Tuskinpa osun ihan harhaan, jos sanon, että kyseessä on mitä tyypillisin karikatyyrimäinen kitsch, jonka kuvaamissa hahmoissa on kyllä eräitä kiinnostavia piirteitä. Hahmot eivät suinkaan ole suoraan luonnosta otettuja, vaan yhdistävät tyypillisesti miehisiin piirteisiin myös naisellisia: valtavia rintoja ja nännejä.

Pidän mahdollisena ja jopa todennäköisenä, että oman marginaaliryhmänsä puitteissa tällaiset friikkiluomukset todella toimivat pornona. Myös heteroseksuaalisessa pornokuvastossa tapaamme usein varsin luonnottomia hahmoja, joita jotkut ilmeisesti tarvitsevat.

Porno siis pornona. Eihän tekijä itsekään muita kriteereitä luomuksilleen asettanut ja kauppa kävi. Mutta että taiteilija? Kulttuurin johtavia nimiä?

Asiahan riippuu siitä, mitä nimitämme taiteeksi.

Sir Roger Scruton  on paljon pohdiskellut kulttuurin nykytilaa ja kehitystä nimenomaan taiteen kannalta. Taiteen ja pornon välillä hän tekee varsin jyrkän eron. Porno on kitschin eräs muoto ja kitsch taas on korkeimpien arvojemme profanaatiota.

Asia liittyy laajempaan kulttuurin kehitystendenssiin. Läntisessä maailmassa on havaittavissa yleinen sota korkeakulttuurin edustamia korkeampia arvoja, itse asiassa koko korkeampien arvojen ideaa vastaan. Niiden sijaan tyrkytetään vallan ja nautinnon kannalta nähtyjä pseudoarvoja.

Kyseessä on se näkökulma, jonka ovat valinneet ns. cultural studies –disipliinit derridoineen ja foucaulteineen. Se on lähtökohtaisesti vihamielinen koko korkeampien arvojen idealle. Ikävä kyllä, se määrää nykyisen akateemisen ja myös muun niin sanotun kulttuuriväen tavoitetason.

Tosin, Scruton myöntää, nykykulttuurissakin ja jopa popkulttuurissa, joka muodostaa sen valtavirran, on olemassa lokeroita (pockets), joissa aito kulttuuri kukoistaa. Se elää nyt katakombeissa, mutta sieltä on ennenkin noustu, arvelee hän lohdullisesti.

Scruton tietää, että koko korkeakulttuurin ajatuksen puolustaminen nykyään merkitsee ikävyyksien kerjäämistä. Kulttuurin valtavirta näet yksinkertaisesti on nyt toisenlaisen diskurssin piirissä.

Mutta lohdullinen esimerkki hänestä on Kiinan konfutselaisuus, joka näyttää noudattavan samanlaista ajattelutapaa kuin tunnettu Hans Vaihingerin Philosophie des als ob. On täysin mahdollista saada korkeammat arvot toteutumaan elämällä ikään kuin ne olisivat objektiivista todellisuutta (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=konfutsen+haaste ).

Toistaiseksi siis saamme tyytyä siihen, että ns. laatulehdissäkin kulttuurin nimellä kunnioitetaan suoranaista roskaa, joka parhaimmillaan saattaa olla käyttökelpoista vaikkapa pornona.

Ennen kulttuuriksi hyväksyttiin kaikki se paras totuuden, hyvyyden ja kauneuden alalla, mitä ihmiskunta oli saanut aikaan. Sen edessä haluttiin kumartua.

Nykyisen kulttuurin ylistetyimpien saavutusten edessä sen sijaan… No, antaa olla.