Konstantinus Aurinkoinen?

Mihin väitämme uskovamme ja miksi?

 

Veikko Litzen, Tie Nikeaan. Roomalaisten ja kristittyjen yhteinen matka ajanlaskumme alusta valtiokirkon syntyyn. Kirja-Aurora 209, 425 s.

 

Minämuodossa esitetty uskontunnustus, credo, joka jumalanpalveluksissamme aina luetaan, on oman aikansa tuote ja periytyy 1700 vuoden takaa. Siinä ovat menneiden riitakysymysten jäljet yhä nähtävissä yhtä hyvin kuin oman aikansa kokemusmaailman elementit.

Toki nikelais-konstantinopolilainen uskontunnustuksemme nykyään ja meidän ajatusmaailmassamme heijastuu jo toisenlaista maailmaa vasten ja herättää meissä assosiaatiot kuin ne, jotka olivat todellisuutta sitä käyttöönotettaessa.

Näin ainakin minä rohkenisin virtaviivaistaa tuon Veikko Litzenin kirjan ytimessä olevan merkittävän ja merkillisen dokumentin merkityksen. Kulttuuri käsittelee kaikkia haasteitaan vain niillä välineillä, jotka sillä ovat. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämän asian koko merkitys ei ole niinkään helppo asia käsitettäväksi.

Kirjoittaja toteaa, että arkeologi raaputtaa maaperää kerros kerrokselta ja etenee nykyisyydestä menneisyyteen, teologille menneisyttä ei lainkaan ole, vaan se, mihin uskomme on sama eilen, tänään ja huomenna.

Historiantutkija sen sijaan lähtee liikkeelle jostakin menneisyyden hetkestä ja etenee kohti nykypäivää. Hänen näkemässään tarinassa on aina avoinna monia mahdollisuuksia, eivätkä ne, jotka toteutuivat, ole ainoita mahdollisia ennen realisoitumistaan.

Litzenin mielenkiinto kohdistuu 300-luvun alkuun, jolloin keisari Konstantinus Suuri istutti läntiseen maailmaan kulttuurin, jonka piirissä täällä on pisimpään toistettu samoja ratkaisuja.

Tekijä kirjoittaa: Nikeassa solmitun liiton toinen osapuoli, Rooman keisari, sai sotalippunsa labarumin näyttämään Kristuksen ristiltä ja kristityt rientämään taisteluihin, jotka ovat kestäneet nyt jo lähes kahden vuosituhannen ajan. Vestigia terrent!

Kyseessä oli epäilemättä eräs länsimaiden historian ja siis maailmanhistorian suurimmista ratkaisutilanteista. Voi vain pohtia sitä, miten monella tavalla toisin asiat olisivat, ellei Konstantinus olisi vuonna 325 tosiasiassa sanellut sitä, mitä me tänäänkin sanomme uskovamme.

Siihen aikaan asiat nähtiin ajankohtaisten suurten kysymysten valossa ja niitä ajateltiin aikansa käsitteillä.

Pitikö Konstantinus itseään itse asiassa Auringonjumalan poikana, kun hän teki ratkaisunsa? Entä missä määrin kansanomaisten kristillisyyden muotojen nähtiin poikkeavan ja missä määrin ne todella poikkesivat ajan muista mysteeriuskonnoista, kuten Mithran kultista?

Selvää lienee ainakin se, että kun Konstantinus omaksui kristinuskon ja saattoi sen alamaisiaankin koskemaan, hänellä oli asialle ajankohtaisia poliittisia syitä. Rooman moneen osaan hajaantunut valta kaipasi uutta keskittämistä.

Kuten tunnettua, Rooman valtakunta oli kristillisyyden syntyessä tulvillaan erilaisia kultteja ja jumalolentoja, joilla oli oma hierarkiansa. Korkeimmaksi nousi 200-luvulla voittamaton aurinko, Sol invictus, jolla voitiin nähdä ja nähtiin yhtymäkohtia myös kristittyjen Jumalaan. Aurinkovuoteen perustuvassa ajanlaskussamme ja siis myös kirkkovuodessa tämän asian jäljet ovat yhä selvät.

Uskonnon tehtävä oli Roomassa vanhastaan ollut moninainen. Valtiota yhdistävän funktion ohella tarvittiin myös monia muita riittejä, niin yölle kuin päivälle, kodin yksityisyydelle kuin julkiselle elämälle ja poliittisille päätöksille. Mos maiorum ja pax deorum olivat uskonnon vanhat tavoitteet ja raamit, jotka tosin alkoivat ajanlaskumme ensi vuosisatoina muuttua.

Nykyäänhän elämme aivan ilmeisesti vastaavanlaista murroskautta.

Erikseen oli sitten taikausko, superstitio, jota pidettiin turmiollisena ja joka usein ilmeni fanaattisuutena, jollaista nykyään voitaisiin kutsua uskovaisuudeksi. Kristillisyys oli leimattavissa nimenomaan tuolla leimalla, eikä se ollut ainoa liike lajissaan.

Kristittyjen vainot eivät aikanaan olleet erityisen poikkeuksellisia tai merkittäviä asioita ja niiden laajuutta lienee kristillinen perinne suuresti liioitellut. Epäilemättä ne joka tapauksessa tarjosivat väkeviä argumentteja oman asian pyhyyden puolesta.

Litzen esittää valtavan määrän paralleeleja aikakauden ”pakanallisten” ja kristillisten näkemysten välillä, alkaen ristin symboliikasta, pelastuksen, ylösnousemuksen, pyhien päivämäärien ja ajanjaksojen määrittelyyn saakka.

Suuri osa kristillisestä symboliikasta oli lainaa ympäristöltä ja ilmeisesti myös kristityt käytännössä usein ajattelivat yhä vanhoilla roomalaisilla, ”pakanallisilla” käsitteillä.

Yleensä toki jää osoittamatta, että kyseessä olisi ollut nimenomaan laina tai syysuhde, mutta on kieltämättä kiinnostavaa nähdä, millaisessa maailmassa kristillisyys alkuvaiheessaan kehittyi. Litzenin oppineisuus on vaikuttavaa ja tähän liittyy vielä hänen mainio Rooman tuntemuksensa. Hänen näköalansa ikuiseen kaupunkiin avautui sen paraatipaikalta. Gianicolo (Janiculum)-kukkulan Villa Lanten parvekkeelta.

Nikealaisessa uskontunnustuksessa, joka kirjassa esitetään myös Konstantinopolin päätöksiä edeltävässä muodossa, näemme yhä selvästi hyökkäyksen areiolaisuutta vastaan. Kysymys oli Kristuksen ja Jumalan olemusta koskevasta kiistasta, joka jakoi riidanhaluisia prelaatteja. Pyhä henki näyttää aluksi olleen koko asetelmassa hieman statistin asemassa.

Joka tapauksessa yleinen (katolinen) ja apostolinen kirkko mainitsi tuossa asiakirjassa erikseen kiroavansa ne, jotka katsoivat, että Jumalan poika on tehty tai vaihdettavissa tai muutettavissa oleva. Itse asiassa kyseessä ei ollut niinkään uskontunnustus, kuin vihollisille osoitettu uhkavaatimus.

Tekijä sanoo, ettei Nikean uskontunnustus estänyt Konstantinusta pitämästä Voittamatonta Aurinkoaan –Kristuksen isä Jumalaksi nimeämänä ainoana ylimpänä jumalana. Konstantinus myönsi Jeesuksen Kristuksen historian ja lunastustehtävän, mutta se ei estänyt häntä asettautumasta ”uudeksi Kristukseksi”, jonka tuli kristittyjen kanssa hallita ”tuhatvuotista valtakuntaa.

Kiinnostava on väite, jonka mukaan maakeskeisen maailmankuvan tieteellisessä muodossa esittänyt Claudius Ptolemaeus oli kristittyjen kannalta hyödyllinen, koska häntä voitiin käyttää pakanallista auringonkulttia vastaan. Myös aurinkokeskeistä maailmankuvaa oli jo esitetty.

Joka tapauksessa Konstantinuksen näkemykset siis vielä näyttivät mahdollistavan auringonkultin ja kristillisyyden yhteensovittamisen.

Vanha opettajani ja ystäväni Veikko on laatinut kiinnostavan näkemyksen. Hän kertoo tarkoituksenaan olleen  kartoittaa sitä ei-kenenkään maata, joka jää teologian ja historian väliin eikä tunkeutua esimerkiksi teologian alueelle.

Luulisi, että furor theologicus, siinä määrin kuin sitä vielä löytyy aikamme synkretismin ja maallistuksen hajottamista kristillisen opin jäänteistä, voisi yhä syttyä tällaisia pyrkimyksiä vastaan. Mutta löytyykö sitä enää lainkaan? Ainakaan kirkon (useimpien nykyisten kirkkojen) tai teologisten tiedekuntien piirissä taitaa olla turha kuvitella kenenkään jaksavan uskonnosta kiihottua.

Erimielisyyttä varmasti on, mutta se on paljon rauhallisempaa kuin Nikean ekumeenisen konsiilin aikana tai edes albigenssisotien vuosina.

Mikäli vastaava teos sen sijaan käsittelisi islamia, saisimme todennäköisesti tutustua sellaisiin kritiikin muotoihin, jotka kristillisen tradition piiristä ovat jo ammoin hävinneet. On outoa ajatella, että tämä voisi todennäköisesti tapahtua omassa maassammekin.