Ihmisten touhuja

 

Yksilö edellä

 

Teemu Keskisarja, Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia. Siltala 2019, 278 s.

 

Teemu Keskisarja on historiantutkimuksessamme ilmiö, joka jakaa ihmiset. Toisaalla ovat innokkaat ihailijat ja toisaalla nuivat paheksujat, joiden mielestä kirjoittajan tyyli on usein asiatonta tai muuten sietämätöntä, ja jotka kaiketi usein myös haluaisivat vastauksia toisenlaisiin kysymyksiin kuin Keskisarja antaa.

Joka tapauksessa kyseessä on harvinaisen lahjakas ja ahkera tutkija, jonka skaala tuntuu sisältävän kaikki aikakaudet. Tiettävästi hän käyttää ainakin toisinaan myös aputyövoimaa, mutta sehän on vain myönteinen asia eikä sitä paitsi mitään uutta. Joka tapauksessa Keskisarja on aito tutkija, joka menee alkuperäislähteille ja muodostaa mielipiteensä niiden perusteella.

Tässä kirjassa hän kertoo, että tarkoituksena on esittää ihmisten historia ja silloin on mentävä yksilö edellä. Ihmisiä olivat toki kaikki lajitoverit tuohonkin aikaan, eikä mikään kansanluokka voi toista paremmin omia kyseistä ylpeää tai ainakin usein ylpeiltyä titteliä itselleen.

Joistakin ihmisistä vain on sattunut säilymään valtavasti lähdeaineistoa ja toisista tuskin mitään. Jälkimmäisessä tapauksessa on usein turvauduttava historialliseen mielikuvitukseen. Tieto siitä, miten ihminen reagoi tietyissä tilanteissa nykyään auttaa ainakin jossakin määrin ymmärtämään myös sitä, miten asia oli muutama sukupolvi sitten.

Toki menneisyys on vieras maa, jonka kieltä emme hallitse, vaikka sitä enemmän tai vähemmän ymmärrämme. Usein kirjoittaja jättääkin lukijan tehtäväksi muodostaa mielipiteensä joistakin asioista. Dramaattisia aineksia riittää.

 Niiden kauhisteleminen tai ihasteleminen ei olekaan perinteisesti kuulunut tutkijan tehtäviin, vaikka nykyään näyttää yhä suositummaksi tulevan jonkinlainen, lähinnä vähämielinen historian tulkitseminen, jossa kaiken maailman muotipelleilyt metoota ja BLM:ää myöten projisioidaan menneisyyden normeiksi.

Isoviha oli tunnetusti kauhujen aikaa, kuten vastaavat miehityskaudet kaikkialla maailmassa. Armeijan huolto oli se diktaattori, joka saneli, miten väestöön oli suhtauduttava. Lojaaleille ulostekonsa suorittajille luvattiin kaikki kaunis ja hyvä, metsiin karanneet olivat pettureita, jotka yrittivät näännyttää armeijan nälkään ja sissien tukijat olivat vihollisista vaarallisimpia.

Olihan siinä jo asetelmaa kylliksi. Laajoja seutuja autioitettiin perinnäiseen, kaikkien tuon ajan armeijoiden tapaan. Huomattakoon, että Pietari oli tehnyt sitä samaa suuressa mitassa omallakin maallaan, Kaarlen armeijan edessä perääntyessään. Ei siinä leikkiä laskettu.

Keskisarja kuvaa ennen muuta yksiöiden kokemusta. Paljolta kirjan tarinat kiertyvät Carl Gustaf Armfeltin ympärille. Tämä rehellinen ja kunniallinen, mutta onneton soturi sai johtaakseen Suomesta kootun armeijan katastrofista toiseen: Pälkäneeltä Napuen kautta Norjan tuntureille. Hän teki sen, mitä oli tehtävä, kun kerran käskettiin.

Tosin Napuella tehty päätös taistella tapahtui vastoin sotaneuvoston kantaa ja esimerkiksi Borodkin ihmettelee, miksi tuota kantaa sitten kysyttiin, ellei sitä noudatettu. Samassa taistelussa hakattiin parissa tunnissa kuoliaaksi 2645 miestä ja tämä suonenisku tuli alle puolen miljoonan väestöstä. Talvisodan verisimpänä päivänä menetettiin sentään vain 816 henkeä neljän miljoonan kansasta.

Nääntyneet, kouluttamattomat ja usein vain seipäillä aseistetut miehet aloittivat taistelunsa kaikella kunnialla, mutta sittenhän kävi kuin kävi. Voittajaksi tuli ruhtinas Golitsyn, jota kirjoittaja syystäkin nimittää talvisodan taitajaksi. Humaanisuudellaan hän ei kuitenkaan kunnostautunut Napuella, mutta kuuluu puolustuksekseen paheksuneen sitä, että taisteluun oli koottu talonpoikia…

Tässä kuitenkin tehtiin ihan kuin Venäjälläkin ja taisipa Golitsynin tapa kohdella vihollista olla aika samanlainen kuin Kaarlellakin. Myöhempänä Suomen hallinnon johtajana Golitsyn joka tapauksessa tunnettiin oikeudenmukaisuudestaan.

Hirmuisia aikojahan sitä elettiin ja erilaisia kansan onnettomuuksia on ylenpalttisesti kuvattu jo noista ajoista lähtien. Kuva Isosta vihasta on syöpynyt Suomen kansan muistiin eikä sieltä pois lähde. Siihen ei ole syytäkään. Oma lukunsa oli orjien hankinta Suomesta, mikä oli tämän sodan erityispiirre verrattuna Keski-Euroopassa käytyihin taisteluihin.

Armeijan keskeinen ongelma oli huolto ja se saneli myös paljolta sen, mitä Carl Gustaf Armfelt saattoi tehdä. Tuhansien miesten ja hevosten ruokkiminen vähän tuottavilla ja harvaan asutuilla seuduilla ei ollut leikin asia. Nälkä, kylmä ja taudit saattoivat olla vihollista vaarallisempia.

Norjan tuntureille jäi Armfeltin armeijasta yli puolet -3700 miestä 5800:sta-etupäässä suomalaisia- kuoli parissa päivässä jäätävän myrskyn uhreina. Monet henkiin jääneistä olivat invalideja. Se valopuoli asiassa oli, että sukupuolijakautuman ollessa äärimmäisen vinoutunut, löytyi morsian ja siis vaimo vähemmilläkin avuilla.

Mitä Suomen väestömäärään kokonaisuutena tulee, kannattaa Keskisarja sitä tulkintaa, ettei se olennaisesti vähentynyt vuosina 1700-1721, mutta ei siis kasvanutkaan. Sitkeääpä oli kansa! Toki muistamme, että suuret kuolovuodet juuri ennen sodan puhkeamista olivat jo tehneet melkoisen loven väestöpyramidiin. Voisi olettaa, että heikoimmat menehtyivät jo silloin.

Keskisarjan kerronta on hyvin persoonallista ja usein hän virittelee lukijalle eräänlaisia ansoja saattamalla tämän yllättäen kokoamiensa faktojen keskelle ja ikään kuin lausahtaa: tällainen se tilanne oli, tuumipa tästä mitä haluat.

 Sen tavallisen keskivertoihmisen kannalta se tilanne oli yhä uudelleen lohduttoman kaamea, mutta elettävä oli. Pietismi levisi olosuhteissa, jotka olivat tuonkin ajan mittapuilla poikkeuksellisen ankeat.

Tämä kirja ei kovinkaan paljon puhu Suuresta Pohjan sodasta Suomen ulkopuolella, paitsi kun asia koskee suomalaisia. Sota Suomessa ja Isoviha ovat sen keskeistä ainesta. Ihmisten historiaa siinä todella käsitellään varsin monipuolisesti.

Onhan meillä jo vanhastaan paljon ansiokkaita tämän alan tutkimuksia, eritoten Lindeqvistin, Kujalan ja Vilkunan teokset ja Armfeltistäkin Sakari Kuusen kirjoittama elämäkerta. On siis syytä kysyä, mitä uutta tämä kirja antaa.

Itse asiassa kysymykseen on vaikea antaa yksiselitteistä vastausta. Uusi näkemys tämä joka tapauksessa on ja tuo uutuus taitaa ennen muuta liittyä kokonaisuuteen, jonka on luonut tietty lähestymistapa.

Keskisarja on -voisi vanhaa saksalaista erottelua käyttäen sanoa- ennen muuta Geschichtsmaler eikä Geschichtsschreiber, historiamaalari eikä historian kirjoittaja. Ne uutuudet, jonka hänen tutkimuksensa tuo esille eivät ole hevin kuivilla yleiskäsitteillä tyhjennettävissä. Luulen, että hän on onnistunut pyrkiessään kaivamaan esille sen ihmisen, yksilön tuon aikakauden melskeisestä sekasorrosta.

Pelottavaa aikaa

 

Ympäristökriisi

 

Eino Kauppala, Päivälliset herra Leolle. Karisto 1969, 136 s.

 

Tässä kirjassa on kaksi jälkilausetta. Toinen on YK:n pääsihteeri U Thantin kiteytys, jonka mukaan ihmisen elinympäristön kriisitila on vakavin ja syvimmälle käyvin haaste ihmiskunnalle koko historian aikana.

Toinen on tasavallan presidentti U.K. Kekkosen pohdinta, joka liittyy biologian asemaan nykyajan maailmassa. Hänen mielestään ympäristöongelmien kaikkiallisuuden takia sillä oli edellytykset saavuttaa tieteessä sama asema, joka filosofialla oli aikoinaan.

Voi siis sanoa, että ympäristökriisi tunnettiin ihmiskunnan keskeiseksi ongelmaksi jo tuolloin, yli puoli vuosisataa sitten. Samaan aikaanhan P.B. Medawarin kirja Ihmisen biologinen tulevaisuus julkaistiin suomeksi ja Rooman klubi julkaisi raporttinsa Kasvun rajat pari vuotta myöhemmin, 1972.

Kriisitunnelmissahan sitä silloin oltiin ja asiaa kärjistivät erittäin paljon polttoaineiden jakelun häiriöt vuoden 1973 Jom Kippurin sodan jälkeen. Siihenhän liittyi muun muassa katuvalojen sammuttaminen laajoilla alueilla. Eipä olekaan nykynuoriso tainnut kokea yhtä konkreettista ja radikaalia herätystä julkisen vallan taholta eikä ole tainnut olla syytäkään.

Mutta Kauppalan kirjoittaessa romaaninsa pinnalla olivat erityisesti ympäristömyrkyt ja niiden uhkaava leviäminen kaikkialle. Romaanin nimetön tiedemies kertoo lisäksi, että ilmakehän kaasujen, erityisesti hiilidioksidin lisääntyminen tuhoaa maapallolta korkeamman elämän nykyvauhdilla jo kahdessa vuosikymmenessä ja vauhti se sen kuin kiihtyy…

Mielenkiinnon keskipisteenä tässä kirjassa kuitenkin on elohopea, tarkemmin sanoen sen erittäin myrkyllinen muoto, metyylielohopea, joka oli Japanissa aiheuttanut niin sanotun Minamata-taudin. Syylliseksi oli löydetty tehdas, jonka päästämä metallinen elohopea, melko harmiton aine, muuttui meressä metyylielohopeaksi.

Tässä romaanissa vastakkain ovat kalastajat, joiden elinkeinon meren muuttuminen myrkylliseksi oli tuhonnut ja tehdas, joka oli asiaan syypää. Näiden välissä on lääkäri, joka on todennut syy-yhteyden taudin ja tehtaan välillä. Tehdas yrittää vaientaa hänet ja aluksi myös kalastajat ovat samalla kannalla.

Lopulta vastakohdat kärjistyvät marxilaisen asiaankuuluvasti ja toimeenpannaan suuri voimainkoitos eli yleinen tappelu, joka kuitenkaan ei ratkaise mitään. Kaikki jatkuu ennallaan…

Kuten muistettaneen, myös Suomessa kalojen ja kalastajien elohopeapitoisuutta alettiin tutkia ja huomattiin, että kyllä tuo metalli pyrki meilläkin ihmisiin kasaantumaan. Vaara oli olemassa.

Syyllinen elohopean esiintymiseen luonnossa ei kuitenkaan meillä ollut mikään kemian tehdas, vaan luonto itse. Elohopea ei ole kemistien kehittämä myrkky, vaan varsin tavallinen alkuaine.

Tietyissä ympäristöissä siitä kuitenkin kehittyy tuota myrkyllistä metyylielohopeaa, jota myös kertyy kaloihin ja joka tarpeeksi suurena kertymänä aiheuttaa ihmisissäkin tuon kaamean taudin, jota Kauppala romaanissaan kuvaa.

Suomessa elohopeaa yleensä kertyy vesistöihin, kun maata myllätään ja tummat, humuspitoisen vedet sisältävät sitä yleensä kohonneita pitoisuuksia. Niinpä kalastajia ja muitakin kehotetaan mieluummin syömään kirkkaiden vesien kaloja. Ja kertymäthän ovat aina suurempia ravintoketjujen huipulla eli petokaloissa ja niitä syövissä kalastajissa ja vaikkapa heidän kissoissaan.

Sen sijaan esimerkiksi muikkua passaa syödä rajattomasti aivan turvallisin mielin, vakuuttavat tutkijat, eikä toki haukikaan ketään tapa kerralla, vaan vaara lisääntyy vuosien myötä ruokavalion ollessa riskaabeli.

Kauppalan kirja oli maassamme ensimmäisiä kiljaisuja luonnon saastumisen johdosta ja kieltämättä siinä oli hieman hysteeristä sävyä. Muuten se kuului ilmaisultaan niin sanoakseni kirjallisuutemme uuteen aaltoon, joka ei kainostellut alatyyliä eikä tuntenut tabusanoja. Kirjan kiinnostavimpia kohtia on pultsariporukan pitkähkö sanailu, joka kuulostaa aika aidolta. Otsikon mainitsema herra Leo kuuluu myös tuohon ryhmään.

Vuoden 1968 tienoon kulttuurivallankumous nosti pinnalle valtavan määrän asioita, joiden ratkaisemista vaadittiin yleensä välittömästi ja siis vallankumouksen avulla. Seurauksena vastuullisissa piireissä oli, ettei juuri mitään tästä vaatimusten tulvasta yleensä otettu erityisen vakavasti ja harvoin siihen oli syytäkään.

Ympäristöasiat olivat poikkeus ja niissä onkin maassamme saatu aikaan valtavia parannuksia, joiden merkityksen näkee usein paljaalla silmälläkin. Tämän aikaansaamiseksi on tarvittu myös suuren yleisön herättämistä ja kuluttajan valveutumista.

Kauppalan kirjan tapaisilla puhtailla tendenssiromaaneillakin lienee ollut oma roolinsa tässä myönteisessä kehityksessä. Pantakoon tosiaan merkille, että niitä alkoi ilmestyä jo puoli vuosisataa sitten.

 

Alan miehiä

 

Voimaannuttaja

 

Vilho Helanen, Ankarat tähdet. WSOY 1926, 336 s.

 

Vilho Helanen, jota hänen elämäkerturinsa nimittää etelän tien kulkijaksi, oli kiinnostava hahmo. Maailmansotien välisen ajan Suomessa myös varsin hyvin tunnettu persoona, joka jakoi kansaa, mutta oli ainakin omalla puolellaan aitaa eräänlainen henkinen maamerkki.

Kun AKS Mäntsälän kapinan jälkeen jakaantui kahtia, tokaisi muuan sen merkittävä entinen jäsen, että uutta ja vanhaa seuraa yhdistää enää vain se, että Vilho Helanen on molemmissa säilyttänyt asemansa juhlapuhujana.

Tämä oli tietenkin kärjistys, mutta sellaisiahan harjoittivat myös seurasta eronneet Kärki-ryhmän jäsenet, joihin kuului sen todellinen älymystö Urho Kekkosesta L.A. Puntilaan, lähinnä sama joukko, joka muodosti ns. Kesäyliopiston nimellä tunnetun ryhmän.

Joka tapauksessa Helanen siis oli huomattu persoona, kirjailija ja filosofian tohtori, joka oli osallistunut myös Viron vapaussotaan ja kuului reunavaltiosuuntauksen näkyviin kannattajiin. AKS:n puheenjohtajana hän toimi toistakymmentä vuotta.

Talvisodan aikana Helanen johti merkittävää mielialojen hoitoon ja tutkimukseen keskittyvää Maan turva-organisaatiota ja jatkosodan aikana hän oli merkittävässä roolissa, kun inkeriläisiä siirrettiin Suomeen. Sodan jälkeen Helanen kirjoitti ahkerasti salapoliisiromaaneja ja hänet tunnetaan myös tämän alan uranuurtajana Suomessa.

Ankarat tähdet on lyhyesti sanoen poliittinen aateromaani, jossa kirjoittaja esittää poliittisen ohjelmansa. Siihen kuuluu keskeisenä elementtinä kansan eheyttäminen suuntaamalla sen pelot ja vihat itäiseen naapurimaahan, joka romaanin tapahtumahetkellä on uskomattoman kaaoksen kynsissä, mutta ennen pitkää varmastikin taas nousee.

Silloin kuolemanvaarassa ovat ns. reunavaltiot, joiden onkin etsittävä turvaa toisistaan jo hyvissä ajoin. Saksan suhteen Helasella sen sijaan oli epäilyksiä, sehän oli Viron ja Latvian historiallinen sortaja ja vihollinen.

AKS:n ohjelma on kyllin tuttu, eikä siitä tässä sen enempää. Sen kansalle tarjoama evankeliumi on myös surullisen kuuluisa. Kyseessähän oli tuo aktiivinen ryssänviha, jonka oli määrä korvata suomalaisten vähäinen määrä hädän hetkellä.

Kiinnostavaa kyllä, kirja alkaa vuoden 1918 syksyyn sijoitetulla juhlalla, jossa päähenkilö pitää isänmaallisen puheen. Kun latvialainen vieras onnittelee häntä sen johdosta, vastaa hän kyynisesti, ettei koko tuossa puheessa hehkutettua isänmaata ole lainkaan olemassa. Isänmaasta ei kukaan oikeasti välitä, mutta sen sijaan mennen vuoden osapuolet himoitsevat päästä toistensa kimppuun kostaakseen menneet vääryydet.

Päähenkilö tulee kuitenkin menneeksi mukaan Viron vapaussotaan, vaikka hänen vaikuttimensa ovat aluksi hyvin epämääräiset. Sodassa kansallisesta asiasta, heimoaatteesta ja ennen muuta ryssävihasta tulee kuitenkin todellisuutta.

Fiktiivinen esimerkki yksittäisestä venäläisestä, entisestä tsaarin upseerista, joka osoittautuu petolliseksi barbaariksi, kirkastaa päähenkilön mielessä kuvan koko Venäjästä ja sen kansasta. Kirja kuvaa eräänlaista valaistumisen hetkeä, jota voi verrata Hitlerin Mein Kampfissaan kuvaamaan hetkeen Wienin kadulla, jolloin hän saa todellisen ymmärrykseen juutalaisuudesta.

Hitler vakuuttaa, ettei hän aiemmin ollut mikään antisemiitti ja että hänen isänsä, joka oli poroporvarillinen virkamies, olisi varmastikin pitänyt juutalaisvastaisuutta vain takapajuisuuden ja sivistymättömyyden osoituksena.

Samoin Helanen kertoo, miten suomut putosivat hänen silmistään: aiemmin hän oli kuvitellut Venäjän olevan vain muuan valtio, jolla oli samanlaiset huolet ja oikeudet kuin muillakin, nyt asiat näkyivät oikeassa valossaan… Pienen kansan pelastumisen voisi saada aikaan vain sen voimat moninkertaistava viha.

Tehtävänä oli siis kansakunnan voimaanuttaminen. Tuo viha ei ollut mitään itsestään selvästi liikkeellä olevaa ja luonnollista reaktiota siihen, mitä oli tapahtunut. Kyseessä oli jotakin, jonka luominen oli muuan perustehtävä.

E.E. Kaila, toinen AKS:n ideologi pohdiskeli samoihin aikoihin ryssävihan riittämättömyyttä. Ihmiset eivät noin vain olleet taipuvaisia pitämään jokaista tietyn kansakunnan -edes venäläisten- jäsentä samaan kategoriaan kuuluvana vihollisena. Riittihän meitä ihmisiä rajan silläkin puolella joka junaan.

Kailan ja Helasen ajattelussa on paljon yhteistä myös nykyhetken kanssa. Ideologisista syistä pyrkivät erinäiset propagandistit kaikin tavoin niputtamaan ihmisiä tiettyihin kategorioihin. Valkoisten, heteroseksuaalisten miesten internationaali on aivokummitus, jolla nykyään on se paikka, jonka anti-intellektuellit aikoinaan varasivat kuka venäläisille, kuka juutalaisille.

Nykymuodossaan intellektuellipiirien anti-intellektuaalisen vihan kohteena ovat muut, kuin kansalliset ryhmät, mutta sehän ei asiaa lainkaan paranna.

Aggressiivisen rotupohjainen maailmanselitys tai sukupuolichauvinismi, joka feminismissä on kehittynyt suorastaan valtavaksi uskontokunnaksi, eivät ole lainkaan sen jalompia asioita kuin henkinen hyökkääminen toisen kansakunnan kimppuun.

Nykyaikainen voimaannuttaminen, joka käytännössä tarkoittaa katteettomien sekkien jakamista, ei ole älyllisesti yhtään sen korkeatasoisempaa kuin ennenkään.

On melkein uskomatonta, että tuon tason ajattelu on aina kukoistanut nimenomaan niin sanotusti hyvin koulutetuissa piireissä. Abstraktilta ajattelulta paremmin eristetyiden joukossa sellainen toki myös saattaa menestyä, mutta senhän voimme ymmärtääkin. Akateemiselta chauvinismilta sen sijaan puuttuu viattomuus ja siihen on aihetta suhtautua sen mukaisesti.

Helasen kirjaa voi nykyään tuskin lukea vaivaantumatta, niin taitava jännityksen rakentaja kuin hän onkin. Ei siitä jakamattoman innostuneita oltu myöskään sen ilmestymisen aikoihin, kuten juhlapuhujien valitukset kansan penseydestä kertovat.

Olisi kiinnostavaa nähdä, millä mielellä nykyistä ideologista kirjallisuutta joskus sadan vuoden kuluttua luetaan.