Kansakunnan historian museo

 

Kansakunnan historian museo

 

Kun tässä ollaan nyt kovalla touhulla vaatimassa museomonumenttia joillekin kansakuntamme vähäisempiinkin kuuluville saavutuksille, tulee taas pakostikin mieleen, ettei meillä ole museota edes itse kansakunnalle.

Yksinkertaisemmat sielut toki nykyään käsittävätkin asian niin, että kun kansakunnat kerranovat niin sanotusti kuviteltuja yhteisöjä, niin eiväthän ne mitään monumenttia edes tarvitse. Onko joulupukillekaan omaa museota (pitäisi kyllä olla sekin).

Asiasta voi tietysti olla montaa mieltä. Kun kansakunta kerran on abstrakti asia, toisin kuin vaikkapa muotoilun tai arkkitehtuurin tuotteet, niin lieneekö sitten tarvetta saattaa sitä konkreettiseen muotoon museossakaan?

Itse asiassa pilvessä sijaitseva virtuaalimuseo voisikin olla paras ratkaisu tai ainakin kustannustehokkain. Mutta se ei koske vain tätä asiaa.

Kansakuntakin on niin kaikkiallinen asia, että siitä voi sanoa kuten Sir Cristopher Wren elämäntyöstään: jos etsit monumenttia, katso ympärillesi. Wrenin hautahan on Pyhän Paavalin katedraalissa Lontoossa.

Kuitenkin museo paradoksaalisesti olisi erityisen tärkeä tuon näennäisen helppouden ja itsestäänselvyyden takia. Kaikkein läheisimmille asioille olemme kaikkein sokeimpia.

Sitä paitsi kansakuntamme tarina on niin erikoislaatuinen ja poikkeuksellinen, että luultavasti vain pari prosenttia kansasta tuntee tai ymmärtää edes sen keskeisimpiä käännekohtia. Sitä paitsi monet niistä ovat kiistanalaisia ja siksi niiden problematiikan avaaminen laajemmallekin yleisölle olisi hyvin tarpeellista.

Tänä päivänä ei ole lainkaan harvinaista kuulla peruskoulunsa hyväksytysti päättäneiden ja jopa yliopistokoulutuksen saaneiden selittävän täysin vakavissaan, ettei mitään Suomea ollut olemassa ennen vuotta 1809. Aivan erityistä intellektuaalista saavutusta edustaa sitten sen väittäminen, ettei sitä ollut edes ennen vuotta 1917… (muistattehan: Suomi 100?)

Ylikäymättömänä argumenttina saatetaan viitata siihen, ettei vuoden 1809 rauhansopimuksessa mainittu sanaa Suomi, vaan puhuttiin eräistä Ruotsin lääneistä ja linnoituksista. Historiallisia ambitioita osoittaa jo, kun kerrotaan, että ennen tuota rauhaa oli olemassa vain Ruotsin Itämaa…

Tyhmyydet tai edes niiden nykyään kovin suuri levinneisyys eivät kuitenkaan ole olennaisin argumentti museon puolesta, siis tämän Poliittisen historian museon.

Tärkeintä olisi saada julkisuuteen ja esille asian koko merkityksellisyys ja problemaattisuus sen eri vaiheissa.  Poliittinen historia on niin loputtoman monitahoinen asia, että sen esittäminen ilman järjestävää johtoajatusta tuottaisi tuskin muuta kuin loputtoman määrän hajanaista sälää, disiecta membra, kuten ennen sanottiin.

Poliittinen historia on Suomen tapauksessa viisainta esittää kansakunnan historiana. Sen alkua voidaan etsiä vaikkapa Poltavan taistelusta, kuten tehtiin Huttusen ja Pohjolan-Pirhosen mainittavassa kirjasarjassa. Uudenkaupungin rauha voisi olla toinen mahdollisuus tai jopa Pietarin perustaminen.

Kansakunnat eivät tietenkään ponnahtele maailmaan valmiina kuin Pallas Athene Zeuksen päästä. Niiden synty on todennäköisesti aluksi hyvinkin pitkällistä ja hiljaista kasvua tietoiseksi itsestään. 1500-luvun Suomessa tämän ajattelun alkioita varmasti oli olemassa, mutta tunnettujen tapahtumakulkujen johdosta suomalaisuus koettiin seuraavalla vuosisadalla yhä enemmän ruotsalaisen kansakunnan osana.

Poltavan jälkeen voidaan jo ruveta puhumaan Suomen kysymyksestä ja siis ajattelemaan erillisen kansakunnan termein, vaikka asian vieminen loogiseen päätökseensä Porthania ja muiden kunnon kansalaisia kauhistutti.

Kansakunta oli kuitenkin jo olemassa, siis ideana ja sen kieltäminen oli yhtä toivotonta kuin sittemmin Venäjän vallankumouksen aikana, jolloin Lenin pilkkasi Pjatakovin radikaalisia näkemyksiä ja totesi, että oli pelkkää typeryyttä jättää tunnustamatta Suomen kansakunta ja tunnustaa vain työtätekevät joukot. Se, mikä on olemassa, pakottaa joka tapauksessa tunnustamaan itsensä.

On tietenkin kysyttävä, missä määrin kansakunta oli olemassa ja missä eli kenen aivoissa se ennen muuta sijaitsi. Mitä asiasta seurasi on luku erikseen.

Jokainen tietämäni kansakunta koostuu useista, esimerkiksi kansallisista komponenteista. Oleellista on halu kuulua yhteen, hyväksyä yhteisen kodin ajatus.

Ortodoksit, jotka liitettiin Suomeen miekan voimalla 1600-luvulla, eivät kuuluneet kansakuntaan vielä 1600-luvun puolivälissä sen enempää kuin skoonelaiset samaan aikaan kuuluivat ruotsalaiseen kansakuntaan. Kapinat ja kääntyminen entisen isännän puoleen osoittivat asian kaunopuheisesti.

Myöhemmin taas Suomen ortodoksikirkon selkeä kansallinen eetos puhui selvää kieltään siitä muutoksesta, joka oli tapahtunut.

Ruotsalaisuuden merkitys suomalaiselle kansakunnalle on myös äärimmäisen tärkeä ja historiallisesti kaiketi ainutlaatuinen kysymys.

Vain tomppelit voivat nykyään kiistää ruotsinkielisen kansanosan kuulumisen olennaisena osana kansakuntaan. Sen rooli on ollut aivan toisenlainen kuin oli saksalaisuudella Virossa, vaikka toki tiettyjä yhtymäkohtia on. Jumala, kuten pirukin asuu detaljeissa ja vasta niiden pohjalta voimme ymmärtää myös kokonaisuuden. Vastikään valmistunut ruotsalaisuuden historia Suomessa tarjoaa mainion pohjan myös tämän kysymyksen tarkastelulle.

Kuten tunnettua, suomalaisuusliikkeen kasvu suuriruhtinaskunnassa tapahtui keisarivallan suopealla myötävaikutuksella. Ruotsalaisuudelle haluttiin tässä antaa kolmannen pyörän rooli ja sen mukainen kohtelu.

Tässäkin asiassa kietoutuvat toisiinsa yhteiskuntaluokkien, kieliryhmien ja poliitikkojen suhteet niin monimutkaisella tavalla, että lapidaariset kyllä ja ei- kiteytykset tuottavat enimmäkseen vain harhaanjohtavia näkemyksiä.

Venäjän ja venäläisyyden rooli ja merkitys Suomessa on sekin niin erikoislaatuinen juonne kansakunnan kehityksessä, ettei sille löydy kansainvälistä vastinetta. Paralleellit saattavat palvella lähinnä vain tämän historian erikoislaadun osoittamista. Yksi ainoa detalji voisi riittää ajattelemisen aiheeksi: miten oli mahdollista, että Suomessa oli 1970-luvulla niin vähän venäläisiä, ettei heitä edes erikseen mainittu tavallisessa väestötilastossa?

Sosiaalinen kysymys vaikutti aikanaan tietenkin voimakkaasti tapaan käsittää kansakunta. Suomalaiset sosialidemokraatit, kaikessa internationalismissaan, olivat samalla suuria nationalisteja. Kun kansalaissodan valkoinen osapuoli halusi suorastaan kiistää heidän suomalaisuutensa, ei konflikti olisi voinut olla syvempi.

Äkkiväärät radikaalit toki tekivät pjatakovit ja selittivät koko kansakunnan olemattomaksi, mutta tätä porukkaahan meillä aina on keskuudessamme.

Sodat ovat aina kansakunnan kohtalonhetkiä ja niissä helposti käy siten, että konnat löytävät viimeisen turvapaikkansa patriotismista, sellaisena kuin he asian käsittävät.

Samuel Johnsonin sanonta, johon tässä viitataan, ei kuitenkaan tietysti merkitse sitä, että kaikki patriootit olisivat konnia. Tällaisesta tulkinnasta Johnson olisi julmistunut ja kohottanut kuuluisan ryhmysauvansa.

Toki meilläkin sodan jälkeen nostettiin taas esille kysymys siitä, mitä Suomen kansakunta oli ja mikä oli kautta historian se aidosti kansallinen linja, jota todelliset patriootit ajoivat ja jota heitän tuli noudattaa.

Viittaan tässä tietenkin Raoul Palmgrenin pamflettiin Suuri linja, joka tietystä simplistisyydestään huolimatta sisälsi terveen ytimen. Paasikivi ja Kekkonen ymmärsivät asian.

EU-aikana kysymys kansakunnasta on yhtä ajankohtainen kuin aina ennenkin. Sumalaisten pahin naiivius Brysselin evankeliumiin nähden näyttää jo menneen, mutta suhtautuminen koko kansakunnan ideaan -yleensä koko asiaa lainkaan ymmärtämättä- on ehkä skeptisempi kuin koskaan ennen.

Kysymys kansakunnasta on monesta syystä erittäin ajankohtainen ja historiassamme se on yhä uudelleen noussut polttavan tärkeäksi. Menneisyyden ratkaisujen vaikeus koko monimutkaisuudessaan olisi syytä tuoda näkyvästi koko kansakunnan eteen sen omassa museossa.

Kansakunta ei merkitse sotaa eikä toisten kansojen halveksimista tai kritiikitöntä ihailua. Se ei merkitse kansanluokkien ja niiden oikeuksien kieltämistä, monokulttuurin vaatimista tai sokeata mammonanpalvontaa. Kansakunta ei ole samaa kuin ne patsaat ja monumentit, joiden juurelle kuka kulloinkin käy kukkia laskemassa.

Kyllä kansakunta jossakin määrin ja joskus on ymmärretty juuri noiden ilmiöiden valossa, mutta omat kohtalonsa ovat kaikilla vaimosta syntyneen ihmisen luomilla instituutioilla. Eivät ne ole ikuisesti samoja.

 Olennaista olisi nyt taas alkaa ymmärtää, ettei kansakunta ole mielikuvituksen piiriin kuuluva asia (mitä ei myöskään Benedict Anderson pikku kirjasessaan tarkoittanut). Kyllä se on asia, joka on olemassa ja ansaitsee sen mukaisesti myös tulla vakavasti otetuksi ja pohdituksi. Oma museo olisi oikea tapa nostaa tämä asia esille.