Minkä ovesta heität, tulee ikkunasta takaisin

 

Nationalismi ja sen viholliset

 

Kuten kaikki hyvät asiat tässä vajavaisessa maailmassa, myös nationalismi eli pyrkimys kansakunnan yhteisten päämäärien kehittämiseen, joutuu toimimaan monien kilpailevien pyrkimysten ja ristiriitojen muodostamassa ympäristössä.

Nationalismin eräs suuri päämäärä on vanhastaan ollut kansallisvaltio, vaikka asian todellisena sisältönä ei olekaan syytä pitää valtion, vaan kansakunnan -natio- kehittämistä. Sehän on yleensä ymmärretty sivistystehtävänä, tienä villeydestä ja raakuudesta kulttuurikansaksi ja kansalaisyhteiskunnaksi.

Me olemme jo kulkeneet sitä tietä pitkälle, monet muut kansat eivät ole.

Yksipuolinen suuntautuminen valtioon eli etatismi on itse asiassa humanistisesti ymmärretyn nationalismin vihollinen. Valtiokeskeisyys merkitsee erästä epäjumalanpalvonnan eli idolatrian muotoa, kumartamista koneistolle, jonka pitäisi olla palvelija eikä päämäärä. Tähän yleensä liittyy myös uhraamista, samoin kuin toiseenkin vääristymään, mammonanpalvontaan.

Lienee ollut väistämätöntä, että nationalismin viholliset ovat yrittäneet leimata koko asian sen vääristyneiden ilmentymien perusteella. Nationalismia on syytetty sotien syyksi, ihmisoikeuksien polkijaksi ja syrjinnän ja vainojen oikeuttajaksi, vaikka se itse asiassa on ollut lähimenneisyyden suurin ihmisoikeusliike ja sotia taas on käyty jo tuhansia vuosia ilman tietoakaan nationalismista.

Mutta politiikassahan kaikki näyttää joidenkin sen harrastajien mielestä olevan sallittua. Valehtelemista ja yksipuolisuutta pidetään jopa asiaan kuuluvina. Itse asiassa nationalismi klassisessa muodossaan on kuitenkin kompastuskivi kaikenkarvaisille machiavellisteille juuri siksi, että sen ytimessä on tai ainakin pitäisi olla ajatus tiettyjen perusarvojen loukkaamattomuudesta.

Toki nationalismin nimellä syötettyyn joukkonarsismiin sosiaalistuneet unohtavat helposti kaikki hankalat arvokysymykset, mutta se taas on heidän oman rajoittuneisuutensa syytä.

Jos nyt joka tapauksessa lähdetään siitä, ettei nationalismi ole yhtä kuin olemukseltaan viime kädessä rikollinen ja primitiivinen oman kansakunnan palvonta, vaan sen sijaan ennen muuta sitoutumista sen kehittämiseen ja kaikinpuoliseen parantamiseen, on mahdollista keskustella järkevästi siitä, millainen myönteinen rooli asialla voisi nykyäänkin olla ja toisaalta myös siitä, millaisia uhkia asiaan sisältyy.

Roger Scruton, muuan nykyajan näkyvimmistä nationalismiin myönteisesti suhtautuvista ajattelijoista, lähtee sen määrittelyssä brittiläisen tervejärkisyyden pohjalta, minkä hän asettaa mannermaisen ja erityisesti ranskalaisen abstraktin järkeilyn vastapooliksi.

Kansakunta on Scrutonille ennen muuta yhteinen koti, naapuruuteen ja yhteisiin päämääriin perustuva asia, jonka hyväksi kaikki ovat halukkaita uhraamaan omia etujaan. Kysymys ei siis ole ennen muuta oikeudesta, saati lahjasta, vaan sitoutumisesta, niin henkisesti kuin aineellisesti, jopa oman hengen uhraamisesta äärimmäisessä tapauksessa.

Scruton ei liiemmin pohdi sitä, miten ja miksi kansakunta on Ison Britannian tapauksessa syntynyt. Sehän on pitkä tarina, eikä sitä voi kuitata abstraktilla yhteenvedolla. Joka tapauksessa englantilaiset, skotit, walesilaiset, irlantilaiset unionistit ja eräät muutkin ovat teoissa osoittaneet haluavansa kuulua samaan kansakuntaan. Toki tilanne voi muuttuakin.

Olivatpa syyt mitkä tahansa, kansakunnat ovat ihmiskunnan tähänastisessa kehityksessä osoittaneet olevansa ainoita toimivia suuria yksiköitä, joiden puitteissa asiat on voitu järjestää niiden asukkaita tyydyttävällä tavalla.

Myös Yhdysvaltoja Scruton pitää kansakuntana, mutta ei sen sijaan EU:ta, jonka synnyltä ja kehitykseltä puuttuvat ne orgaanisesti kasvaneen ja ihmisten jokapäiväiseen elämään liittyneet syyt, jotka Scruton näkee brittiläiisen Common Law:n ytimenä.

 Se on käytännön synnyttämää oikeutta eikä abstraktisti (eli radikaalisti) johdeltua lakia päin vastoin kuin Code Napoléon, etatistisen ranskalaisen perversion äiti, kuten voisi sanoa. Näin Scruton ei sano, mutta saattoi ehkä ajatella.

Itse en ole vakuuttunut Common Law:n ylivertaisuudesta, mutta radikaali ajattelu on kyllä historian aikana yhä uudelleen vääristänyt nationalismia ja esittänyt sitten tekemänsä irvikuvat mallikelpoisena ja vastaansanomattomana  järkeilynsä saavutuksena.

Tässä voimme ajatella vaikkapa natsien, fasistien ja kommunistien etatismia. Nämä kaikki kumarsivat teoriassa kansakunnalle, mutta tekivät sen omalla, vääristyneellä tavallaan. Natsit ja fasistit sulkivat kansakunnan ulkopuolelle ihmisiä ja ryhmiä, jotka olivat sitoutuneet siihen ja ylistivät typerästi sitä, mikä oli jo saavutettu, korottaen vaimosta syntyneen ihmisen aikaansaannokset absoluuttiseksi pyhyydeksi.

Kyseessä oli siis aivan alaston idolatrian muoto, joka oli yhtä typerä kuin häpeämätön.

Kommunistien kohdalla ei asia ollut juuri paremmin. Etatismin tullessa tosialliseksi valtionuskonnoksi, alistettiin kaikki muut asiat sen näennäisille eduille. Kansallisuuspolitiikassa tämä merkitsi suoraa hyökkäystä monia pieniä kansoja ja etenkin ns. diasporakansallisuuksia vastaan. Ne haluttiin sulattaa yhteiseen neuvostokansaan ja suuren terrorin vuosina niitä suorastaan tuhottiin fyysisesti.

Julkaisimme aikoinaan Irina Takalan kanssa kokoomateoksen V semje jedinoj (suom. Yhtä suurta perhettä). Kirjan nimessä oleva ironia ei liene jäänyt keneltäkään huomaamatta. Klassisen nationalismin oloissa kansojen tuli elää perheen tavoin, mutta totalitarismissa kansallisuus alistettiin niin sanotulle luokkaprinsiipille, joka käytännössä oli vain totalitaarisen etatismin peitenimi.

Sosialismissa kerrottiin kaikkien kansallisuuksien saavan vapaasti kehittää kansallista erikoisuuttaan. Kansakunnat olivat siellä muodoltaan kansallisia, mutta olemukseltaan sosialistisia.

Käytännössä metropoli alisti kovalla kädellä periferian omaan valtaansa ja piti huolta siitä, etteivät kansalliset pyrinnöt menneet juuri kansantansseja pitemmälle.

Toki sosialismia ja sen johtajia sopi ja pitikin ylistää myös kaikilla vähemmistökielillä, lukuun ottamatta ns. diasporakieliä, joilla ei ollut sijaa neuvostojen maassa. Kansallisuudesta haluttiin tehdä pelkkä väline annetun doktriinin palveluksessa.

Tuloksena ei kuitenkaan ollut kansallisten pyrintöjen häviäminen. Itse asiassa ne saivat tavattomasti uutta voimaa, joka sitten purkautui Neuvostoliiton hajotessa.

EU:n ja Neuvostoliiton vertaaminen kuulostaa hieman banaalilta. Yhä uudelleen sitä tehdään ja yhä uudelleen löytyy niiden, tai ainakin EU:n puolustajia, jotka vannovat, että kyseessä ovat aivan erilaiset asiat.

Luulen, ettei tässä kannattaisi liikaa pelata kategorioilla. Neuvostoliitollakin oli ansionsa joidenkin kansojen nationalismin kehittämisessä ja EU:llakin voi olla ja lienee ollutkin vastaavanlaisia ansioita. Kysymys on vain ennen muuta siitä, miten pitkälle ollaan valmiit menemään jonkin muun päämäärän kuin kansakuntien itsensä takia.

Monikulttuurisuus (multikulturalismi) on ideologia, joka ei näe kansallisvaltiota arvona sinänsä, vaan tahtoo pakottaa hyväksymään kansakunnan jäseniksi myös ne, jotka eivät ole sitoutuneet sen arvoihin. Se on suora hyökkäys nationalismia ja nimenomaan sen aitoa ydintä vastaan.

Tässä suhteessa se muistuttaa sosialismia, joka yritti korottaa luokkakantaisuuden eli käytännössä moskovalaisittain nähdyn valtioedun kaiken muun yläpuolelle ja uhrasi surutta sen hyväksi kaiken, mikä uhrattavissa oli. EU:ssa tämän ylivertaisen ideologian paikalla on mammonanpalvonta.

Ne eurooppalaiset arvot, joita tässä yhteydessä konemaisesti toistetaan, ovat niin läpinäkyvän naiiveja, ettei niiden kritisointiin kannata edes tuhlata ruutia.

Tosiasia kuitenkin on, että koko ajatus kansakunnasta ja velvollisuuksistamme sitä kohtaan on nykyään käynyt kovin ohueksi. Jotta perusasiat palautettaisiin mieleen, olisi syytä perustaa Poliittisen historian museo, kansakunnan kehitykseen ja sen pyrkimyksiin keskittyvä instituutio, joka toisi tämän asian meilläkin sille tietoisuuden tasolle, jonka sen ansaitsee.