Alan miehiä

 

Voimaannuttaja

 

Vilho Helanen, Ankarat tähdet. WSOY 1926, 336 s.

 

Vilho Helanen, jota hänen elämäkerturinsa nimittää etelän tien kulkijaksi, oli kiinnostava hahmo. Maailmansotien välisen ajan Suomessa myös varsin hyvin tunnettu persoona, joka jakoi kansaa, mutta oli ainakin omalla puolellaan aitaa eräänlainen henkinen maamerkki.

Kun AKS Mäntsälän kapinan jälkeen jakaantui kahtia, tokaisi muuan sen merkittävä entinen jäsen, että uutta ja vanhaa seuraa yhdistää enää vain se, että Vilho Helanen on molemmissa säilyttänyt asemansa juhlapuhujana.

Tämä oli tietenkin kärjistys, mutta sellaisiahan harjoittivat myös seurasta eronneet Kärki-ryhmän jäsenet, joihin kuului sen todellinen älymystö Urho Kekkosesta L.A. Puntilaan, lähinnä sama joukko, joka muodosti ns. Kesäyliopiston nimellä tunnetun ryhmän.

Joka tapauksessa Helanen siis oli huomattu persoona, kirjailija ja filosofian tohtori, joka oli osallistunut myös Viron vapaussotaan ja kuului reunavaltiosuuntauksen näkyviin kannattajiin. AKS:n puheenjohtajana hän toimi toistakymmentä vuotta.

Talvisodan aikana Helanen johti merkittävää mielialojen hoitoon ja tutkimukseen keskittyvää Maan turva-organisaatiota ja jatkosodan aikana hän oli merkittävässä roolissa, kun inkeriläisiä siirrettiin Suomeen. Sodan jälkeen Helanen kirjoitti ahkerasti salapoliisiromaaneja ja hänet tunnetaan myös tämän alan uranuurtajana Suomessa.

Ankarat tähdet on lyhyesti sanoen poliittinen aateromaani, jossa kirjoittaja esittää poliittisen ohjelmansa. Siihen kuuluu keskeisenä elementtinä kansan eheyttäminen suuntaamalla sen pelot ja vihat itäiseen naapurimaahan, joka romaanin tapahtumahetkellä on uskomattoman kaaoksen kynsissä, mutta ennen pitkää varmastikin taas nousee.

Silloin kuolemanvaarassa ovat ns. reunavaltiot, joiden onkin etsittävä turvaa toisistaan jo hyvissä ajoin. Saksan suhteen Helasella sen sijaan oli epäilyksiä, sehän oli Viron ja Latvian historiallinen sortaja ja vihollinen.

AKS:n ohjelma on kyllin tuttu, eikä siitä tässä sen enempää. Sen kansalle tarjoama evankeliumi on myös surullisen kuuluisa. Kyseessähän oli tuo aktiivinen ryssänviha, jonka oli määrä korvata suomalaisten vähäinen määrä hädän hetkellä.

Kiinnostavaa kyllä, kirja alkaa vuoden 1918 syksyyn sijoitetulla juhlalla, jossa päähenkilö pitää isänmaallisen puheen. Kun latvialainen vieras onnittelee häntä sen johdosta, vastaa hän kyynisesti, ettei koko tuossa puheessa hehkutettua isänmaata ole lainkaan olemassa. Isänmaasta ei kukaan oikeasti välitä, mutta sen sijaan mennen vuoden osapuolet himoitsevat päästä toistensa kimppuun kostaakseen menneet vääryydet.

Päähenkilö tulee kuitenkin menneeksi mukaan Viron vapaussotaan, vaikka hänen vaikuttimensa ovat aluksi hyvin epämääräiset. Sodassa kansallisesta asiasta, heimoaatteesta ja ennen muuta ryssävihasta tulee kuitenkin todellisuutta.

Fiktiivinen esimerkki yksittäisestä venäläisestä, entisestä tsaarin upseerista, joka osoittautuu petolliseksi barbaariksi, kirkastaa päähenkilön mielessä kuvan koko Venäjästä ja sen kansasta. Kirja kuvaa eräänlaista valaistumisen hetkeä, jota voi verrata Hitlerin Mein Kampfissaan kuvaamaan hetkeen Wienin kadulla, jolloin hän saa todellisen ymmärrykseen juutalaisuudesta.

Hitler vakuuttaa, ettei hän aiemmin ollut mikään antisemiitti ja että hänen isänsä, joka oli poroporvarillinen virkamies, olisi varmastikin pitänyt juutalaisvastaisuutta vain takapajuisuuden ja sivistymättömyyden osoituksena.

Samoin Helanen kertoo, miten suomut putosivat hänen silmistään: aiemmin hän oli kuvitellut Venäjän olevan vain muuan valtio, jolla oli samanlaiset huolet ja oikeudet kuin muillakin, nyt asiat näkyivät oikeassa valossaan… Pienen kansan pelastumisen voisi saada aikaan vain sen voimat moninkertaistava viha.

Tehtävänä oli siis kansakunnan voimaanuttaminen. Tuo viha ei ollut mitään itsestään selvästi liikkeellä olevaa ja luonnollista reaktiota siihen, mitä oli tapahtunut. Kyseessä oli jotakin, jonka luominen oli muuan perustehtävä.

E.E. Kaila, toinen AKS:n ideologi pohdiskeli samoihin aikoihin ryssävihan riittämättömyyttä. Ihmiset eivät noin vain olleet taipuvaisia pitämään jokaista tietyn kansakunnan -edes venäläisten- jäsentä samaan kategoriaan kuuluvana vihollisena. Riittihän meitä ihmisiä rajan silläkin puolella joka junaan.

Kailan ja Helasen ajattelussa on paljon yhteistä myös nykyhetken kanssa. Ideologisista syistä pyrkivät erinäiset propagandistit kaikin tavoin niputtamaan ihmisiä tiettyihin kategorioihin. Valkoisten, heteroseksuaalisten miesten internationaali on aivokummitus, jolla nykyään on se paikka, jonka anti-intellektuellit aikoinaan varasivat kuka venäläisille, kuka juutalaisille.

Nykymuodossaan intellektuellipiirien anti-intellektuaalisen vihan kohteena ovat muut, kuin kansalliset ryhmät, mutta sehän ei asiaa lainkaan paranna.

Aggressiivisen rotupohjainen maailmanselitys tai sukupuolichauvinismi, joka feminismissä on kehittynyt suorastaan valtavaksi uskontokunnaksi, eivät ole lainkaan sen jalompia asioita kuin henkinen hyökkääminen toisen kansakunnan kimppuun.

Nykyaikainen voimaannuttaminen, joka käytännössä tarkoittaa katteettomien sekkien jakamista, ei ole älyllisesti yhtään sen korkeatasoisempaa kuin ennenkään.

On melkein uskomatonta, että tuon tason ajattelu on aina kukoistanut nimenomaan niin sanotusti hyvin koulutetuissa piireissä. Abstraktilta ajattelulta paremmin eristetyiden joukossa sellainen toki myös saattaa menestyä, mutta senhän voimme ymmärtääkin. Akateemiselta chauvinismilta sen sijaan puuttuu viattomuus ja siihen on aihetta suhtautua sen mukaisesti.

Helasen kirjaa voi nykyään tuskin lukea vaivaantumatta, niin taitava jännityksen rakentaja kuin hän onkin. Ei siitä jakamattoman innostuneita oltu myöskään sen ilmestymisen aikoihin, kuten juhlapuhujien valitukset kansan penseydestä kertovat.

Olisi kiinnostavaa nähdä, millä mielellä nykyistä ideologista kirjallisuutta joskus sadan vuoden kuluttua luetaan.