Suomi ennen kansakuntien joukkoon korottamista

 

Kansakuntaa peilaamassa

 

Rafael Koskimies, Porthanin aika. Otava 1956, 414 s.

 

Kirjallisuudentutkija Koskimies kertoo halunneensa tehdä tämän kirjan siksi, että sinänsä melko tutkittu aikakausi oli tapana esitettää yleensä kovin valjusti ja värittömästi, mihin tuskin olisi ollut aihetta.

Arkistoihin saakka kirjoittaja ei pitänyt tarpeellisena mennä ja nimittääkin sen takia vaatimattomasti kirjaansa lukemistoksi eikä tutkimukseksi. Tämä on kyllä turhaa vaatimattomuutta, sillä painettujakin lähteitä oli jo tuolloin olemassa varsin huomattava määrä ja kirjoittaja näyttää hallinneen ne erinomaisesti, samoin kuin laajan tutkimuskirjallisuuden.

Joka tapauksessa kirjoittajan silmämääränä on ollut suomalaisen kansakunnan tavoittaminen ajan kirjavasta moninaisuudesta. Voisi sanoa hänen peilaavan lähteistöään samassa mielessä kuin puhutaan kohteiden sijainnin määrittämisestä suuntimapisteiden avulla. Tämä on hieman eri asia kuin tepastelu peilin edessä.

Kirjoittaja ymmärtää hyvin, että nationalismi on kirjoitushetkellä huonossa huudossa, mikä liittyy lähimenneisyyden chauvinistisiin ilmiöihin. Kuitenkin nationalismi aatteena oli ja on jotakin muuta ja juuri se oli luonut Suomen valtion. Itse aate saavutti Suomen, kuten useimmat muutkin maat, vasta 1800-luvulla, mutta kansallistunnetta, erityistä suomalaisuutta löytyy kyllä yllin kyllin jo sitä ennen.

Sitäkin kiinnostavampaa on tutkia, millaisena ja missä se esiintyy. Anakronismien vaara on tässä tietysti ilmeinen, minkä kirjoittaja hyvin ymmärtää. Asioiden ongelmallisuus ei kuitenkaan ole peruste jättää ne tutkimatta, vaan päinvastoin. Vasta menneisyyden ymmärtäminen auttaa meitä omaakin aikaamme ymmärtämään.

Kirjoittajan keskushenkilöksi ottama H.G. Porthan (suvun alkuperäinen nimi oli Purtanen), tuntuu onnistuneelta, olihan tuo ”Suomen historian isä” legenda jo eläessään ja jätti sitä paitsi jälkeensä melkoisen määrän lähteitä.

Koskimiehen mielestä Porthan oli suuri ja hänen ansionsa oli nimenomaan uuden, metodisen ajattelutavan käyttöön otto, ja sen suuntautuminen erityisesti suomalaiseen kansallisuuteen.

Tuon ajan suuret historioitsijat kirjoittivat usein vielä hyvin kuivasti silloin, kun halusivat olla tieteellisiä, eikä Porthan ollut poikkeus. Näin tekivät Venäjälläkin patsaansa ansainneet Lomonosov ja Tatištšev. Uusi, mukaansa tempaava kansallinen historia tuli vasta 1800-luvulla, Venäjällä Karamzinin ja Suomessa Topeliuksen myötä.

Suhde Venäjään oli tietysti hyvin tärkeä asia Porthanin aikalaisille ja tunnetusti maastamme löytyi suorastaan venäjämielisiäkin ihmisiä, joille kansallinen, suomalainen asia oli usein paljon vähempiarvoinen kuin siitä esitetty kuva. Oma etu ja suoranainen kosmopolitismi olivat joillekin tyypeille ominaisia.

Anders Lexell ja Erik Laxman toimivat Venäjällä, mutta Porthan ei hyväksynyt sieltä tullutta tarjousta, vaan kammoksui koko barbaarisena pitämäänsä maata, kuten myös suomalainen talonpoikaisto, joka pysyi aina kuninkaalle uskollisena ja arvosti vapauttaan Ruotsin lakien alaisuudessa.

Itse asiassa talonpoikaiston uskollisuus näyttää kirjoittajan mielestä suorastaan hämmästyttävältä. Kuningas, joka kyllä käytti talonpoikaistoa hyväkseen, ei käytännössä juuri pitänyt sen puolta herroja vastaan. Silti Anjalan liiton miehillä oli syytä pelätä suorastaan kansannousua, mikäli he olisivat jatkaneet vehkeilyään.

Anjalan liitto sinänsä on yksi niitä historiamme solmukohtia, joiden yksityiskohtaisempi esittely voisi olla tulevan Suomen poliittisen historian museon tehtävänä.

Kuninkaan häpeämätön keinottelu sodalla, joka vaaransi koko hänen valtakuntansa ja vaati kymmenien tuhansien alamaisten hengen, oli asia, josta upseeristolla oli ainakin moraalinen oikeus kieltäytyä.

Tässä tosin arveluttavasti lähestyttiin puolalaista politiikan tekemisen mallia, joka juuri samaan aikaan teki lopun koko Puolan valtiosta. Konfederaation tekeminen sodan aikana oli sekin jo sinänsä rikollinen asia ja sitä paitsi erittäin vaarallinen.

Suuri enemmistä suomalaisista oli talonpoikia ja heidän uskollisuutensa kohdistui ennen kaikkea hallitsijaan. Suomen kielelle ja suomalaisuudelle haluttiin toki oikeuksia ja hieman niitä saatiinkin, mutta poliittisesti ja kulttuurisesti talonpoikien painoarvo muistutti kai lähinnä moukan asemaa šakkilaudalla: tietyssä asemassa se voi olla ratkaiseva, mutta koko pelikenttää ajatellen se ei paljoon pysty.

Kirjoittaja näkee ajatuksen suomalaisuudesta ilmenevän monessa asiassa. Tietenkin Suomi oli Uudenkaupungin rauhan ja etenkin Turun rauhan jälkeen selvästi oma ja vaaranalainen kokonaisuutensa, jolla sitä paitsi oli sen verran erikoinen kieli, ettei sitä niin vain opittu.

Tässä suhteessa suomi oli aivan muuta kuin vaikkapa saksa, jota valtakunnassa myös puhuttiin. Se, joka suomea osasi -ja suuri osa sivistyneistöäkin osasi- oli lähes aina syntynyt Suomessa. Suomessa myös haluttiin, että paikallista hallintoa hoidettaisiin kotimaisten miesten toimesta. Omat miehet sen sijaan kyllä pärjäsivät hyvin myös emämaassa, ruotsia osasi jokainen sivistynyt henkilö.

Kirjoittajan mielestä syntyi vuonna 1755 suoranainen maaottelutilanne (hän ei käytä tätä termiä), kun piti valittaman piispaa, johon oli tarjolla ruotsalainen kandidaatti. Suomalaiset järjestivät todellisen kampanjan omansa puolesta ja tulokasta vastaan, niin että oikeuskansleri Fredenstierna sai aiheen kauhistella sopimattomuuksiin menevää vastakkainasettelua:

Niin näkyy kaikesta tästä selvästi ilmenevän vahingollista epäluuloa ja turmiollista katkeruutta molempain kansakuntain välillä, jotka kuitenkin ovat kieltä lukuun ottamatta yhtä toisiinsa mitä sisimmin yhtynyttä kansaa (folkslag), joka nyt yli 600 vuotta yhden kuninkaan, yhden kruunun, yhden hallituksen yhden jumalanpalveluksen, yhden lain, samanlaisten oikeuksien ja vapauksien alaisena on yhdessä elänyt, toisiansa vahvistanut ja molemminpuolisesti auttanut sekä yhteistä menestystä samanlaisella tarkoituksilla edistänyt ja toteuttanut…

Uudenkaupungin rauhan jälkeen oli Suomen kysymys tosiasiassa vastustamattomasti kasvanut omaksi erityiseksi asiakseen, joka oli pakko ottaa huomioon. Ajatus Suomesta ja sen erityisestä kohtalosta lienee painanut jokaisen laajemmin ajattelevan ihmisen mieltä.

Porthan arveli, kuten tiedetään, että Pietarin perustaminen sinetöi Suomen kohtalon. Se imaisisi vielä maan mennessään, ellei Venäjä saisi, kuten se havitteli, uutta pääkaupunkia Bosporin salmeen eli siis Konstantinopolia ja sen myötä pääsyä Välimerelle.

Tätä asiaa taas, kuten tunnettua, koko Eurooppa vastusti, kuten sitten Krimin sodassa tultiin huomaamaan. Siinä vaiheessa olimmekin jo Venäjän uskollisia alamaisia.