Taustalla on sentään Pushkin

 

Viina ja intelligentti

 

Sergei Dovlatov, Ulkomuseo. Suomentanut Pauli Tapio. Idiootti 2016, 170 s.

 

Venäläisellä intelligentsijalla on ollut tapana erottautua läntisestä älymystöstä. Asiaan on kuulunut, että itsestä käytetään nimitystä intelligent, kun taas lännessä on näitä intellektuelleja, monen sortin väkeä.

Venäläisellä intelligentsijalla on nähty olevan nimenomaan moraalinen missio. Läntisiä älykköjä ei ole pidetty yhtä vakavasti otettavina.

 Tutkimusten mukaan venäläisen intelligentin arkkityyppi on sivistynyt ihminen, kanssaihmistensä joukossa gentlemanni, vallan suhteen sen armoton kriitikko ja kansan suhteen sen palvelija ja jopa sen puolesta kärsivä marttyyri.

Joka tapauksessa intelligentin vähimmäisvaatimuksiin kuuluu tai on kuulunut hyvä venäjän kieli (siitä kauhistus Putinin alatyylisten lohkaisujen takia), hyvät tiedot oman maan kirjallisuudesta ja aivan erityisesti ja ehdottomasti Puškinista, joka itse asiassa oli selvä dissidentti ja jopa niin nerokas sellainen, etteivät virallisen Neuvostoliiton pölkkypäät koskaan kyenneet asiaa ymmärtämään ja kohottivat itse hänet suoranaisen palvonnan kohteeksi.

Kaikenlaista kuului ideaalisen intelligentin habitukseen, mutta olennaista oli, ettei häneen uponnut se virallinen ideologia, jonka valheellisuuden itse asiassa näki jokainen, mutta ei vain uskaltanut asiaa tunnustaa. Tässä ehkä kannattaa mainita, että suomalaiset toverit kyllä muodostivat poikkeuksen, mutta heitähän ei kukaan ottanut vakavasti.

Tämä Dovlatovin pieni romaani pohjautuu tekijän omiin kokemuksiin ja ilmestyi jo vuonna 1983. Siinä valossa se myös on syytä lukea.

Tapahtumapaikkana on Mihailovskojen Puškin-museo, johon päähenkilö saapuu oppaaksi.

Intelligentin silmin ympäristö ihmisineen on aika hupaisa, jopa groteski. Asiakkaista aristokraatit (!) saapuvat farkuissaan, muut ovat harmaa-asuisia. Jokainen ymmärtää, miten farkut on hankittu, mutta voiko sellaista vastaan taistella pakkokeinoin?

 Intelligentin rooliin mielistyneet vieraat kysyvät typeriä kysymyksiä (milloin kreivi Benckendorff syntyi?), kaukasialaisten kysymykset saattavat olla ällistyttäviä (miksi Puškin ja Lermontov oikeastaan joutuivat keskenään kaksintaisteluun?).

Joka tapauksessa paikka on pyhä, itse suuri Puškin katseli juuri näitä maisemia, täällä asui hänen rakas imettäjänsä, täällä lyhyesti sanoen haisee Venäjältä (tut Rusju pahnjot!). Sen ymmärtää jokainen patriootti ja jopa päähenkilön kaltainen juutalainen kosmopoliitti.

Mutta ihmisten kanssa on ongelmia. Päähenkilö itse saapuu paikalle krapulassa, mutta pystyy välttämään uuden juomaputken, koska ymmärtää sen vaarat: hän on kuin rekka ilman jarruja ja tietää sen. Ryyppäämisen voi aloittaa milloin haluaa, mutta sitä ei voi lopettaa.

Vuokraisäntä on armoton juoppo, jonka on saatava joka aamu uusi annos väkevää viinaa. Sellainen vetää tietysti sekaisin ja ennenaikainen kuolemakin häämöttää.

Paikkakunnan KGB tuntee tietenkin päähenkilön hyvin. Elimissä tapahtuva keskustelu majurin kanssa on merkillepantava. Luottamuksellisesti tämä kertoo, että kyllä heidän firmassaan ymmärretään nykyisen tilanteen toivottomuus yhtä hyvin kuin sen tekee joku Saharov. Majurin silmiin tulevat kyyneleet, kun hän esittää monologiaan vodkalasin ääressä.

Viina on kaatamassa maan. Kuusikymmentä prosenttia työläisistä vetää kännit päivittäin ja lukumäärä vain kasvaa. Kohta koko armeija on samassa tilassa, monneista marsalkkaan.

Mutta mitäs teet? Pitäisikö nyt esimerkiksi vaikka maat palauttaa kolhoosilaisille? Eivät ne niitä halua, eivätkä edes osaisi niillä mitään tehdä. Kirottuja kysymyksiä…

Turvallisuuspoliisi ei pelkästään rankaissut, se myös kasvatti, totesi majuri. Hairahtunutta kirjailijanretkuakin kohtaan osoitettiin suurta humaanisuutta ja huomaavaisuutta, mikä hänen tuli ymmärtää.

Mutta ei se tainnut auttaa. Tuohon aikaan juutalaiset saattoivat ainakin periaatteessa ja usein myös käytännössä poistua maasta ja sankarin vaimo ja lapsikin tekevät niin. Eipä hänelle itselleenkään tainnut jäädä muuta mahdollisuutta, vaikka asia oli monessa suhteessa vastenmielinen.

Vaimoa ja tytärtä saattamaan Leningradiin lähtenyt sankari aloitti ryypiskelyn, joka venyi krooniseksi ja varsin mieltä kääntäväksi näytelmäksi. Miliisit yrittivät useaan otteeseen tulla häiritsemään, mutta oikeuksistaan tietoinen sankari pystyi torjumaan heidät.

Kirja päättyy vaimon Itävallasta soittamaan puheluun. Sen jälkeen sijoitettu päiväys ilmoittaa sankarin muuttaneen New Yorkiin.

Teksti, joka sijoittuu jonnekin 1970-luvun lopulle, on kiinnostava myös aikalaiskuvauksena. Monesta merkistä päätellen Neuvostoliiton umpikuja tosiaan kävi monelle selväksi nimenomaan 1970-luvun jälkipuoliskolla.

Vielä 1960-luvulla oli myös dissidenttien keskuudessa ollut paljon optimismia, joka alkoi hiipua, kun yhä uudet talouden ja etenkin maatalouden takaiskut kuitattiin selittelyillä ja yhä uusilla lupauksilla.

 Tämän kirjan kirjoittamisaikana virallinen valhe alkoi olla läpinäkyvää jo suurelle osalle kansaa. KGB:ssä, jossa kerättiin tietoa kansan mielialoista, asiat tunnettiin paljon paremmin kuin useimmissa muissa paikoissa.

 Andropov ilmeisesti suunnitteli omaa perestroikaansa, jonka ei sitten suotu toteutua. Ääneen asioita uskallettiin sanoa vasta Gorbatšovin aikana.

Bulat Okudžavalla on hieno laulu nimeltä Puškinin taustaa vasten (https://www.youtube.com/watch?v=ll22WAzY_mk ), jossa muuan perhe, kaikkine mitättömine arkisine kahnauksineen ja juonitteluineen kuvauttaa itseään Puškinin patsaalla. Tuo tausta asettaa koko asian uuteen valoon, se tuo banaaleihin pikkumaisuuksiin nerokkuuden vertailukohdan ja, kukaties, nostaa mitättömyydenkin takaa esille sen ytimessä sentään piilevän inhimillisyyden.

 Inhimillisyys sinänsä ei ole mitätöntä, itse asiassa mitättömyys on vain muuan peite, joka estää näkemästä sen takana olevaa traagisuutta. Viina tuhoaa ihmisen arvokkuuden, mutta ei hänen arvoaan. Komedian sisällä piilee tragedia.