Kaksi katolista

 

Toisenlaisia tarkkailijoita

 

Johannes Salminen, Varjo Kiasman seinällä. Suom. Rauno Ekholm, WSOY 2004, 263 s. ; Kari Suomalainen, Ihmisen ääni. Toim. Maarit Niiniluoto, WSOY 1977, 234 s.

 

Johannes Salminen (2025-2015) katseli tätä maata ja maailmaa aika erikoisesta näkökulmasta sikäli, että hän oli suomenmielisen isän poika, joka omaksui ahvenanmaalaisen identiteetin. Sitä paitsi hän kääntyi katolisuuteen.

Toinen tunnettu katolinen oli Kari Suomalainen (1920-1999), sotaveteraani, joka oli jo kolmannessa polvessa taitelijasuvun vesa. Kari oli kuvataiteilija ja muusikko, jonka lapsuuskodissa vain taiteella tunnustettiin olevan jotakin merkitystä.

Molemmat olivat siis, etenkin 1950-60-lukujen monokulttuurisen Suomen keskimääräiseen poroporvariin verrattuna tietyssä määrin ulkopuolisia, mutta toisaalta niin hyvin sen elämänmenossa kiinni, että pystyivät puhumaan siitä asiantuntemuksella.

1970-luvun lopulla eli vuosikymmenen verran 1960-luvun kulttuurivallankumouksen jälkeen Karinkin nonkonformismi oli jo aika kesyä. Nyt, tänään hänen ajatusmaailmansa kai edustaa aikamme muodikkaimman älyllisen klovnerian kannalta äärimmäisyyttä. Salminen taas on tämänkin ajan mittapuilla mitaten näkemyksissään aika sovinnainen ja tuskin onnistuu nyt enää, parinkymmenen vuoden takaa, ketään järkyttämään.

Salminen puhuu, kuten arvata saattaa, taaskin silloin tällöin fix-ideoistaan, joiden kruununa on monikulttuurisuus siinä ideaalisessa muodossa, kuin se toteutui vanhassa Viipurissa.

Tosin siellä oli kysymys niin pienistä populaatioista, ettei kulttuurisia yhteentörmäyksiä tarvinnut syntyä. Kaupunkien kasvun mukana suomalaisuus valtasi luontevasti niin Viipurin kuin Helsingin. Suurina vähemmistöinä aikoinaan olleet venäläiset ja ruotsinkieliset hiipuivat marginaaliin. Viipurin saksalaiset olivat aina olleetkin pieni ja pittoreski ryhmä, joka ei ketään uhannut.

Salminen kyllä mainitsee myös sosiaalisen ulottuvuuden merkityksen, mutta ei lähde sitä pohtimaan. Tosiasiahan on, että suomalaisuus aluksi oli alaluokan identiteetti, joka muuttui vasta sosioekonomisen kehityksen mukana. Se idyllinen rinnakkaiselo, joka vallitsi, muistutti enemmän tai vähemmän kastiyhteiskuntaa.

Kummastelen aina myös sitä, ettei Salminen ohraa sen enempää ajatuksia vuodelle 1918. Siihenhän liittyi historiamme ainoa tunnettu genosiidiksi luokiteltava tapaus ja jostakin syystä nimenomaan Viipurissa.

Salmisen nostalgia monikulttuurisuutta kohtaan on kaiken kaikkiaan yhtä epämääräistä kuin outoa ja siitä tuntuu puuttuvan kaikki kriittisyys. Kyllähän Suomeen oli jo vuonna 2003 tulossa runsaasti ulkomaalaisia ja hän mainitsee venäläisten määräksi sanotun jo 33000.

Sehän ei ole paljon, mutta ulkomaalaisen aineksen lisääntymisvauhti oli hämmästyttävä. Venäläistenkin määrä oli kymmenkertaistunut noin vuosikymmenessä. Salminen pahoitteli sitä, että rajoituksia oli liikaa.

Ehkä olisi kannattanut sentään myös omistaa ajatus tai pari sille, miten paljon ulkomaalaisia maa oikeastaan tarvitsi ja missä tempossa oli järkevää niitä vastaanottaa. Salmisen mieleen juolahtaa, että olisi syytä välttää niitä ongelmia, joita Virolla ja Latvialla oli.

Niinpä tosiaan, mutta miten? Avaamalla portit selkoselälleen? Entä missä vaiheessa niitä alettaisiin sulkea? Miksi juuri silloin ja miten se olisi mahdollista? Miten vältettäisiin rinnakkaisyhteiskuntien ja uuden kastijaon synty inen?

Salmisen monikulttuuriromantiikka olisi suorastaan hellyttävää, ellei se olisi niin täydellisesti irrallaan realiteeteista. Venäjä oli tulossa maamme suurimmaksi kauppakummaniksi ja läheni yhä enemmän EU:ta. Sen johdosta tarvitsimme yhä enemmän ja enemmän venäläisiä, mutta kuinka paljon oikeastaan?

Entä kaikki ne muut? Syntyvyyden väheneminen uhkasi vaarantaa elintasomme, siispä oli hankittava lisää väestöä jostakin, mutta mistä? Sosiaalisia ongelmia ei ilmeisesti kannattanut lainkaan pelätä, koska tulijat olivat aina jo sinänsä tarpeellisia kovin monokulttuurin maassa. Etenkin islamin maiden yllä lepäsi kirjoittajan mielessä jonkinlainen romanttinen hohde.

No, jääköön tämä teema. Ei Salminen ainoa naiivi romantikko ollut ja oli hänellä ainakin kauniita unelmia.

Kari Suomalainen oli toinen taiteellinen sielu, joka uskoi ennen muuta omaan intuitioonsa. Pohjimmiltaan nämä haastattelut paljastavat hänet ihmisystäväksi, vaikka hän valittaakin olleensa joskus nuorena suorastaan naisvihaaja. Tämä roolihan kuului lähinnä katkerille vanhoille pojille, eksentrikoille, joilla oli vastineensa toisella puolella.

Joka tapauksessa Kari piti vaatimattomana ylellisyytenään ajatella omilla aivoillaan ja piirtää mitä halusi. Vapaamielinen hesari salli sen. Karin tyylilaji oli ennen muuta huumori, ei niinkään satiiri, saati invektiivi. Puolueita edustavat hahmotkin olivat kaikki, kommunistien puliukkoa myöten, kukin tavallaan sympaattisia ja sanoivat kohteestaan jotakin totta. Sama koski politiikan hahmoja Kekkosesta Sorsaan ja Koivistoon.

Epäilemättä Kari oli konservatiivi, mutta ei suinkaan änkyrä. Liberaalien ja jopa kommunistien kanssa hän seurusteli mielellään. Tuskinpa hän olisi voinut ymmärtää, että jonakin maailmanaikana tulee sivistystasollaan ylpeilevien intellektuellien keskuudessa muotiin vaatia toisten mielipiteitä kiellettäviksi.

Niin se maailma muuttuu. Kari nimitti homoutta kiusalliseksi sairaudeksi ja perusteli asiaa sillä, että seksin tarkoituksena oli jälkeläisten saaminen eikä mikään rakkaus. Näinhän se oli muillakin lajeilla. Ei homous ketään muita huonommaksi tehnyt, mutta samahan koski vaikkapa tuberkuloosia. Ei sairautta kannattanut yrittää terveydeksi selittää.

Karin oma sairaus oli ennen muuta luulosairautta, joka oli pohjimmiltaan pelkoneuroosia ja hän oli oppinut suhtautumaan siihen rauhallisesti.

Aikakauden ilmiöistä Kari pahoitteli niin sanottua suomettumista, vaikka suhtautui siihenkin ilman intohimoja. Sota-ajan perinnössä hän ei nähnyt paljon vaalimista. Rooman klubin ennustukset eivät hätkäyttäneet: akat olivat aina pelänneet maailman ja ukot metsän loppumista.

Karin analyysit eri kansojen huumorintajusta ovat hauskoja. Hänellä itsellään oli myös pisara ranskalaisverta isoäidin puolelta, vaikka ei hän ranskalaisuutta ylistänyt enempää kuin suomalaisuuttakaan.

Pilapiirtäjänä Kari oli ilmiö, joka vaistosi herkästi valheen koreiden kääreiden altakin ja paljasti sen kuvissaan, joita kansa rakasti ja teennäisimmät poliitikot vihasivat.

Hesarin päätös luopua Karista näyttää olleen alku sen alamäelle. Riippumaton foorumi, joka tarjosi moniäänistä journalismia, alkoi hitaasti, mutta varmasti muuttua simppelin agitpropin edustajaksi ja niin sanotun poliittisen korrektiuden linnakkeeksi.

On kummallista ajatella, että tässä kuvailtu kirja sangen ilmeisesti kuuluu aikamme oikeaoppisimpien änkyröiden näkökulmasta jo ääriajattelun piiriin…