Rauhasta puhumassa

Pahoja muistelemassa

 

Elokuun 30 päivänä juliaanisen kalenterin mukaan -sitähän sekä Ruotsi, että nyt myös Venäjä noudattivat- allekirjoitettiin Uudessakaupungissa (Ništat), Suomen suuriruhtinaskunnassa traktaatti eli rauhansopimus, jossa määrättiin ikuisiksi ajoiksi hallitsijoiden, tsaari Pietarin ja kuningas Fredrikin ja heidän kaikkien tulevien seuraajiensa puolesta muun muassa alueluovutuksista. Toki siinä samalla Suomen suuriruhtinaskunnasta palautettiin Ruotsille takaisin suurin osa. Tältä kannalta muuten myös Topelius asian toteaa Välskärin kertomuksissa.

Korvauksia alueista sitoutui Venäjä maksamaan kaksi miljoonaa jefimkaa eli hyvin merkittävän summan, joten sopimuksella oli myös kaupan piirteitä: kun otat rahat vastaan, olet kaupan hyväksynyt. Pulinat pois.

Amnestia myönnettiin kaikille muille paitsi Mazepan kasakoille ja traktaatti suorastaan määräsi ikuisen unohtamisvelvollisuuden myös koskemaan kaikkia niitä vihamielisyyksiä ja pahoja asioita, joita jommankumman valtion taholta oli aseilla tai muuten aiheutettu, niin, ettei niitä koskaan enää mainittaisi. Vielä vähemmän saisi kukaan milloinkaan niitä vihoissaan kostaa.

Kuten huomaamme, Suurta Pohjan sotaa koskeva historiantutkimus tehtiin siinä yksin tein mahdottomaksi, ainakin nykymittapuilla arvioiden. Mikäli sodasta jätetään pois kaikki väkivalta ja konnuudet, jää jäljelle vain sellainen kokonaisuus, jonka ymmärtäminen on mahdotonta.

Tämä Uudenkaupungin rauhan määräys on kukaties hyvässäkin sopusoinnussa kristillisen uskomme kanssa. Joka tapauksessa se näyttää sittemmin tulleen tykkänään unohdetuksi puolin ja toisin. Venäjällä kyllä nostettiin ns. Suuren isänmaallisen sodan yhteydessä hyvin tunnetuksi ja keskeiseksi tunnus: mitään ei ole unohdettu, ketään ei ole unohdettu! (Никто не забыт, ничего не забыто). Sillä tarkoitettiin, että kaikki hyökkääjän tekemät konnuudet ja väkivallanteot muistettaisiin ja tutkittaisiin tarkoin.

Valitettavasti tämä tunnus sitten unohdettiin kyllä hyvinkin usein, kun kyse oli oman puolen tekemistä rötöksistä. Mutta kuten Ernst Renan Sorbonnen puheessaan vuonna 1882 lausui: kansakunnan on yhdessä muistettava tiettyjä asioita ja unohdettava eräitä toisia. Tätähän sittemmin paljon sovellettiin monissa maissa.

Mutta ajat ovat muuttuneet. Nykyään on ilmeisesti monien ns. edistyksellisten piirien mielestä ehdottoman välttämätöntä kaivaa esille kaikki ne manneisyyden ilmiöt, joihin liittyy, ainakin meidän aikamme mittapuilla mitaten, jotakin kielteistä nimenomaan oman kansakuntamme kannalta.

Vasta syvimpien pohjamutien kaivaminen mahdollistaa kansallisen psykoanalyysin, joka sitten tuo mukanaan kansallisten neuroosien paranemisen vai mitä tuoneekaan. Yritys ainakin on jo sinänsä kiitettävä, voidaanhan siinä havaita jonkinlaista epäitsekkyyttä ja nöyryyttä.

Venäjällä tämä sama suuntaus pääsi hyvään vauhtiin Neuvostoliiton romahdettua. Kuitenkin suuri ja ilmeisesti suurin osa kansasta ei kyennyt sitä hyväksymään. Tilanne lienee samanlainen monessa muussakin maassa.

Venäjällä joka tapauksessa on asiaa pidetty merkittävänä kansallisena ongelmana ja niinpä historiankirjoituksen ohjaamisesta on aivan viime vuosina tullut hallinnon uusi lempilapsi.

Olin juuri Moskovassa, kansainvälisessä Uudenkaupungin rauhaa käsittelevässä konferenssissa, jonka avajaisiin oli saapunut myös uuden historiapolitiikan kerma: Medinskistä ja Naryškinistä Narotšnitskajaan. Vanhat alan tutkijanimet Anisimovista (etänä) ja Artamonovista lähtien olivat paikalla ja etänä sinne ilmestyi myös A.O. Tšubarjan, josta voisi tulla Venäjän Talleyrand-seuran itseoikeutettu presidentti, mikäli sellainen perustettaisiin.

Historian ohjaajien joukko vaikutti tyytyväiseltä, symposiumihan oli saanut ansaitsemansa suosion, mutta luulenpa, ettei heidän avajaisten perusteella kannattanut vielä ruveta historiapolitiikan saavutuksia juhlimaan.

Intelligentsija ja siinä luvussa myös venäläinen intelligentsija on juuri siitä erikoinen kansalaisryhmä, että se ei anna hallita itseään ja pitää juuri tätä tärkeimpänä itsekunnioituksensa lähteenä.

Neuvostoajallakin kunnioitetut historioitsijat löysivät aina asioita ja näkökulmia, jotka eivät sopineet yhteen virallisen totuuden kanssa. Usein he eivät edes salanneet sitä, vaikka ”väärien” tulkintojen julkaiseminen olikin virallisilla forumeilla mahdotonta. Virallisen totuuden kritiikittömät kannattajat leimautuivat auttamatta hölmöiksi.

Sensuurin tie on aina hankala. Se, joka on sen valinnut, leimautuu taantumukselliseksi ja hänen taistelunsa aikaa ja kehitystä vastaan on vain viivytystaistelua. Helpompaa olisi byrokraattien hallita kapallista kirppuja kuin yhtä penkkiriviä intellektuelleja eli venäläisittäin intelligenttejä (интеллигенты).

Uudenkaupungin rauhan osalta ei suuria sensaatioita ollut ilmassa. Rauhan yleinen merkitys on varsin kiistaton ja Venäjän tsaarin uuden titulatuurin merkitys ja tunnustaminen Euroopassa ovat asioita, jotka eivät suuria intohimoja aiheuta, niin kiinnostavia kuin ovatkin.

 Voltairen ja muiden aikalaisten arviot Pietarista ansaitsevat yhä tutustumista ja kaiken kaikkiааn Venäjän länsimaalaistumisen prosessi ja sen arviointi eri aikana ja eri piireissä selkiyttävät kuvaamme siitä, mistä aikoinaan oli kysymys., Nykyajankaan kannalta nuo asiat eivät ole merkityksettömiä.

Kysymykset orjien viemisestä Suomesta Venäjälle herättivät huomiota ja niiden johdosta esitettiin huomautus, että varsinaisen orjuuden ja maaorjuuden välille on syytä tehdä selvä ero.

Tämä on aivan hyväksyttävä tarkennus ja toivoa voisi, että venäläiset innostuisivat omastakin puolestaan tutkimaan sodan ja Isonvihan aikaa Suomessa. Ruotsissahan sitä ei ole tutkittu lainkaan ja suomalaisetkin ovat käyttäneet vain vähän venäläisiä lähteitä.

Hailuodon murhaperjantaista ei paikalle sattuneesta seurasta kukaan halunnut sanoa sen enempää. On selvää, että mikäli asia halutaan todella selvittää, tarvitaan myös venäläisten lähteiden mahdollisimman perusteellista tutkimusta.

Itse asiassa, sanoo Antti Kujala, näiden aikojen ehkä paras tuntija Suomessa, Isonvihan historia on vielä sanan varsinaisessa merkityksessä kirjoittamatta. Kaikki kunnia toki Christer Kuvajan uraauurtavalle tutkimukselle Venäjän armeijan huollosta Isonvihan aikana, mutta se on vain yksi, joskin tärkeä näkökulma.

Miehityspolitiikka kaikkine muutoksineen, verotuspolitiikka, poltetun maan taktiikan soveltaminen ja sissiliikkeiden merkitys ansaitsisi tulla tutkituksi myös venäläisten lähteiden kautta ja heidän näkökulmansa huomioiden. Siinä voisi taas olla yhden suomalais-venäläisen yhteisprojektin aihe.