Ennen "siunattua rauhaa".

Isoviha

 

Christer Kuvaja, Försörjning an en ockupationsarmé. Den ryska arméns underhållsystem i Finlad 1713-1721.  Åbo Akademis förlag 1999, 348 s.

 

Isoviha on aika erikoinen sana ja sen verran epämääräinen, että sen piiriin luontevasti luetaan miltei mitä tahansa 1700-luvun alkuun kuuluvaa. Jos tehtäisiin kyselytutkimus, luulen, että voitaisiin havaita ehkä jopa suurimman osan suomalaisia uskovan, että Isoviha on sama asia kuin Suuri Pohjan sota tai ainakin Suuren Pohjan sodan aika Suomessa.

Itse asiassahan termillä tarkoitetaan venäläistä miehitysaikaa, joka kesti ”vain” seitsemän vuotta. Viipurin valtauksesta lähtien toki joku osa Suomea oli aina jo miehitettynä, mutta sen ajan rasitukset Suomelle johtuivat sentään suurimmaksi osaksi Ruotsin valtiovallan ponnisteluista.

Myös suuret kuolovuodet 1695-1697 on tietenkin syytä jättää pois Isonvihan piiristä. Se oli historiamme pahin väestökatastrofi, joka tappoi lähes kolmanneksen asukkaista, mutta ei siitä venäläismiehitystä voi syyttää. Niin ikään vuoden 1710 rutto, niin kurjat kuin sen seuraukset etenkin etelässä olivat, tuskin oli venäläisten syytä eikä ainakaan tapahtunut miehityksen aikana.

Koska Suomea joka tapauksessa kohtasivat aivan tavattoman suuret kärsimykset Suuren Pohjan sodan tienoilla, tuntuu psykologisesti luontevalta ymmärtää koko tuo kärsimysten malja yhdeksi ja samaksi kokonaisuudeksi.

Sama sukupolvi sai kestää liki mahdottomia: tuskin oli nälästä heikentyneinä saatu elämä jatkumaan, kun oli luovutettava erittäin suuri määrä miehiä ja hevosia armeijaan, jopa merten taa. Sitten tulivat rutto ja pakko-otot, mielivalta ja hävitys. Suoranaisia roistontöitä ja sadismia hyökkääjien taholta esiintyi laajalti. Tämä kuurin jälkeen saattoi jo ihmetellä, ettei koko kansa ollut hävinnyt kartalta.

Sanassa isoviha on kaksi komponettia: viha on se pääasia ja sen suuruus erottaa asian muusta historiasta. Toki sanalla ”viha” tarkoitettiin vanhastaan myös sotaa yleensä (vrt. Vanha viha, Pitkä viha).

On kiinnostavaa, miten eri tavoin sana kuitenkin on käännetty. Ruotsiksi se on den Stora Ofreden, joka tosiaan tarkoittaa vain sotaa tai oikeammin rauhan puutetta, ikään kuin jonkinlaista välitilaa. Venäjäksi vanha termi on Velikoje liholetije, jossa sana lihoi tässä yhteydessä viitannee erityisesti kipeään aikaan tai epänormaalin suureen levottomuuteen (vrt. lihoradka, kuume).

Itseasiassa sanalla lihoi on myös myönteisiksi koettuja merkityksiä, hieman samaan tapaan kuin suomen kielen sanalla hurja tai saksan sanalla toll.

Mainittakoon, että tälläkin palstalla silloin mainittu M.M. Borodkin käytti termiä Velikaja razruha -suuri hävitys, joka ei kuitenkaan tainnut saada seuraajia kirjansa suuresta merkityksestä huolimatta. Nykyinen wikipedia tuntee myös sanat большая ненависть, большой гнев, большая злоба- siis vihaa, suuttumusta ja katkeruutta/pahantahtoisuutta/vihaisuutta.

Joka tapauksessa koko termi on myöhemmin syntynyt, aikoinaan puhuttiin venäläisen ylivallan ajasta.

Kuten Antti Kujalan kirjaa kommentoidessani totesin, Suuri Pohjan sota oli toki Suomelle hirvittävä kokemus, mikä korostuu, kun sitä vielä edelsi historiamme suurin väestökatastrofi Suuret kuolovuodet. Kaikkia asioita ei kukaties kuitenkaan ole hedelmällistä niputtaa yhteen. Sitä tuskin aikalaisetkaan tekivät.

Kuten Kujala toteaa, eivät suomalaisten väestömenetykset itse sodassa kuitenkaan olleet poikkeuksellisen suuret. Miehitystä hän ei käsittele, mutta sen on tehnyt Christer Kuvaja, joka on käyttänyt myös venäläisiä, lähinnä amiraali Apraksinin arkiston asiakirjoja, jotka on Suomeenkin kopioitu.

Venäläinen miehitysarmeija Isonvihan aikaisessa Suomessa oli ajan oloihin nähden kooltaan hirmuinen:  20-30000 miestä ja 8000-10000 hevosta. Vähän yli 300 000 asukkaan harvaanasutussa ja niukasti tuottavassa maassa se oli musertava taakka.

Itse asiassa määrä oli niin suuri, ettei Suomi olisi mitenkään jaksanut sitä ylläpitää. Suurin osa miehistön tarpeista oli tuotava Venäjältä ja vieläpä enimmäkseen laivoilla. Kaleerilaivasto oli Venäjän armeijan elämänlanka. Hevosten rehu sentään saatiin miehitetystä maasta ja sen hankkiminen oli suomalaisille suurempi taakka kuin miehistön ruokkiminen.

Poltetun maan taktiikkaa Suomessa käytettiin etupäässä Pohjanmaalla ja pariin otteeseen myös etelässä (Helsinki ja Porvoo). Pohjanmaalta tunnetaan tarinoita eläimellisistä raakuuksista, kidutuksista ja ryöstöistä, joita myöhemminkin sekä siellä että muualla tapahtui reaktiona sissitoimintaan, samaan tapaan kuin saksalaiset tekivät toisen maailmansodan aikana.

Pohjanmaan kärsimykset kuulunevat myös Kuvajan mielestä tasolle, jota voisi pitää Euroopassa äärimmäisenä. Paikallisia hirmutöitä onkin sekä selostettu jo aikanaan propagandistisessa tarkoituksessa, että myös sittemmin tutkittu oikeudessa ja selvitetty varsin uskottavasti. Kustaa H.J. Vilkunan teokset ovat viime aikoina nostaneet ne esille.

Miten kuitenkin olisi arvioitava venäläismiehitystä kokonaisuutena, on asia, jota kannattaa kysyä sen alan asiantuntijoilta. Kuvaja näkee miehityspolitiikan yleensä rationaalisena ja loppukaudella olot muistuttivat jo rauhanaikaisia. Miehittäjän intresseissä oli saada paikalliselta väestöltä edes se tietty määrä provianttia, jonka se pystyi antamaan, jotta Suomessa olisi kyetty ylläpitämään niin suurta armeijaa, että ruotsalaisten oli sitä pakko pelätä.

Toimiva hallinto ja siedettävä veronkanto olivat järkeviä tavoitteita. Isonvihan leimaaminen yhtenäiseksi helvetiksi, jonka aiheuttajana oli erään tietyn kansan pahuus, on yksinkertaisesti virhe ja tyhmyys. Eurooppalaiseen systeemiin ainakin pyrittiin.

Se onnettomuuksien malja, jonka suomalaiset saivat nauttia, oli monesta osasta sekoitettu cocktail, jossa suuri osuutensa oli sekä ilmastonmuutoksella että bakteereilla kuin myös geopolitiikalla ja aikakauden käsityksillä etiikasta ja moraalista.

Sana Isoviha on ymmärtääkseni tullut suomalaisten mielessä merkitsemään jotakin yleistä saatanallisuutta, jonka kohteeksi valikoitui nimenomaan Suomen katajainen kansa ja jolla ei itse asiassa ole vertaa muiden kansojen historiassa. Sana kansanmurha tulee tässä yhteydessä yllättävän luontevasti myös suomalaisen toimittajan kynästä tänäkin päivänä.

Kysymys on kuitenkin problemaattinen. Mikäli mukana, jossakin taustalla oli peräti ajatus suomalaisten kansanmurhasta, se on ilmeisesti onnistuttu taitavasti kätkemään ja asia olisi kyettävä rekonstruoimaan. Aihe ansaitsisi kansainvälisen tason käsittelyn.

Asian tutkimiseksi venäläisten ja ruotsalaisten tutkijoiden ponnistukset olisivat myös tervetulleita. Jälkimmäisethän eivät ole tainneetkaan aihetta tutkia oikeastaan lainkaan.