Kekkosen ikätovereita

Vuosisatansa ikäisenä

 

Toivo Pekkanen, Lapsuuteni. WSOY 1953, 265 s.; Ne menneet vuodet. WSOY 1940, 366 s.

 

Suomen Akatemian jäsen Toivo Pekkanen menehtyi vuonna 1957 Kööpenhaminassa, jonne hän oli matkustanut terveyttään hoitamaan. Pekkanen tunnettiin työläiskirjailijana, itseoppineena intellektuellina, joka kulki omia polkujaan.

Itse kuvittelin aina, että tuo intellektuellin piirre juontui hyvinvoivan ja eteenpäin pyrkivän ammattityöväen tai peräti työläisaristokratian miljööstä, jossa kulttuuritahto kukoisti ja jossa tunnettiin sekä yhteiskunnalliset teoriat että kaunokirjallisuus.

Kieltämättä Pekkasesta sittemmin tuli ammattimies, seppä, mutta kiinnostus kulttuuriin ei näytä työpaikan miljööstä nousseen. Lahjakkaalla lapsella oli jo varhain oma, herkkä tapansa ymmärtää maailmaa ja sitä hän kuvaa valloittavasti muistelmissaan.

Tämä poika luki raamatunkin läpi jo 12-vuotiaana ja vaikka kirjasto tuohon aikaan oli maksullinen, hän tinki tarvittaessa kaikesta muusta lainatakseen kirjoja ja luki esimerkiksi Strindbergiä jo lapsena.

Mutta lapsuuden idyllin särki äkkiä köyhyys. Isän halvaannuttua tuli monilapsisen perheen elämästä aivan tavattoman niukkaa. Köyhyys ei vaikuttanut vain fyysisesti, se lamautti myös henkiset harrastukset ja jopa kädentaidot putosivat ala-arvoisen puolelle. Kyseessä oli kuitenkin tuleva seppä, jonka taitoja sittemmin kiiteltiin.

Pekkanen kuvaa satama- ja teollisuuskaupungin, Kotkan elämää ja sen monikerroksista yhteiskuntaa kiintoisasti. Oman osansa saa vuosi 1918 ja sen jälkiselvittelyt sekä se psykologinen vaikutus, jonka tuo aika jättää perinnökseen. Vihaa se kaikki kasvattaa, mutta kertoja ymmärtää jo varhain, että siitä sikiää vain uutta vihaa, eikä koskaan oikeudenmukaisuutta.

Menneissä vuosissa tullaan jo Lapuan vuoteen ja pula-aikaan. Äärimmäinen niukkuus on siinäkin eteenpäin pyrkivän taiteilijanalun osana. Ajan ilmiöt muilutuksista ja Venäjälle siirtymisistä jopa poliittiseen murhaan saakka saavat kuvauksensa. Kaikki koetaan nuoren sukupolven silmin, suurta, uutta aikaa odotellessa.

Jossakin vaiheessa pari henkilöä siirtyy jopa Lontooseen, mikä tuohon aikaan oli perin harvinaista ja sikäläisen elämän kuvaus sodanuhkan varjossa saa melkoisesti tilaa osakseen. Ajatus sodasta on taannoisen kokemuksen valossa äärimmäisen vastenmielinen, mutta silti otettava huomioon uutena realiteettina myös Englannissa, joka kaikin mokomin pysyisi sodasta erossa.

Kirja päättyy talvisotaan. Ihmiset, joille sota on aina ollut vastenmielinen asia, joutuvat siihen mukaan ja myös haluavat tehdä velvollisuutensa, kun se kerran heidän eteensä tulee.

Tämä talvisodan henki on ollut sekä ulkomaalaisille että myöhempien aikakusien suomalaisillekin aina lähes mahdoton käsittää. Muuan ulkomaalainen sanookin tässä kirjassa hieman ennen sotaa kummallisesti hymyillen, että suomalaiset näyttää vallanneen kuolemisen tahto.

Ei se sitä ollut, vakuuttaa kirjoittaja ja esittää oman käsityksensä siitä, mitä tapahtui.

Tämän vuonna 1940 ilmestyneen kirjan joitakin loppukohtia voisi nimittää pateettisiksi, ellei tietäisi, että suuri osa kansaamme ei enää ymmärrä, mitä sana tarkoittaa. Niinpä nimitän niitä paatoksellisiksi.

Tuo talvisodan paatos on omanlaisensa historiallinen ilmiö, johon on yhä uudelleen viitattu. Sitä ei kannata pyyhkäistä pois helppohintaisesti massahysteriana, vaikka siinä todella oli myös sen piirteitä.

Kirjan henkilöt pohtivat rintamalla, ennen tulilinjoille siirtymistään tämän hetken merkitystä edeltävien vuosikymmenten valossa. Onko ehkä sittenkin niin, että tämä aikakausi, joka meistä on tuntunut monesti niin raskaalta ja vaikealta, onkin ollut kultainen aika, historiamme kohokohta, jota tulevat sukupolvet tulevat meiltä kadehtimaan? Vai odottaako meistä uusi kukoistus tämän taistelun jälkeen?

Nyt joka tapauksessa koko maailman katseet oli suunnattu suomalaisiin, joiden vuoro oli esittää oma osansa. Tärkeintä oli, millaisen merkin he saisivat ihmiskunnan suureen kirjaan.

Tämä on talvisodan ihmeen yksi kuvaus, jossa suojeluskuntalainen ja liberaali intellektuelli näkevät edessään saman totuuden.

Jonakin toisena historiallisena aikana se saattaa kuulostaa kovin ontolta, mutta se tosiaankin oli kirjoitettu armon vuonna 1940 eikä esimerkiksi 2000-luvulla.