Keskustelua yli lahden

 

Erilaiset vanhat

 

Jaan Kaplinski, Johannes Salminen, Valkeat yöt ja mustat. Tammi 2002, 175 s.

 

Sekä Johannes Salminen että Jaan Kaplinski ovat nyt majan majoilla. Molemmat olivat melkoisia poikkeusihmisiä, ulkopuolisia omassa maassaan ja kaikkialla muuallakin.

Toisaalta tähän liittyi tietty kosmopolitismi. Kaplinski oli melkoinen polyglotti ja muun muassa kiinan harrastaja. Salminenkin näyttää osanneen useita kieliä, mutta parhaiten ruotsia. Tässä julkaistut kirjeet on Salmisen osalta kääntänyt Rauno Ekholm, Kaplinski on kirjoittanut suomeksi.

Kaplinskiin tutustuin joskus 1990-luvulla, jolloin kutsuin hänet esiintymään venäjäksi. Se sujui varsin mallikelpoisesti, vaikka kirjailijalla ei ollutkaan venäläisiä juuria, vaan puolalaiset. Toki Virossa siihen aikaan moni virolainen puhui hyvää venäjää. Tilaisuuksia harjoitteluun ei puuttunut.

Kaplinski oli mystikko, jonka ajattelun juuria löytyi muun muassa kabbalasta. Hänen mystiikassaan oli voimakkaan panteistinen juonne ja muistan hänen enemmän tai vähemmän tosissaan kirjoittaneen olevansa kanervien sukua.

Toki mystikot saattavat elämässään olla aivan tervejärkisiä, mielenkiinnon kohteet ja niille annettu merkitys vain luultavasti ovat keskivertoporoporvariin verrattuna erilaisia. Sellaistahan on kiinnostava lukea, miksipä jauhaa aina samaa ja samasta näkökulmasta.

Tässä kirjassa Kaplinski täräyttää heti muutamia loukkauksia yksioikoisille uuden vapauden apostoleille. Hän kirjoittaa, että neuvostoelämäänkin aikanaan totuttiin. Siinä oli paljon vastenmielistä, typerää, epäoikeudenmukaista ja julmaakin, mutta usein neuvostoelämä oli mukavaa. Se ei vaatinut ihmiseltä suurta ponnistusta, ajan tasalla olemista, kilpailukykyä eikä ajan vaihtamista rahaksi.

Tuossa viimemainitussa vaihtokaupassa, sitten kun se tuli mahdolliseksi, tuskin paljoa voitettiin. Kaplinski miettii, että on olemassa neljänlaisia yhteiskuntia: ne, joissa ihmisillä on paljon rahaa ja aikaa, ne, joissa heillä ei ole aikaa eikä rahaa, ne, joissa on aikaa, mutta ei rahaa ja ne, joissa on rahaa, mutta ei aikaa.

Neuvostoälymystöllä ei ollut rahaa, mutta sillä oli aikaa, jota käytettiin välillä hyvin. Kirjoittaja epäilee, olisivatko Juri Lotman ja hänen koulukuntansa voineet yhtä hyvin kehitellä näkemyksiään länsimaailmassa, kuin hiljaisessa ja eristetyssä Tartossa.

Luulen, että ymmärrän millaista ajan runsautta Kaplinski tarkoittaa. Neuvostoaikaan näytti monin paikoin työpaikoilla vallitsevan ikään kuin ikuinen sunnuntai tai peräti sunnuntaiaamu kasarmilla, jossa vain muutama virka-apuosaston varusmies vetelehtii ja katsoo mietteissään seinää tai ikkunaa. Luostareissa saattaa olla samanlaista, elleivät jumalanpalvelukset vie kohtuuttomasti aikaa.

Kyse ei ole vain työn puutteesta, saati nyt laiskuudesta. Kyse on siitä, että ihminen ymmärtää, ettei juuri nyt edes voi tehdä mitään muuta kuin ajatella. Niinpä ajatus juoksee pakottomasti, eikä tajunta kiirehdi tapahtumien edelle vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin, joita ei vielä ole. Nykyisyys on läsnä suorastaan aistittavana.

Ehkäpä tällaisissa tilanteissa syntyvät suuret viisaudet. Auguste Rodinin Ajattelija on mielestäni ilmiselvästi kuvattu klassisessa ulostusasennossa. Asian raadollisuudesta huolimatta tilanteeseen sisältyy myös mietiskelylle otollisia elementtejä. Kysymyksessä on psykologinen kiireen eliminointi. Sen sijaan, että hössöttäisi jo tulevaisuudessa, jota ei vielä ole, on kuunneltava tavallaan sisintä itseään ja toimittava sen ehdoilla.

En ole varma, toimiiko Helsingin Kampissa sijaitseva Hiljaisuuden temppeli (?) samalla tavalla. kiireiselle ohikulkijalle sen sanoma saattaakin olla: pystymme tarjoamaan vain tyhjää.

No, tämä saattoi jo mennä turhankin korkealentoiseksi tai sitten päin vastoin. Joka tapauksessa minusta tämän kirjan kiinnostava puoli on nimenomaan kirjoittajien tapa pysähtyä hyvin arkipäiväisten asioiden edessä. Niistähän ne mystikot ovat aina innoituksensa löytäneet.

Linnut, lumisade, luonto yleensä tuovat jonkinlaisen kosketuksen pyhyyteen. Pyhyys taas on jotakin aivan muuta kuin kirkkojen vaalimat muodot, joilla ei ole mitään tekemistä itse asian kanssa. Hurskas suufilainenkaan ei voinut muuta todeta, kuin että ajatollah Khomeini oli menettänyt ymmärryksen pyhyydestä. Sen sijaan hän panosti kaiken tyhjiin muotoihin.

Aikakauden -nyt jo taakse jääneen- tukipylväisiin kuului Pax Americana. Amerikkalaisuudelle ei ollut vastusta löydettävissä. Sitä varten olisi Euroopan, Kiinan, Venäjän ja Intian pitänyt yhdistää voimansa, mutta turhapa sellaista oli kuvitella.

Kiinan tavattoman talouskasvun koko merkitystä oli tässä vaiheessa vielä vaikea käsittää. 1960-luvullahan kauhisteltiin ajatusta, että kaikilla kiinalaisilla olisi joskus oma jääkaappi, autosta nyt puhumattakaan. Maolainen asketismi oli vielä hyvässä muistissa, mutta nyt alkoi kyllä jo näkyä myös sikäläistä kerskakulutusta ja hedonismia.

Kiinan tie ei kai sitten ollut sellainen, joka johtaisi Titanicimme jäävuoret sivuuttavalle reitille. Sen sijaan talibanin hallinto voisi olla parempi. Mutta se taisi jo olla tuhoon tuomittu. Mitäpä nuo talonpojat mahtaisivat USA:lle ja sen ihmeaseille? Afganistan oli maahan lyöty ja siellä pysyisi.

Juutalaisten historiasta kirjoittajat sanovat paljonkin. Kiinnostavasti Kaplinski nostaa esille Jakob Frankin, joka jopa hallitsi pientä ruhtinaskuntaa Saksassa. Kaiken kaikkiaan hänen ristiriitainen uransa taitaa aueta vain kabbalan ymmärtäjille.

Juutalaisten ohella kansojen suureksi kärsijäksi nostetaan virolaiset, jotka toisessa maailmansodassa menettivät jopa neljänneksen väestöstään. Neuvostoaikana yhteinen virolaisuus sitten todella yhdisti kaikkia, maan keskuskomiteasta toisinajatteleviin, vakuuttaa Kaplinski. Sen jälkeen yhteisyyden tunnot ovat haalistuneet.

Kuitenkin Viro näytti jo kehittyvän hämmästyttävää vauhtia ja sen tulo EU-kelpoiseksi oli vain ajan kysymys.

Kun kansallisuudet ja niiden suhteet olivat kirjoittajien lempiaiheita, olisi voinut odottaa saavansa tässä lukea jotakin myös venäjänkielisten/venäläisten asemasta maassa ja vertailu saksalaisten aiempaan rooliin ja Suomen kansallisuuspolitiikkaan olisi voinut olla kiinnostavaa.

Salmista taisivat tällaiset asiat kuitenkin kiinnostaa vain silloin, kun niillä pääsi potkaisemaan Suomea, vaikka eiväthän asiat meilläkään perin juurin huonosti olleet edes hänen mielestään.

On outoa lukea yhä uudelleen Salmisen vakuutuksia siitä, että Snellman oli kovin paha mies ja että suomenkielen omaksuminen oli ruotsinkieliselle yläluokalle tehty suuri vääryys.

Tuo asiahan oli vapaaehtoinen ja sen teki vain osa koko ryhmästä. Niille, jotka sen tekivät kysymys varmastikin oli jossakin määrin uhrauksesta, mutta sitä on syytä pitää huomattavan epäitsekkäänä ja koko kansakunnan kannalta siunauksellisena tekona. Tätä puolta asiasta on muisteltu kummallisen vähän.